"Lääkärin tyo on kutsumukseni"

Kauan sitten radio lähetti kuunnelman, joka kertoi pienestä urheasta tytöstä. Häntä kiusattiin vammansa vuoksi, mutta joka aamu pieni tyttö palasi sinnikkäästi kouluun, kiusaajiensa keskelle. Hän ei halunnut antaa periksi. Hän halusi olla niin kuin muut, ja hänen unelmanaan oli valmistua jonakin päivänä lääkäriksi.
Diana Webster kirjoitti tämän 70-luvun lopulla lähetetyn kuunnelman Victoria-tyttärestään.

”Victoria oli silloin yhdeksänvuotias. Halusin kertoa kokemuksistani synnytyssairaalassa ja tyttäreni CP-vammasta, josta silloin tiedettiin niin vähän”, hän kertoo.

Alun perin englanniksi kirjoitettu kuunnelma So many Everests on suomalaiselta nimeltään Jos vuori nousisi hänen eteensä, hän alkaisi kiivetä. Kuunnelmaa esitettiin monissa maissa, se voitti kansainvälisen palkinnon ja sai Suomessa Sokeain kuunnelmapalkinnon.

Pienen tytön tarina kosketti. Uudessa Seelannissa järjestettiin paneeli, jossa keskusteltiin kuunnelman herättämistä ajatuksista. Irlannista ohjaaja ja näyttelijät lähettivät lahjaksi kristallimaljan, johon oli kaiverrettu Victorian nimi.

”Irlannin ohjaaja halusi kuunnelmalle jatko-osaa. Puhuimme siitä Victorian kanssa ja totesimme, että koko ajan tapahtui niin paljon, ettei sitä kaikkea voinut kertoa yhdessä kuunnelmassa”, Diana toteaa.

Nyt Diana ja Victoria ovat kirjoittaneet kirjan, jossa he kertovat, mitä pienelle tytölle sitten tapahtui. So many Everests ilmestyy marraskuussa Söderströmin kustantamana englanniksi ja keväällä ruotsiksi käännettynä.

Uuteen kotimaahan

Diana tuli Oxfordin tutkintonsa suoritettuaan Suomeen vuonna 1952, juuri Olympialaisten jälkeen.

”Eräs ystäväni kertoi Suomesta. Tulin Turkuun ja opetin vuoden ajan Finnish-British Societyssa. Sitten tulin Helsingin yliopistoon ja tapasin Miken. Ehdimme olla kollegoita ja ystäviä yhdentoista vuoden ajan, ennen kuin avioiduimme vuonna 1964.”

Diana on kirjoittanut vaikuttavan määrän englannin kielen oppikirjoja, jotka ovat olleet käytössä eri puolilla maailmaa. Joku on laskenut, että kirjoja on kaikkiaan 119. Diana tuli vain käymään, mutta jäi. Hän miettii, että yleisen toteamuksen mukaan Suomessa pitää asua kaksi vuotta, ja sitten joko haluaa lähteä tai rakastuu maahan.

”Paljon riippuu siitä, saako suomalaisista ystäviä. Täällä voi asua kokematta Suomea. Olin hyvin onnellinen, kun sain tulla tänne. Suomi on hyvä ja turvallinen maa kasvattaa lapsia. Täällä lapset voivat kulkea yksin kouluun ja omiin harrastuksiinsa. Ulkona on paljon tekemistä kaikkina vuodenaikoina.”

Odotettu lapsi

Diana ja Mike olivat onnellisia, kun Victoria syntyi vuonna 1965.

Synnytys oli pitkä ja vaikea. Pitkänäperjantaina sairaalassa oli normaalia vähemmän henkilökuntaa. Dianan oma lääkäri oli lomalla.

”Hän ei ole antanut sitä itselleen anteeksi, vaikka toisaalta Victoria syntyi hiukan laskettua aikaisemmin”, Diana kertoo.

Kun lapsi viimein tuli maailmaan lauantaiaamuna, hän sai vain neljä pistettä kymmenestä. Pieni tyttö oli kärsinyt hapenpuutteesta. Eloon jääminen oli epävarmaa, jouduttiin tekemään hätäkaste.

Äidiltä kysyttiin lapsen nimeä. Dianan mieleen nousi jostakin Victoria. Se merkitsee voittoa. Miten enteellinen nimi!

Vauva oli pitkään tehohoidossa. Jonkinasteisesta aivovauriosta oli kysymys, mutta sen laatu selviäisi myöhemmin, lääkärit sanoivat.

Victoria selvisi. Hän alkoi voimistua ja pääsi viimein kotiin. Hän oli kaunis lapsi, jolla oli paljon tummaa tukkaa ja suuret kirkkaat silmät.

”Katselimme Miken kanssa hänen silmiään, jotka niin intensiivisesti ja tarkkaan katsoivat maailmaa täynnä älykkyyttä ja uteliaisuutta. Meillä ei ollut tietoa lapsen kehitykseen liittyvistä asioista. Joku kokeneempi olisi voinut huomata jotain erityistä esimerkiksi Victorian tavassa ryömiä. Me totesimme, että hän näki ja kuuli ja reagoi ympäristöönsä. Meistä hän oli kuin kuka tahansa liikkumaan opetteleva lapsi.”

Diagnoosi tuli 2-vuotistarkastuksessa. Lastenneurologi totesi, että Victorialla on lievä CP-vamma, jonka laajuus selviäisi vähitellen, viimeistään koulussa.

Diana ja Mike päättivät kohdella tytärtään samalla tavoin kuin vuotta Victorian jälkeen syntynyttä Johnia. Victoria sai kasvaa uskoen, että kaikki oli hänelle yhtä mahdollista kuin veljelle.

Victoria muistaa, että ihmiset kuiskailivat keskenään, kun hän leikki muiden lasten kanssa. Pieni tyttö käveli oikeaa jalkaansa ulospäin kiertäen ja kaatua kupsahteli kumoon tavallista useammin.

”Asuimme silloin Lauttasaaressa. Minulla oli kavereina seitsemän poikaa, joista yksi oli veljeni. Pelasimme jääkiekkoa, ja minut pantiin maaliin, koska joka tapauksessa vietin jäällä enemmän aikaa vaakatasossa kuin pystyssä”, Victoria nauraa.

”Maailmassa ei ollut mitään asiaa, johon olisin sanonut ei. Se oli selviytymiskeinoni. Halusin tehdä kaiken niin kuin muutkin.”

Aikanaan vanhemmat etsivät Victorialle sopivaa koulua ja päätyivät Meilahdessa sijaitsevan Steiner-koulun ruotsinkieliselle luokalle. Samaa koulua kävi sitten myös John.

”Elin lapsuuteni kahdessa erillisessä maailmassa. Koulussa minua kiusattiin. Tapasin myös totaalisen ymmärtämättömiä aikuisia, ja mikä ehkä vielä pahempaa, ylisuojelevia aikuisia. Kotona vaihdoin ruotsin kielen englantiin ja pihalla suomeen. Näin olin yksi jengistä.”

Vähän aikaa sitten Victoria tapasi raitiovaunussa entisen opettajansa.

”Hän muisti minut ja Johnin ja sen, miten John suojeli ja puolusti minua koulussa, vaikka olikin nuorempi.”

Perhe haaveili omasta talosta ja puutarhasta. Syksyllä 1979 Espoosta löytyi unelmien koti, omenapuiden ympäröimä rintamamiestalo hyvien kulkuyhteyksien ja palvelujen läheltä. Talo kaipasi remonttia, ja onneksi Mike oli kätevä käsistään. Hän remontoi keittiötä ja kunnosti huonekaluja. Viikonloppuisin koko perhe valmisteli muuttoa, jonka piti tapahtua ennen joulua.

Mike oli kantamassa autoon painavaa muuttolaatikkoa, kun hän sai aivoverenvuodon. Hän kuoli kahden vuorokauden kuluttua sairaalassa, varhain muuttopäivän aamuna. Kello kahdeksalta muuttomiehet soittivat ovikelloa, ja Dianan oli kerrottava, että muutto siirtyy.

”Victoria oli Miken kuollessa 14-vuotias ja John 12. Kysyin heiltä, jäämmekö vuokrahuoneistoomme vai muutammeko. Me kaikki halusimme muuttaa, emmekä ole koskaan sitä katuneet.”

Varhainen ammatinvalinta

Victoria oli aktiivinen vapaa-ajalla. Hän liittyi 12-vuotiaana partioon, kävi myöhemmin SPR:n ensiapukurssin ja toimi lukiovuodet ensiapuryhmässä, joka kiersi uudenvuoden ja vapun aattona kaupungilla auttamassa päihtyneitä nuoria.

Jo 11-vuotiaana Victoria oli päättänyt, että hänestä tulee isona lääkäri.

”Rakastin Punaisen Ristin työtä. Oli ihanaa auttaa ihmisiä. Halusin tehdä sitä elämäntyökseni. En tiennyt, mille lääketieteen alalle halusin, minua kiinnostivat ihmiset.”
Jossakin vaiheessa Diana mietti paluuta synnyinmaahansa. Koti vuokrattiin vuodeksi. Saman ajan Diana työskenteli pikkukaupungissa Englannissa, ja lapset kävivät siellä koulua.

Englanti oli muuttunut, eikä edukseen. Turvattomuus ja rikollisuus olivat lisääntyneet. Luokkaerot ja miesten ja naisten epätasa-arvo tuntuivat käsittämättömiltä pohjoismaiseen kulttuuriin tottuneelle. Kun vuosi oli kulunut, Diana kysyi, mitä nyt tehdään. Ei epäilystäkään: Takaisin Suomeen! Siellä oli oikea koti ja kaikki lasten ystävät.

Kun Victoria oli 16-vuotias, hän halusi lähteä yksin interraililla ystäviensä luo Sveitsiin.

”Monet sanoivat, ettet voi antaa hänen mennä yksin, mutta se oli Victorialle vielä tärkeämpää kuin muille saman ikäisille. Hän halusi osoittaa selviytyvänsä, ja kaikki meni hyvin”, Diana muistelee.

”Se oli vähän sama tilanne kuin myöhemmin Australiassa. Tein opastetun bussimatkan Ayers Rockille. En ikinä unohda oppaan kasvoja, kun hän tajusi, että aioin kiivetä vuorelle muiden mukana”, Victoria hymyilee.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Victoria pyrki Helsingin yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan, mutta epäonnistui kemian kokeissa. Hän työskenteli vuoden ajan hoitoapulaisena vanhainkodissa ja lähti sen jälkeen Lontooseen opiskelemaan yliopistossa tarvittavia aineita.

Vaikka Victoria ei päässytkään opiskelemaan lääketiedettä, taitava kemian opettaja sai hänet oivaltamaan, mistä oppiaineessa oli kysymys. Sen jälkeen kemia olikin helppoa.

Victoria palasi Helsinkiin ja työskenteli hoitoapulaisena Auroran ja Eiran sairaaloissa. Sitten hän pyrki kolmatta kertaa lääketiedettä opiskelemaan, nyt Tukholman Karoliiniseen Instituuttiin. Hänet hyväksyttiin opiskelemaan.

Silti vaikeudet jatkuivat.

”Minulla oli käsitys, että kun pääsen lääketiedettä opiskelemaan, minua ja kykyjäni ei enää epäiltäisi. Oli sokki todeta, että sekä ohjaavalla opettajalla että ylilääkärillä oli koulutuksestaan huolimatta samat väärinkäsitykset ja ennakkoluulot, joihin olin aikaisemmin törmännyt niin sanottujen tavallisten ihmisten taholta.”

”Älyllinen tieto ja tunneäly ovat kaksi täysin eri asiaa, eivätkä ne välttämättä ole samassa ihmisessä. Itse asiassa monilla ihmisillä, joilla ei ole kovin paljon älyllistä tietoa, on sen sijaan suurenmoinen tunneäly.”

”Lääkärin ammatissa tarvitaan kuitenkin juuri tunneälyä. Lääkärin pitäisi kyetä ymmärtämään toista ihmistä. Onneksi lääkärikoulutus on muuttunut viime aikoina, ja tähän asiaan kiinnitetään huomiota”, Victoria toteaa.

Uranuurtaja Skandinaviassa

Victoria valmistui lääkäriksi vuonna 1994 ja palasi kotiin Suomeen. Hän työskenteli sijaisena eri sairaaloissa, kunnes lähti ensin hoitamaan sijaisuutta ja sitten vakinaiseksi lääkäriksi Ahvenanmaalle.

”Työskentelin Maarianhaminan sairaalassa eri osastoilla neljä vuotta. Pidin työstäni kovasti.”

”Ahvenanmaa on pieni paikka, jossa oppii tuntemaan ihmiset. Minusta haluttiin myös tehdä juttu paikallislehteen. Kerroin siinä, että vammani vuoksi puhun vähän hitaasti, mutta toivottavasti se ei haittaa. Varsinkin stressitilanteessa puheeni saattaa puuroutua.”

”Ihmiset lukivat jutun ja tiesivät minusta paljon jo ensimmäistä kertaa tavatessamme. Minulla ei ollut koskaan ongelmia potilaiden kanssa.”

”Eniten pidin päivystysosastosta, koska siellä sai tehdä kaikkea monipuolisesti, toisin kuin Helsingissä ja muissa isoissa kaupungeissa, joissa tehtävät jaetaan.”
Victoria halusi kuitenkin kokemusta muualtakin. Hän työskenteli pari vuotta Englannissa Plymouthin isossa sairaalassa, enimmäkseen onnettomuus- ja ensiapuosastolla.

”Se oli niin erilaista kuin Ahvenanmaalla. Suuren satamakaupungin köyhyys ja huumeongelmat näkyivät työssäni.” 

”Eräänä iltana ystäväni soitti ja kertoi, että Ruotsissa alkaa uusi koulutus, jossa erikoistutaan ensiavunlääkäriksi.” 

Victoria valmistui sisätautien erikoislääkäriksi vuonna 2004 ja sai erityispätevyyden päivystyslääketieteessä vuonna 2007, ensimmäisenä koko Skandinaviassa. Suuri unelma oli toteutunut.

Hän tuli Suomeen Marian sairaalaan vuonna 2009, juuri ennen sen muuttoa vasta avattuun Haartmanin sairaalaan.

Mustaa huumoria

”Minulla ja perheelläni on draaman tajua. Sairaalan ensiapuosasto ei kylläkään ole samanlainen kuin television romanttisissa saippuasarjoissa, tai jos onkin, sitä ei ole ainakaan minulle kerrottu”, Victoria hymyilee.

Lääkärit viljelevät tunnetusti mustaa huumoria. Sitä tarvittiin silloinkin, kun Victoria viime joulukuussa töistä kotiin tullessaan kaatui jäisellä kadulla ja loukkasi pahasti kätensä. Kollegoita nauratti, kun todettiin, että hän oli vastikään lähtenyt sairaalasta lääkärinä ja palasi nyt potilaana.

Viime keväänä havaittiin, että kaatuminen oli lisäksi aiheuttanut olkapäässä lihasrepeämän, joka on nyt korjattu.

Victoria odottaa töihin paluuta.

”En tiedä mitään työtä, jota tekisin yhtä mielelläni! Olen onnellinen, kun voin auttaa, ja joskus jopa pelastaa potilaani hengen.”

Myös oikean diagnoosin tekeminen ilahduttaa.

”Työskentelin Tukholmassa, kun meille kerran kesällä tuli englantilaiselta risteilyalukselta muutama potilas, joilla kaikilla oli korkea kuume ja hengitystieoireita. Meitä oli muutama lääkäri heitä tutkimassa ja hoitamassa heidän mystisiä oireitaan.”

”Erästä potilasta ja laivan lääkärin lähetettä tutkittuani tulin siihen tulokseen, että kyseessä oli legionella. Oikean diagnoosin jälkeen pystyimme hoitamaan heitä
oikein.”

Menneestä vapaaksi

Pari kuukautta sitten Victoria tapasi luokkatovereitaan.
”Se oli mukavaa. En syytä heitä enää kiusaamisesta millään tavoin. Aikanaan se oli rankkaa. Lapset valitsevat aina jonkun, jota he kiusaavat. Niin on joka työpaikassa ja koulussa, kaikkialla missä ihmiset tapaavat. Tavalla tai toisella ihmiset asetetaan sanattomaan hierarkiseen järjestykseen. On pidettyjä ja vähemmän pidettyjä kollegoja ja niitä, joita nokitetaan, vaikka he eivät ole tehneet mitään ansaitakseen sen.”

”Lapset ilmaisevat tunteensa ja ajatuksensa. He eivät ole vielä oppineet, ettei niin sovi tehdä. Pystyin puhumaan luokkatovereilleni ilman vihaa ja katkeruutta, olinhan saavuttanut sen, mitä halusin. Olin todistanut, että he olivat väärässä, kun he sanoivat, ettei minusta ole mihinkään. Heidän mukaansa minusta ei koskaan voisi tulla lääkäriä.”

Diana katsoo tytärtään äidin ylpeydellä.
”Monet sanovat, että he surevat sitä, miten paljon vaikeuksia perheellämme on ollut – Victorian vamma ja Miken kuolema. Mutta olen juuri nyt onnellinen. Elämä on ollut hyvä ja rikas.”