Kyllikki Forssell ja Jutta Zilliacus "Ystävyys sai sinetin pommisateessa"

Talvisodan syttymispäivä 70 vuotta sitten sinetöi Kyllikki Forssellin ja Jutta Zilliacuksen ystävyyden lujaksi. Pakomatkalla pommikoneitten ja lasinsirpaleitten keskellä punnittiin teinityttöjen rohkeus.

Täällähän te olette. Löysin perille seuraamalla Kyllikin parfyymin tuoksua, riemuitsee Jutta Zilliacus kivuttuaan portaat G. W. Sundmans -ravintolaan. Kyllikki Forssell ihmettelee ystävänsä tarkkuutta – itse hän ei kuulemma edes muista tämänkertaisen sulotuoksun nimeä.

Tapaamisemme kehykset, illallinen entisessä empirekodissa, sopii tismalleen näille eleganteille rouville. Molemmat ovat sonnustautuneet housuasuihin ja vaaleisiin pastelliväreihin, alkutalven viimaa torjutaan turkiksilla. Tyylikästä, mutta ei pröystäilevää.

Kyllikki Forssellin tyttösenä esittämä ennuste on osunut nappiin.

– Meistä tulee Helsingin parhaiten pukeutuneet naiset, julisti hän ystävättärelleen.

Heidän nuoruudessaan ei vaatteilla koreiltu, vaan elettiin pula-aikaa: Jonotettiin tavaraa ja tehtiin vanhasta uutta. Vaatteet olivat ”sillaa” ja kengät paperia.

Kyllikin esittämä ennuste toteutui nopeasti. Sodan päätyttyä ystävykset nähtiin Helsingin parhaitten ateljeeompelijattarien luomuksissa: Jutta esitteli muotia mannekiininäytöksissä, Kyllikki teatterin parrasvaloissa. Molempien kasvot alkoivat tulla lehtikuvista tutuiksi.

Puhe muodista ja vaatetuksesta onkin yksi linkki menneisiin vuosiin. Naisten tapaan Kyllikki ja Jutta muistavat, millaisissa vaatteissa ovat elämänsä käännekohdissa olleet.

Kyllikillä on tarkka muistikuva siitäkin, mitä Jutalla oli yllään, kun he kahdeksanvuotiaina ensi kertaa kohtasivat.

– Se oli kaunis ruskea samettimekko.

Jutta ei muista ensikohtaamisesta Kyllikin vaatteita, vaan ulkonäön: tämä oli jo silloin kaunotar.

Lapsuus loppui sotaan

Kyllikki Forssellin ja Jutta Kingon ystävyys alkoi luokkatoveruudesta saksalaisessa koulussa.

Koulun valinnasta oli kiivailtu kummankin kotona. Virolaissyntyisen Jutan äitiä kiinnosti Helsingin saksalaisen koulun kansainvälisyys, isä olisi ollut suomalaisen koulun kannalla.

Kyllikin eversti-isä Viljo Forssell halusi tyttärensä saksalaiseen kouluun, äiti olisi valinnut toisin.

– Isäni oli saksalaismielinen – jälkikäteen ajatellen useimmat miehet olivat, upseerit ehkä kunniamerkkien toivossa. Äiti kuului suomenmieliseen sukuun, hän kuunteli salaa isältä suomenkielistä radiokanavaa BBC:ltä.

Kun tuli se vaihe, että Suomi ja Saksa julistettiin sotatilaan keskenään, Kyllikki vaihtoi ruotsinkielisen kouluun. Upseerintyttären ei sopinut jatkaa opiskelua saksalaisessa koulussa, jonka opetus oli tasokasta mutta ”aika propagandistista”.

– Opettajat oli lähetetty valistamaan ja kasvattamaan meitä omaan aatteeseensa. Koulussa oli kyllä joitakuita, joihin tämä oppi ei uponnut, muistuttaa Kyllikki. Ei ole väärin arvattu, että hän itse kuului harvojen suorasanaisten joukkoon.

Hänen tunteenpurkauksensa talvisodan syttymispäivänä on kuuluisa. Näin se kerrotaan Raila Kinnusen toimittamissa muistelmissa Suurella näyttämöllä:

”Kyllikki Forssell tietää tarkan päivämäärän, johon hänen lapsuutensa päättyi: 30.11.1939.

– Elimme idyllissä, joka päättyi Helsingin suurpommitukseen. Meistä tuli aikuisia yhdessä päivässä.

Pommitukset alkoivat kesken koulupäivän.

– Tuli hälytys ja meidät kaikki käskettiin alakertaan, kellaritason ruokasaleihin. Muistan vielä ne penkit ja pöydät – minä olin noussut penkin päälle huutamaan kovalla äänellä kesken paukkeen, että Die Russen und alle die, die mit Russen befreundet sind – siis ryssät ja kaikki niiden kanssa kaveeraavat eli siihen aikaan vielä saksalaiset – können zum Kuckkuck gehen! – suksikoot suohon. Se oli protestini, eikä kukaan sanonut minulle mitään.”

Sodan syttyminen oli sokki

Jutta Zilliacus muistaa ihailleensa ystävänsä rohkeutta. Itse hän oli tuolloin arempi ja varovaisempi. Jo virolainen syntyperä opetti olemaan asettumatta silmätikuksi.

Pommitusten keskellä Jutta muistaa hokeneensa yhtä ja samaa lausetta: ”Minä en halua kuolla, minä en halua kuolla.” Sydän pamppaillen kuunneltiin hävityksen ääniä.

Kun pommituksiin tuli tauko, tytöt lähtivät koululta Kyllikin kotiin. Siellä tämän vanhempien seurassa kyyhötettiin, kun uusi pommitus alkoi. Kodin vieressä sijaitseva Neuvostoliiton lähetystö ei yllättäen tuonutkaan turvaa.

Kun hyökkäys oli ohi, vanhemmat lähettivät tytöt pakomatkalle kaupungista kohti tuttavaperheen taloa Kauniaisiin.

”Kadut olivat rikkoutuneita ikkunalaseja täynnä, talot tulessa. Teknillisestä korkeakoulusta kannettiin ulos ruumiita. Ja siinä kaksi 14-vuotiasta tyttöä rupeaa vaeltamaan kohti Kauniaista”, kirjoittaa Kyllikki Forssell muistelmissaan.

Monokenkiin ja hiihtohousuihin pukeutuneet tytöt taivalsivat ulos kaupungille ja maantielle, jota pitkään tarvottuaan pääsivät paikalle osuneen pakettiauton kyytiin. Perillä tuttavien huvilassa oli myös Kyllikin isoäiti.

– On kumma juttu, miten vaaratilanteissa tajuaa vasta jälkeenpäin niiden dramaattisuuden ja vaarallisuuden. Ei siinä varsinaisesti osattu pelätä, muistelee Kyllikki.

Jutta muistaa dramaattisen kokemuksen jälkimainingit.

– Kun illalla huvilan kirjastossa asetuimme vierekkäin sohvalle nukkumaan, ei uni tahtonut tulla silmään. Vapistiin ja täristiin, käytiin läpi päivän kokemuksia. Luulimme elämän loppuvan tähän.

– Sodan syttyminen tuli ainakin meille teini-ikäisille valtavana sokkina ja järkytyksenä. Ei silloin ollut televisiota, josta seurata kriisejä. Nyt on maailma kokonaan toisenlainen. En osaa sanoa, onko hyvä vai huono, että nyt näemme kamaluuksia joka päivä. Varmaa on kuitenkin, että tietty viattomuus on elämästä kadonnut.

Kavaljeereja jonoksi asti

– Sota vei meidän ikäpolveltamme nuoruuden. Aikuistumisemme upposi sodan melskeeseen, pohtii Kyllikki Forssell.

Jatkosodan aikaan alkoivat jo tutut nuoret miehet joko joutua tai hakeutua vapaaehtoisina rintamalle. Kyllikki lähti osakuntansa rintamakiertueelle Itä-Karjalaan ja Kannakselle. Jutta taas osallistui pikkulottana ilmavalvontaan Suomenlinnassa.

Hauskaakin osattiin pitää sodan keskellä. Jutta tunnustaa nolostellen, että häntä sodan sytyttyä harmitti, kun tiedossa olleet puurojuhlat naapurikoululla jäivät pitämättä.

Tanssiminen oli sodan vuoksi kiellettyä, mutta parempien piirien helsinkiläisnuoriso pani pystyyn kotihippoja, vaikka monissa keskustan taloissa oli pahvit särkyneitten ikkunoitten paikalla. Kerran kyyhöteltiin pommitusta paossa Svenska Teaternin kellarissa, toisen kerran elokuvateatteri Kit-Catin porttikongissa.

Ihailijoita näillä kaunottarilla riitti.

– Saatettiin kyllä iskeä silmämme samaankin kohteeseen, mutta jos oli kateutta, se meni äkkiä ohi, muistelee Kyllikki.

– Ja niitä kavaljeerejahan tuli koko ajan lisää, jonossa kuin raitiovaunuja, nauraa Jutta.

Kyllikki Forssell löysi ensimmäisen aviomiehensä Patrick Bruunin rintamakiertueelta. Akateemista uraa tekevä mies opiskeli ulkomailla, kun nuori vaimo teki uraa teatterissa. Avioliitto päättyi eroon kestettyään viisi vuotta. Pian sen jälkeen Kyllikki avioitui vapaaherra Erik Indrenius-Zalewskin kanssa. Tämä liitto kesti miehen kuolemaan asti, sen seuraamuksena Kyllikki Forssellin virallinen sukunimi on yhä Indrenius-Zalewski, vapaaherrattaren arvonimikin pätee.

Kyllikki Forssellin ensimmäinen avioliitto oli kaikkea muuta kuin yltäkylläisyyden aikaa. Nuoren parin ensimmäinen yhteisenä kotina oli huone anoppilan yhteydessä.

Rädda Barn -järjestössä työskentelevän anopin myötävaikutuksella Kyllikki Forssell sai harvinaisen työtehtävän: hän matkusti Tukholmaan noutamaan sotalapsia takaisin Suomeen. Tukholma oli tuohon aikaan suomalaisille ostoparatiisi: siellä myytiin jopa nailonsukkia! Ja naiset koketeerasivat jakkupuvuissa!

Kyllikki päätti tienata Tukholman-matkallaan lisäansioita värväytymällä hotelli Strandiin tiskaajaksi.

– En ollut siinä hommassa kovin hyvä, hän huomauttaa.

– Sota-ajan kokemukset ovat alitajunnassa ja tiedostamatta – ei mitenkään traagisesti kuitenkaan – kulkeneet mukanani myöhemmässä elämässä. Ne ovat antaneet tietynlaisen raskaan kehyksen kaikelle, mikä on sittemmin tullut vastaan, sanoo Jutta Zilliacus.

Kyllikki Forssellille sodan vaikutusten nimeäminen on helppoa.

– Tulimme tietämään, mikä on vapautemme hinta.

Hän pitää lapsia selviytyjinä: kyky noukkia parhaat palat eteen tulevista kokemuksista on yksi lapsen kadehdittavista ominaisuuksista.

Huono artikulaatio, hyvä avioliitto

– Kyllikki on ollut aina naimisissa – teatterin kanssa, muistuttaa Jutta ja saa teatterineuvokselta hyväksyvän nyökkäyksen.

Jutta tapasi tulevan aviomiehensä Benedict Zilliacuksen Kyllikin avustuksella. Tämä halusi Jutan jäseneksi omaan osakuntaansa ja tarjosi tälle täkyä.

– Meillä Nyland Nationissa on yksi kiva kaveri, joka sopisi sinulle hyvin, Kyllikki vihjasi.

Sitten hän syyllistyi huonoon artikulaation (ehkä ainoan kerran elämässään) lausumalla nimen Zilliacus niin, että se kuulosti Serlachiukselta.

Jutta itse haluaa päättää kertomuksen.

– No, minullahan alkoivat dollarin kuvat pyöriä silmissä: Serlachius, rikas kaveri! Äitikin oli aina teroittanut, että pitää naida rahaa. Lähdettiin oitis Natsalle.

Avioliitto ja perheen perustaminen täyttivät Jutan elämän muutamaksi vuodeksi. Ystävätär oli noudattanut jo lapsena tekemäänsä uravalintaa ja päätynyt teatteriin, mutta Jutta oli vielä ilman ammattia. Opinnot Sibelius-Akatemiassa tähtäsivät pianistin uralle, mutta hän luopui suunnitelmasta havaittuaan, ettei hänestä tule maailman parasta pianistia. Ura löytyi lopulta: hänestä tuli toimittaja ja kirjailija – sittemmin poliitikko ja RKP:n kansanedustaja.

Aina on joukosta erotuttu

Takavuosina saatu titteli, ”seurapiirirouva Kulosaaresta”, naurattaa Jutta Zilliacusta.

– Kyseessä oli suuri väärinkäsitys. En ole nainut rahaa, vaan tavallisen journalistin. Se, että nimi alkaa Z:lla kuulostaa tietenkin hienolta…

Epäilys etuoikeutettujen piiriin kuulumisesta saa Jutta Zilliacuksen kipakkaan vastarintaan.

– Jos olen etuoikeutettu, niin olen itse sen oikeuden hankkinut. En ole jäänyt varjoon tai itkemään esimerkiksi sitä, että olen nainen. Olen luonut urani itse enkä kenenkään siivellä. Ainoa masentava aika mielessäni liittyy 60-luvun poliittisiin rähinöihin. Silloin pelkäsin herra Stalinia, mikä johtui varmaan myös virolaisesta syntyperästäni.

– Politiikassa tuli kyllä eteen suunsoittoa ja nyrkkeilyä, mutta suurimmalta osalta se oli kivaa ajatusten vaihtoa. Isoilta vastoinkäymisiltä olen välttynyt: seinä pois ja piano sisään – niin se elämä on mennyt.

Entä tunteeko Kyllikki Forssell syntyneensä kultalusikka suussa?

– No, en. Kaikki hemmottelu, mitä olen saanut osakseni, liittyy työstä saamaani vastaanottoon. Ei minullakaan ole ollut urani puskurina aviomiestä eikä taustavoimaa.

Etuoikeuksia tai ei, tapetinvärisiksi ei näitä daameja voi sanoa. Näkyvyys alkoi jo tyttösenä, kun yhdessä käytiin kahviloissa ja puhuttiin ranskaa.

– Kyllähän me aina joukosta erotuttiin, vaikka ei siihen pyrittykään, väittää Kyllikki.

Mutta Jutta korjaa napakasti:

– Kyllä me totta puhuen yritettiin.

Yksikin luja ystävyys riittää

Forssellin ja Zilliacuksen elinikäinen ”poskiystävyys” jatkuu nykyisin yhteisten tapaamisten, pitkien puhelujen ja kulttuuririentojen merkeissä. Kumppanuuteen kuuluu kyky jatkaa kesken jäänyttä lausetta, vaikka edellisestä tapaamisesta olisi jo vierähtänyt aikaa.

Energinen Forssell jatkaa yhä teatteriuraansa. Hän on yksi menestysnäytelmä Kvartetin kiintotähdistä. Esitys on pyörinyt Helsingin kaupunginteatterissa liki kahdeksan vuotta ja esityskertoja on kertynyt yli neljän sadan.

Jutta puolestaan on heittäytynyt eläkeläiseksi ja isoäidiksi. Hän väittää, ettei tee nykyisin yhtään mitään – tai korkeintaan ristikoita. Lukemista ja kulttuuria tulee kyllä harrastetuksi entistä ahkerammin.

– Sen jälkeen kun yhdessä neljän viiden muun kollegan kanssa sain ”nuorennusleikkauksen” seurauksena potkut Hufvudstadsbladetin kolumnistin virasta, löin hanskat tiskiin, Zilliacus ilmoittaa.

Rouvilla on omat konstinsa kunnon ylläpitämiseen. Jutta jumppaa, käy kylmässä poreammeessa ja kuntosalilla. Kyllikki teroittaa yöunen merkitystä.

– Pyrin siihen, että valot sammuvat puoleen yöhön mennessä ja unta kertyy kahdeksan tuntia.

Yksinäisyyden tuskaa ei kumpikaan tunne. Zilliacukset asuvat palvelutalossa, Villa Ensissä, jossa seuraa on riittämiin. Kyllikki viihtyy yksin Munkkiniemen kodissaan.

– Yksinäisyydestä ei pidä tehdä tragediaa. On niitäkin, jotka haluavat olla yksin ja rauhassa. Miksi tehdään niin suuri numero vaikkapa siitä, että ihminen on yksin jouluaattona? Moni voi jopa haluta sitä, huomauttaa Kyllikki Forssell.

Ystävyys on valtava lahja, toteavat rouvat yksissä tuumin. Ratkaisevaa ei heidän mielestään ole ystävien määrä vaan laatu.

– Yksikin luja ystävyyssuhde riittää, ilmoittaa Jutta Zilliacus. Kyllikki Forssellilla ei ole vastaansanomista.

teksti Marjaleena Tuppurainen - kuva Anna Huovinen