Kristiina Kärhä jäi toistamiseen leskeksi

Runoilija Kristiina Kärhä, 48, uskoi rankkojen kokemusten jälkeen elämän viimein hellivän häntä. Alkoholin varjon alla kasvanut Kristiina oli viimein löytänyt suuren rakkauden. Perhe asui viihtyisässä rivitalossa Espoossa. Mutta kohtalo päätti toisin: Kristiinan aviomies kuoli yllättäen tammikuussa 2009.

Kohtuuttominta oli se, että Kristiina menetti äkillisesti nyt jo toisen aviomiehensä. Kahdeksantoista vuotta aiemmin, vuonna 1991, Kristiina oli myös jäänyt yksin
kahden pienen lapsen kanssa. Miten ihminen selviää kohdatessaan jälleen raskaan menetyksen?

”Tämä kaksi vuotta on ollut aivan mieletöntä taistelua. Olen joutunut joka päivä kamppailemaan pysyäkseni itse hengissä. Tällä kertaa kaikki elämäni haavat aukesivat”, hän vastaa.

Kristiina Kärhä palaa mielessään tammikuiseen maanantaihin, joka toi surun tullessaan. Hänen miehensä, psykiatrian erikoislääkäri Esko Kärhä oli palaamassa  hammaslääkäristä. Kun Kristiina myöhemmin tuli kotiin omilta asioiltaan, hän näki kotipihan autokatoksessa mytyn, miehensä.

”Tiesin heti, että Esko oli kuollut. Ensilumi oli juuri satanut, ja näin lumessa hänen kätensä jäljen; hän oli vielä kerran yrittänyt nousta.”
Kuolinsyyksi osoittautui sydänveritulppa.

”Vaikka olen läheltä kohdannut monta kuolemaa, Eskon menetys oli minulle elämäni kovin kuolema. Minusta meni hänen mukanaan puolet hautaan”, Kristiina sanoo.
Onneksi se toinen puoli, vähintään, on vahvasti läsnä Kristiinan suorassa tavassa puhua. Ja se näkyy myös hänen eläväisissä lapsissaan, Aunessa,7, ja Paavossa, 9.

”Hylätyksi tulo on aina ollut minulle vaikeaa, mutta tämä oli kohtalokas hylkääminen, sillä Esko oli elämäni turvallisin kiintymyssuhde, todellinen elämänkumppani.”
”Näin myöhemmin unen, jossa Esko tuli käymään ja lohdutti minua sanomalla, että nyt on niin vaikeaa, koska tämä kokemus avasi vanhat haavat”, Kristiina kertoo.

Masennus johti juomiseen

Kristiina Kärhä puhuu äärettömän selkeästi, rauhallisesti ja turhia tunteilematta. Ulkopuolinen ei heti arvaisi eletyn tuskan määrää. Mutta menetyksiä on ollut paljon.
Kristiina Kärhä avioitui ensimmäisen kerran 23-vuotiaana ja sai tyttären heti seuraavana vuonna. Jouluaattona kaksi vuotta myöhemmin oma isä menehtyi yllättäen. Seuraavana keväänä nukkui pois äidinäiti. Sitten elämä toi eteen avioeron.

Kohta eronsa jälkeen Kristiina tutustui vauhdikkaaseen markkinointipäällikköön. Kristiina muutti Turusta Helsinkiin, kihlautui, eli avoliitossa ja alkoi odottaa toivottua vauvaa. Terve poika, Kristiinan toinen lapsi, syntyi vuonna 1990.

”Sitten yhtenä aamuna, täysin yllättäen, lapsen isä, 30-vuotias terve mies, kiidätettiin sairaalaan, missä kävi ilmi, että hän oli saanut aivoverenvuodon.”

”Vaikka tiesin, että kyseessä oli vakava leikkaus, en osannut edes kuvitella, että hän voisi kuolla. Mutta aivovaltimon pullistuma puhkesi leikkauksessa. Hänet todettiin ensin aivokuolleeksi, sitten kuolleeksi. Hyvästelyt jäivät tekemättä.”

Miehen kuolema oli niin suuri sokki, ettei Kristiina heti käsittänyt tapahtunutta. Ennusmerkkejä ei kuolemasta ollut ollut, ei myöskään aikaa valmistautua toisen yllättävään poismenoon. Surutyökin jäi puolitiehen, sillä Kristiinan arkea sävytti selviämisen pakko: pienten kanssa oli pärjättävä päivästä toiseen, oli mieliala mikä hyvänsä.

Tytär oli tuolloin kolmen ja poika puolitoistavuotias.

”Masennuin vakavasti. Join aivan liikaa, välillä täysin itsetuhoisesti. Tajusin onneksi itsekin, että tarvitsen apua ja hakeuduin sairaalahoitoon.” 
”Se minussa onkin mielenkiintoista, että olen itse aina ymmärtänyt oman tilani”, Kristiina hymähtää.

Kristiina sai apua äidiltään, joka auttoi lasten hoidossa. Myös tyttären isä, ensimmäinen aviomies, ilmestyi jälleen Kristiinan elämään, ja he koettivat hetken jatkaa yhteistä elämää. Syntyi kolmas lapsi, poika, mutta suhde päättyi.

”Lopputulos tästä oli, että olin nyt kolmen lapsen yksinhuoltaja, asuin Helsingissä vuokralla enkä ollut yhtään sen onnellisempi”, hän toteaa.

”Niinä vuosina olin oman jaksamiseni kanssa ihan tapissa. Molemmat poikani olivat villejä, ja tytärkin toi oman lisänsä. Kaikki oli jatkuvaa kaaosta, minulla ei ole siitä ajasta edes kunnon muistikuvia”, Kristiina toteaa.

Rakkaus löytyi työpaikalta

Elämä kuitenkin jatkui. Vaikka suomen kielen opinnot Turun yliopistossa olivat jääneet, Kristiina jatkoi opiskelemalla oikeustiedettä, taloutta ja hallintoa. Sisäistä tuskaa helpotti se, että Kristiina löysi 1990-luvulla vertaistukiryhmän, Alkoholistien Aikuiset Lapset (AAL) ja sai Kelan myöntämän tuen intensiiviseen psykoterapiaan.

Eniten elämän sujumista auttoi mielekäs työ Helsingin yliopiston psykologian laitoksella tutkimusavustajana. Siellä Kristiina tutustui alalla arvostettuun psykiatriin Esko Kärhään.

”Olin ollut salaa Eskoon jo pitkään ihastunut, mutten ollut odottanut vastakaikua. Hämmästyin, kun sain häneltä syntymäpäivälahjaksi runokirjan ja myöhemmin kutsun konserttiin. Ihmettelin, voiko tämä olla mahdollista. En tiennyt, että hänen vaimonsa oli aiemmin kuollut traagisesti.”

Yhteinen kiinnostus runoihin, kirjallisuuteen ja taiteeseen loi luontevan syyn ystävystyä ja tavata. Luonto piti huolen lopusta: juhannuksena 1996 Kristiina ja Esko kihlautuivat, ja vuoden päästä toukokuussa vietettiin häitä.

Kristiinan elämässä alkoi uusi vaihe. Koti Espoossa Esko Kärhän tutuksi tulleessa rivitaloasunnossa oli vihdoin oikea, aito koti.
”Muistan selkeästi, että tein päätöksen, kun kävelin tähän taloon: Tapahtui mitä tahansa, tästä en ikinä lähde.”

Kristiina ja Esko Kärhä ehtivät olla naimisissa kaksitoista vuotta. Muutaman yhteisen vuoden jälkeen Kristiina toivoi liittoon yhteistä lasta.
”Olen vauvahullu. Mikään ei ole niin ihanaa, kuin symbioosi vauvan kanssa ja vauvan hoitaminen.”

Neljän avioliittovuoden jälkeen syntyikin Paavo ja kaksi vuotta sen jälkeen Aune. Paavoa Esko Kärhä hoiti hartaasti kaikki vapaahetkensä, mutta Aunen synnyttyä Eskon henkinen vireys alkoi muuttua.

Varjot näkyvät

Vaikka avioliitto kukoisti ja Esko Kärhä riemuitsi lapsistaan, hän ei päässyt eroon entisen elämänsä varjoista.

”Tosiasia on, että Eskon voimia vei välirikko hänen oman, jo aikuisen poikansa kanssa. Samoin häntä painoivat aiemmat vastoinkäymiset, jotka eivät mitenkään liittyneet minuun.”

Kristiina Kärhä painottaa, että rakkaan ja läheisen ihmisen varjopuolia ei pitäisi kieltää tai salailla, koska se vie turhaa energiaa.

”Me olemme kaikki vain ihmisiä ja siksi vaillinaisia. Jos rakastat jotakuta, kannat häntä sydämessäsi. Samalla kannat hänen elämänsä taakkoja. Siksi rakkaudessa on väistämättä mukana surun siemen.”

Kristiina sanookin suoraan, että avioliiton loppuvuodet olivat vaikeita. Mies kärsi masennuksesta.
”Hän oli täysin vetämätön, voimaton ja etäinen. Hän ei koskaan valittanut vaan kätkeytyi entistä enemmän kuoreensa.”

Kristiina sanoo kokeneensa valtavaa paniikkia, koska ei tiennyt, mistä oli kyse.
”Oli kamala tunne, kun puoliso on fyysisesti läsnä, mutta henkisesti poissa, melkein kuin hän hiipuisi elävältä. Ajattelin, etten enää riitä hänelle, minun keinoni eivät tepsi.”

Kristiina ryhtyi kamppailemaan miehensä voinnin puolesta ymmärtämättä tehtävän ylivoimaisuutta.
”Viisi vuotta tein kaikkeni, vedin häntä perässäni matkoille, tapahtumiin, konsertteihin tai näyttelyihin, mutta hän ei nauttinut mistään.”
Kristiina Kärhä on tuttaviensa kautta kuullut vastaavista tapauksista, joissa nuori vaimo on hämmentynyt ja avuton, koska ei tiedä, miksi mies yllättäen vetäytyy ja vaikenee.

”Vaimo voi kuluttaa puolet elämäänsä miettien, mikä minussa on vikana, jos ei ymmärrä, että moni ongelma juontaa juurensa miehen aiemmasta elämästä.”

Vaimonsa pakottamana erikoislääkäri Kärhä hakeutui lopulta tutkimuksiin, joissa löytyi eturauhassyöpä. Syöpä saatiin hoidettua, mutta vieläkin vakavampi sairaus, masennus, jäi hoitamatta. Kristiina totesi saman kuin moni muu omainen ennen häntä: masentuneelle on vaikea saada mistään apua.
”Jouduin kamppailemaan valtavasti saadakseni hänet hoitoon. Masentunut ei itse sitä sairautensa vuoksi jaksa vaatia.”

”Vaikka Esko oli arvostettu psykiatri, hän piti kaiken sisällään. Ehkä lääkärien on ammattikuntana vaikea asettua avun tarvitsijoiksi. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä”, Kristiina Kärhä miettii.

Lopulta, monien karujen vuosien jälkeen, Esko Kärhä suostui ottamaan ammattiapua vastaan ja meni sairaalahoitoon. Monet keskustelut lähensivät taas puolisoita.
”Onneksi ne kuukaudet ja viikot, kun Esko oli päässyt sairaalasta kotiin, olivat hyvää aikaa. Lämmin tunne palasi välillemme. Elimme tiiviisti yhteistä arkea. Viimeisenä yhteisenä sunnuntaina Esko toi minulle aamukahvin sänkyyn.”

Surutyö on rakkauden kirkastumista

Vaikka Kristiina Kärhä oli aavistanut pahaa, miehen yllättävä kuolema oli sokki. Järkytyksen keskellä hän oivalsi, että tällä kertaa on mentävä suoraan surua päin. Sen oli elämä opettanut, että asioita väistämällä tai pakenemalla ei rauhaa löydy. Vain tosiasioiden kohtaaminen ja vähittäinen hyväksyminen auttavat toipumaan. 

”Tapasin heti mahdollisimman paljon Eskon kollegoita, työtovereita ja ystäviä, jotta saisin luotua hänestä kuvan sekä ihmisenä että lääkärinä.”

Kahden vuoden surutyön ansiosta kuvasta on noussut yhä selvemmin esiin tinkimätön rakkaus.

”Vasta jälkeenpäin olen tajunnut, miten Esko teki läsnäolollaan tavallisesta loistavaa niin eleettömästi, etten sitä oman hälyni keskellä edes kuullut.”
Surutyö onkin ollut rakkauden kirkastumista. Kristiina kertoo, että miehensä heikot puolet hän tunsi ja tiesi, mutta rakkauden määrä ja laatu nousi esiin vasta surun myötä. Siksi hän on joutunut kohtaamaan myös omia syyllisyyden tunteitaan.

”Miksi vasta Eskon kuoltua tajusin, miten kokonaisvaltaisesti Esko tahtoi kohdata minut? Minussakin oli kestämistä, välillä minulle ei näyttänyt riittävän mikään. En ymmärtänyt olla onnellinen siitä, mitä sain, vaan valitin siitä, mikä puuttui. Olisin voinut ponnistella yhteenkuuluvuutemme eteen enemmän.”

Merkiksi suuresta rakkaudesta Kristiina kaiverrutti oman nimensä hautakiveen, miehensä nimen vierelle.
”Sinne minutkin aikanaan haudataan. Kun lapset näkivät nimeni hautakivessä, selitin heille, että nimeni on siinä valmiina, jotta isällä ei olisi nyt niin yksinäistä. He ymmärsivät sen.”

Kirjoittaminen kantaa

Osana perusteellista surutyötä Kristiina osallistui myös Eskon muistokirjoituksen tekoon ja kirjoitti muutenkin paljon.
”Kirjoittaminen on auttanut työstämään asioita tunnetasolla. Tästä surusta on olemassa käsikirjoitus, mutta en ole vielä jaksanut lukea sitä läpi.”

Kristiina valmistui aikoinaan Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjalta ja on julkaissut runoteoksen Tunnustuksia, uimahyppyjä.

Selviämistä on tukenut myös hengellisyys ja havahtuminen hetken arvoon.
”Olen puhunut paljon pappien kanssa. Olen käynyt kirkossa ja konserteissa, itkenyt ja muistellut. Näen nyt virsien arvon rukouksen jatkumona aivan eri tavalla. Kuulen niiden sanoman.”

Kristiina miettii, että läsnäolotietoisuus, tämän päivän trendi, on pohjimmiltaan syvää hengellisyyttä, meditaatiota ja elämän lahjan tajuamista.
”Käyn joka aamu uimassa meressä, talvisin uin avannossa. Uidessani olen täysin läsnä kehossani ja yhtä luonnon kanssa. Se on oma mietiskelyhetkeni.”

Hän toteaa olevansa nyt aivan erilainen ihminen kuin nuorena.
”Nuorena toivoin, että minulle tapahtuisi mahdollisimman paljon. Silloin ajattelin, että tapahtuminen tarkoittaa vain hyviä asioita. Toivoin usein, että saisin kokea jotain jännittävää.”
Kristiina sanoo kärsineensä myös siitä, että opinnot jäivät aikoinaan kesken.
”Minusta tuntui aiemmin siltä, että en ollut saanut riittävästi aikaan. Minulla oli vuori valloittamatta, jotain suurta tehtävänä.” Nyt hän ajattelee toisin.

”Eihän elämä ole mikään tapahtuma, elämä on elämä.  Suorittamisen paine on helpottanut. Ei tarvitse pyrkiä mihinkään, en ole enää mitään vailla.”
Viimeisimmän surun lahjana Kristiina on saanut uudenlaisen rauhan.

”Olen hyväksynyt sen, ettei elämä ole kovin kummallista. Arki on enimmäkseen sitä, että asiat jatkuvat entisellään. Se riittää”, hän sanoo painokkaasti.

”Ehkä olen nyt hiukan armollisempi muita kohtaan. Yritän olla arvostelematta muita, koska en voi tietää, millaista surua he kantavat.”
”Eskon rakkaus kantaa minua. Tiedän, että olin hänelle tärkeä, ja hän näki minussa paljon arvokasta. Esko sanoikin viimeisinä vuosinaan, että minä ja lapset olimme parasta, mitä hänelle on tapahtunut”, Kristiina kertoo.

”Elämäni ei ole ollut helppoa, mutta hyväksyn sen, että tämä on minun tieni. Minulle on käynyt näin ja sen kanssa on elettävä. Joka päivä mennään eteenpäin.”