Kökar - kuin toisesta todellisuudesta

Jo matka Kökariin on elämys. Pääkaupunkiseudulta lähtiessä matkaan nelisen tuntia bussin ja kahden eri lossin kyydissä Korppoon Galtbyhyn, mistä jatketaan autolautalla matkaa vielä vajaat kolme tuntia. Merimatka kallioisten luotojen ja saarien ohi kohti Ahvenanmaan saaristoa tuntuu vaihtelevine näkymineen sujuvan aivan liian nopeasti. Myrskyluodon Maija hiipii vähän väliä mieleen – sijaitseehan Kökar lähellä Vårdön saarta, minne Maijan tarina sijoittuu.
Kökar on yksi Suomen pienimpiä kuntia, sen asukasluku on noin 250. Pääelinkeino on palveluala –monet asukkaista käyvät matkustajalaivoilla töissä – mutta myös maataloutta harjoitetaan jonkin verran. Karujen kallioiden vastapainona punertavien teiden varrella sijaitsee rauhallisia maalaistaloja peltoineen ja lehmineen.
Saaristolaisluonto merimaisemineen on harvinaisen kaunis. Saari on myös todellinen aarreaitta historiasta kiinnostuneelle turistille. Kökarissa arvellaan nimittäin olleen asutusta jo 1100-luvulla eKr.
Silloiset asukkaat ovat oletettavasti harjoittaneet hylkeenpyyntiä ja keittäneet rasvasta traania. Rasvan keittoon kului paljon puuta, joten saari oli jossain vaiheessa täysin paljaaksi hakattu ja asumiskelvoton. Myöhempiä asutuksen merkkejä on löydetty 1200-luvulta. Nähtävästi kasvillisuus on tuolloin palannut ja saarelle on saapunut maanviljelysväestöä.
 
Pyhiinvaeltajien majoituspaikka
Kökarin tärkeimmät nähtävyydet ovat hylkeenpyytäjien asuinpaikka Otterböte, mistä löytyy kivijäännöksiä pronssikaudelta, ja Hamnössä sijaitseva Pyhän Annan kirkko sekä sen vieressä oleva kappeli. Kappeli on rakennettu 1400-luvulla valmistuneen fransiskaaniluostarin raunioiden suojaksi.
Saarelta voi vuokrata polkupyöriä useammastakin paikasta, joten tartun tukevaan naistenpyörään Karlbyn vierasvenesatamassa. Sillä on hauska viilettää kapeita teitä kohden kirkkoa. Autoja tulee harvakseltaan vastaan, ja lähes jokainen kuski tervehtii iloisesti.
Kirkon vieressä sijaitsevalla pienellä hautausmaalla on vastassa Philip Hällund. Hän on saaren monitoimimies, joka opettajan työnsä ohella hoitaa kirkon kanttorin tehtäviä ja toimii myös turistiretkien oppaana.
”Tämä on saaren kolmas kirkko. Kaksi aiempaa olivat puukirkkoja, mutta Ruotsin kuningas antoi 1700-luvulla rahaa, jotta kivikirkko saatiin pystytettyä. Se valmistui 1784. Kirkossa pidetään nykyisin jumalanpalvelus joka toinen viikko, ja kesäisin se on erityisesti hääparien suosiossa”, Hällund kertoo.
Pienen kirkon sisällä kiinnittyy heti huomio katosta riippuvaan kirkkolaivaan, joka näyttää aivan elokuvien merirosvolaivalta. Opas kertoo sen olevan votiivilaiva. Sana pohjautuu latinaan: votum ”lupaus, lahja, rukous, toivomus”. Kirkkolaivoja kutsutaan usein votiivilaivoiksi, koska niitä on lahjoitettu esimerkiksi merihädässä Jumalalle annetun lupauksen myötä.
”Legendan mukaan rakentaja oli nuori kökarilaismies, joka 1700-luvulla oli seitsemän vuotta tuollaisessa merirosvoaluksessa vankina. Hän antoi lupauksen laivan rakentamisesta, jos pääsee vapaaksi”, Hällund valaisee.
Hän kertoo laivan ennustavan myös tuulen suunnan. Paksun hamppuköyden varassa riippuvan laivan kokka kääntyy aina siihen suuntaan, mistä seuraavaksi tuulee.
Fransiskaaniluostarin raunioiden arvellaan olevan osa luostarin kellarista. Suomen kirkkohistorian kirjat kertovat, ettei Kökarin saaren luostari aikoinaan ollut mitenkään syrjässä, päinvastoin. Laivat olivat tärkeitä matkantekovälineitä. Luostari sijaitsi Turusta Tukholmaan kulkevan vilkkaan meritien varrella, juuri matkan puolivälissä. Se huolsi ja majoitti varsinkin pyhiinvaeltajia, jotka matkasivat eri Euroopan maihin.

Monen sukupolven opettaja
Ajelen auringonpaisteessa kukkaketojen ja kalliorinteiden ohi takaisin Karlbyn kylään. Se on Kökarin keskus, missä sijaitsee vierasvenesataman lisäksi myös kauppa, pankki, posti ja lääkekaappi. Rannassa, aivan veden partaalta kohoaa Brudhällin hotelli-ravintola.
Ravintolan terassilla istuu Jan-Erik Dahlgrén, yksi sen omistajista. Dahlgrén on eläkkeellä oleva rehtori. Hän kotiutui aikoinaan Kökariin löydettyään sieltä vaimon.
”Aloitin opettajana täällä 1955 ja jäin eläkkeelle 1991, samana vuonna kun tämä Brudhäll rakennettiin. Vaimoni Britta ja hänen siskonsa Mona perustivat 1981 pienen ruokapaikan,  ja siitä laajennettiin kymmenen vuotta myöhemmin.”
Hotellin yhteyteen rakennettu vierasvenesatama on saanut kannuksensa. Se valittiin pari vuotta sitten vuoden vierasvenesatamaksi.
Dahlgrén on varauksettoman tyytyväinen kotisaareensa, sieltä löytyy kaikki tarpeellinen. Hän tuntee kaikki saaren asukkaat ja on ehtinyt opettaa useampaakin sukupolvea.
”Kaikkein parasta on tietysti luonto. Vaikka olen asunut täällä kauan, se tuntuu edelleen uskomattoman hienolta. Meillä on myös hyvä koulu ja omaa kulttuuritoimintaa, erityisesti musiikin saralla.”

Saaristolaisleipää ja omenahilloa
Matka jatkuu kuulun leiväntekijän luokse. Punamullalla maalattu talo sijaitsee muutaman kilometrin päässä Karlbysta.
Brita Hällström seuraa pihalla, kuinka lapsenlapset ohjaavat lehmiä niitylle. Talon pohjakerroksessa sijaitsevassa leivinuunissa roihuaa jo kunnon tuli. Britalla sattuu juuri tänään olemaan leipomispäivä. Leipiä ei uuniin kuitenkaan laiteta ennen kuin illan tullen, jälkilämpöön. Kaikkiaan niiden valmistuminen kestää viitisen päivää.
”Saaristolaisleipään käytetään siirappia, sokeria ja ruisjauhoja, suolaa ei lainkaan. Keskiviikkona lisään juureen lämpimän veden, perjantaina teen taikinan ja leivon leivät. Ne voidellaan kahvilla ja esipaistetaan kymmenen minuuttia sähköuunissa. Sen jälkeen ne niputetaan folioon ja pannaan yöksi leivinuunin jälkilämpöön. Kahden päivän vetäytymisen jälkeen ne ovat valmiita syötäväksi”, leipuri kertoo.
Hän kuvailee leipomista nykyisin lähinnä mukavaksi harrastukseksi. Leipiä tehdään pieni määrä ja ne myydään markkinoilla ja myyjäisissä.
Leipien äärestä poljen noin puolen tunnin matkan jäljittämään omenatilaa. Vanhan navetan ylisille on rakennettu omenatuotteita myyvä puoti, Peders Aplagård. Tiskin takana häärii iloisesti hymyilevä Siv Blomsterlund.
”Meillä on 1 400 omenapuuta, joista kerätään syksyisin sato talkoilla. Omenat lähetetään Ruotsiin jatkojalostettaviksi ja ne palaavat mehujen, siiderien ja hillojen muodossa.”
Puodissa asioi vuosittain jopa 6 000 vierasta turistikauden vilkkaudesta riippuen. Siv työskentelee talvisin kouluavustajana. Puodinpidossa auttelevat syksyllä Maarianhaminaan lukioon menevä Simon, 16, sekä puoliso Peder, joka toimi aiemmin laivan baarimestarina.
Kun rantaudun seuraavana päivänä Korppooseen, tuntuu kuin palaisin toisesta todellisuudesta. Meri ja ranta odottavat kotoisen tylsinä, ja pitserian mainos laivarannan pylväässä näyttää suorastaan sopimattomalta neitseellisen Kökarin jälkeen.