Kiti Luostarinen ja Toni Edelmann: "Liitossamme on täydellinen vapaus"

Muutaman  kerran liitto on ollut veitsenterällä, mutta kriiseistä on selvitty. Pariskunta asuu pienessä Luhangan kylässä. Maalle he asettuivat, vaikka toisin oli päätetty.

Suitsukkeen tuoksu leijailee vihreän puutalon eteisessä. Punaruskea Tassu-kissa tulee tervehtimään, kiehnää ja kehrää. Persoonallisen kodin seinillä roikkuu matkamuistoja maailman laidoilta ja sisustuksessa näkyy käsillä tekemisen jälki.
Kun dokumenttiohjaaja Kiti Luostarinen ja säveltäjä Toni Edelmann kävelivät ensimmäistä kertaa Luhangan kylän keskellä sijaitsevaan taloon, he ihastuivat välittömästi. Vuosi oli 2001. Ensimmäinen puolitoista vuotta asuttiin vuokralla, mutta kun lapset Ilari ja Veera muuttivat pois kotoa, olivat Kiti ja Toni valmiit myymään Helsingin-kotinsa ja ostamaan talon maalta.

Pariskunta oli ehtinyt kotiutua keski-suomalaiseen Luhankaan niin hyvin, että mikään muu ei tuntunut omalta. Kunnassa on reilut 800 asukasta, ja se on siten yksi Suomen pienimmistä kunnista. Neuvottelujen jälkeen vuokratalo saatiin ostettua omaksi.

”Koska me olimme asuneet tässä jo puolitoista vuotta, niin tiesimme, missä kunnossa talo oli: katto vuoti neljästä kohdasta, sade tuli sisään ja putket ja sähköt piti uusia”, Kiti kertoo.

Luontoa vahdataan

Kiti ja Toni olivat eläneet Helsingissä vuosikausia vilkasta aikaa. Oli näyttelyiden avajaisia, teatteria, elokuvia, palavereita. Vaikka elämä oli mukavaa, heissä kummassakin heräsi kaipuu omaan rauhaan. Täydet kalenterit vaihtuivat tyhjiin viikkoihin, joista halutaan myös pitää kiinni.

Suurin muutos oli elämisen rytmissä. Luhangassa eletään hidasta ja ehyttä aikaa.
”Luonto tulee koettua maalla ihan eri tavalla. Enemmän tarkkailee lintuja, ja vuodenkiertoa tulee vahdattua tosi huolellisesti”, Kiti sanoo.

Vaikka heillä oli jo Helsingissä ollut oma piha, intohimo puutarhan hoitoon syntyi vasta Luhangassa. Mullassa möyriminen on nyt pariskunnan yhteinen juttu. Ystävät ja naapurit ovat antaneet suurimman osan pihan kasveista.
”Monilla kukkapenkeillä on ystävien nimiä. On Millan penkki, on Ullan penkki. Pihalta löytyy myös Ystävyyden aukio, jonka ympärillä on monien eri ystävien tuomia kukkia. Näin puutarhan vaaliminen on kaunista sekä silmälle että sielulle”, Kiti sanoo.
”Kun kukkia ihailee, muistaa samalla ystäviään ja saa hyvän mielen”, Toni lisää.
”Se on ihan eri asia, kuin että menisi johonkin Prisman puutarhapuotiin ja ostaisi kymmentä lajiketta”, Kiti jatkaa.
Tässä talossa arvostetaan kierrätystä ja kekseliäisyyttä. Kumpikaan ei osta mielellään uutta, toisaalta siksi, että rahaa on niukasti, mutta myös siksi että Kitin mielestä on hauskempaa keksiä, kuinka asioita voi tehdä ilmaiseksi tai halvalla.
Tässä talossa ei myöskään ole miesten ja naisten töitä. Se tekee, joka tykkää. Remontit ovat Kitin puuhaa, ja Toni nauttii kokkaamisesta. Pihalle on rakennettu isännälle myös oma kasvihuone.

Joskus kaupungissa asuvat ihmiset ihmettelevät, kuinka ajan saa kulumaan maalla. Kiti itse kysyy, kuinka ihmisillä voi olla aikaa katsoa televisiota keskimäärin yli kolme tuntia päivässä. Dokumenttiohjaaja ei itse malta istua tuntikaupalla tv:n ääressä, koska omassa arjessa on niin valtavasti kiinnostavaa tekemistä.

Kiti kuuluu Luhangan Marttoihin ja on innokas käsitöiden harrastaja. Muutamien kyläläisten kanssa kokoonnutaan jonkun kotiin tekemään yhdessä käsitöitä. Silloin nautitaan yhdessä myös lounas ja suunnitellaan kaikenlaisia projekteja.
”Kiireetön yhdessä tekeminen on antoisaa. Ei tarvitse hysteerisesti puhua koko ajan, että ehtisi vaihtaa kuulumiset, vaan siinä jaetaan yhdessäoloa”, Kiti kertoo.

Kun muualla asuvat ystävät tulevat käymään, kylässä ollaan vähintään viikonloppu tai viikko kerrallaan. Kiti kuvaa yhdessäoloa erilaiseksi kuin kaupungissa. Ystävät kohdataan perusteellisemmin, puhutaan, puuhastellaan yhdessä ja vahdataan sitä luontoa.

Tassu-kissa kehrää Kitin sylissä, emäntä silittelee sitä hiljakseen. Vieressä istuvan elämänkumppanin siniset silmät jäävät katsomaan ikkunasta avautuvaa maisemaa, puita, järveä, vanhoista hirsistä rakennettua rantasaunaa.
”Tämä elämäntapa on yksinkertaistanut asioita. Olemme voineet vähentää turhaa stressiä ja nauttia kiireettömästi arjen kauneudesta”, Toni sanoo.
”Ajankäyttöhän on arvovalinta. Kaikkeen siihen on aikaa, mitä arvostaa. Sekä yksinololle että yhdessäololle jää täällä runsaasti aikaa. Tavallaan tämä paikka lahjoittaa sen”, Toni jatkaa.
”Ehtii kuunnella itseään ja ehtii kuunnella toista”, Kiti lisää.

Nälkäisen naisen raivo

Kitin ja Tonin yhteinen tarina alkoi 30 vuotta sitten. He tiesivät toisensa ulkonäöltä, koska olivat sattuneet törmäämään pari kertaa. Toni oli jopa hakenut Kitiä tanssimaan Bottalla, mutta tuolloin hän ei ollut puhunut mitään.
Kohtalokas kolmas tapaaminen sattui ravintola Bulevardiassa, jossa Kiti oli juhlimassa ystävänsä toipumista rintasyövästä. Pöytäseurueelta oli juuri päässyt samppanja loppumaan, kun Toni Edelmann astui sisään ravintolaan. Kiti vinkkasi miehelle: ”Voitsä tarjota meille samppanjaa.”
Toni tarjosi. Ja sitten jo puhuttiinkin.

”Kun oli oltu jo jonkin aikaa yhdessä, Kiti sanoi, että hän voi olla minun kanssani, mutta viisi vuotta on maksimi. Että sopiiko tämä? Minä sanoin, että kaikki käy.”
Mitä sitten, kun nuo viisi vuotta olivat kuluneet?
”Kiti unohti sen. Hän havahtui vasta 17 vuoden jälkeen tähän karmeaan tilanteeseen. Sitten mentiinkin naimisiin”, Tonia hymyilyttää.Seurustelun alkaessa molemmilla oli yksi avioliitto ja -ero takanaan. Oltiin kolmenkympin molemmin puolin. Toni kertoo hurmaantuneensa Kitin temperamentista. Mitä hullumpia tempauksia Kiti järjesti, sitä ihastuneempi Toni oli.

Eräänä sateisena lauantai-iltana Kiti soitti Tonille, että nyt viet hänet syömään Tehtaankadun Amigoon ja heti, on kauhea nälkä. Sitten tavattiin espanjalaistyylisessä ravintolassa, ja Toni tilasi Kitin haluamat lihavartaat.
”Kun ruoka tulee, Kiti alkaa heti riuhtoa lihoja irti vartaasta, eivätkä ne oikein lähde. Kiti suuttuu siitä ja riuhtaisee niin kovaa, että lihat lentävät seinälle. Kiti paiskaa haarukat lattialle, nousee ylös ja alkaa kiljua minulle kovalla äänellä, että tahallaan toit minut tällaiseen ravintolaan, jossa lihatkin lentelevät seinille!”
Tonia naurattaa vieläkin. Kiti oli syöksynyt saman tien ulos ravintolasta ja Toni perässä.

”Minä ajattelin, että uskomaton tyyppi. Näitä tarinoita on lukemattomia ja ne jostain syystä aina huvittivat minua. Ajattelin, että uskomaton nainen, miten se voi tehdä noin.”
Kun Kiti ja Toni alkoivat seurustella, kummallakaan ei ollut odotuksia toisen suhteen. Kiti halusi lapsen, mutta oli ajatellut kasvattavansa sen yksin. Mies, joka halusi osallistua lapsen hoitamiseen, tuli hänelle bonuksena.
”Kun ei ole odotuksia, niin ei tule pettymyksiä”, Kiti sanoo. Kiti painottaa, että parisuhteessa hän haluaa antaa toiselle ja itselleen täyden olemisen ja tekemisen vapauden.
”Omaa minuutta ja omaa elämää ei tarvitse kaventaa toisen vuoksi millään tavalla.”

Tässä parisuhteessa on sovittu, että jokainen päivä on vapaus tehdä mitä vaan. Kun kumpikin elää täysillä omaa olemistaan, toinen säilyy yllättävänä ja uutena.

”Jos tuolta karauttaa joku prinsessa tai prinssi nurkan takaa ja toinen haluaakin lähteä jonnekin muualle, niin hänellä on siihen täysi vapaus”, Kiti sanoo.
Toni jatkaa, että tekemisen ja olemisen vapaus heijastui heillä kaikkiin arkipäivän asioihin myös silloin, kun lapset olivat pieniä. Jos toiselle tuli halu lähteä ulkomaille kuukaudeksi, yhdessä ryhdyttiin miettimään, kuinka se tehtäisiin mahdolliseksi. Silloin otettiin vaikka pankista lainaa.

Kriisit voivat tulla kaukaa

Kitin ja Tonin liitto on ollut muutaman kerran veitsenterällä, mutta aina on päätetty jatkaa yhdessä. Kriisit on osattu lopulta kääntää oppitunneiksi.
”Pitkä ihmissuhde on arvokas. Se on todella suurentava peili. Siinä voi opetella näkemään itsestään asioita. Useinhan me heijastamme omia pelkojamme ja piilossa olevia ominaisuuksiamme muihin. Se, mikä toisessa ärsyttää, on usein itsessä jokin ominaisuus, jota ei halua tunnustaa ja hyväksyä”, Kiti sanoo.

Toni jatkaa, että joskus kriisin ei tarvitse johtua parisuhteesta, vaan se voi tulla jostain kauempaa.
”Meilläkin oli sellainen paha kriisi, joka tuli kaukaa minun lapsuudestani, ja minun oli käytävä se läpi. Oli hyvä, että se muuttui meidän kriisiksi”, Toni sanoo.
”Muistan vieläkin hyvin sen, kun ajattelin, että tämä meidän liitto loppuu, jos minä en puhu ja kerro sisäisistä asioistani. Toisaalta ajattelin, että jos kerron, niin tämä liitto loppuu samana päivänä.”
”Toinen näkee vain, että toisella on paha olo, eikä ymmärrä. Se olisi voinut mennä niin, että me olisimme eronneet ja sitten olisin jatkanut mykkänä olemista loppuelämäni. Näinhän monesti käykin.”

Puhuminen vaati rohkeutta, mutta parisuhteessa oli Tonin mielestä niin suuret panokset, että omat pelot oli voitettava.
”Ajattelin heti ensimmäisestä tapaamisesta, että meidät on määrätty toisillemme. Se oli minulle selvää, eikä mitään epäröintiä ollut. Tämä pohja antoi rohkeutta”, Toni sanoo.

Molemmat ovat asuneet lapsuudessaan pienessä kirkonkylässä, Toni Punkaharjulla ja Kiti Kiuruvedellä, jota leimasi körttiläisyys. Heillä on yhteneväiset kokemukset siitä, kuinka vahvasti ahdasmielinen uskonnollisuus voi vaikuttaa kylän elämään ja jättää varjoonsa yhteisöjen ja ihmisten hyvät puolet.

”Meitä kasvatettiin ahdistavaan synnintuntoon ja pelkoon. Joka puolelta huokui, että lapset on pahoja ja heistä pitää poistaa se paha. Eikä lapsen luovuutta tai itsetuntoa todellakaan kannustettu. Päinvastoin. Asenne oli se, että ei sinusta mitään tule kuitenkaan”, Toni kertoo.
Näistä kokemuksistaan ja muustakin elämästään Toni Edelmann on kirjoittanut kirjaa pari vuotta. Se julkaistaan syksyllä nimellä Lumottu maa – mennyt minussa.

”Vaikka noista ajoista on kulunut jo puoli vuosisataa, vieläkin tukka melkein nousee pystyyn, kun muistaa, miten lapsia tuohon aikaan nöyryytettiin ja rangaistiin”, Toni sanoo.
Toni lähti maailmalle heti, kun se oli mahdollista ja ajatteli, ettei enää koskaan asuisi pienellä paikkakunnalla. Kiti ajatteli tahollaan samoin.
Toni muistuttaa, että lapsuuden ahdistavat kokemukset on hyvä käsitellä aikuisena. Ymmärryksen kautta voi vahvistua.
”Kaikki koettu on muokannut minusta sen, joka nyt olen. Voin hyväksyä itseni sellaisena kuin olen ja tuntea kiitollisuutta kaikesta, mitä elämä on eteeni tuonut”, sanoo Toni.

Molempien lapsuudessa oli paljon myös hyviä asioita ja rakkaita ihmisiä. Sieluun jäi rakkaus luontoon ja sen kauneuteen. Iän myötä kaipuu luonnon keskelle voimistui voimistumistaan.

Onni on antamista ja asennetta

Luhankaan kummallakaan ei ollut mitään siteitä, mutta pariskunta kotiutui nopeasti. Uudet tulokkaat otettiin lämmöllä vastaan, ja heti ensimmäisenä päivänä joku naapureista toi osan kalansaaliistaan ämpärissä portaille.

Nyt isäntä tarjoilee itse tekemäänsä kasviskeittoa. Molemmat ovat kasvissyöjiä ja arvostavat luomua ja lähiruokaa. Naapurit kantavat ovelle kantarellit, marjat, kalat ja milloin mitäkin. Kylässä asiat jaetaan. Kun jotakin on yli oman tarpeen, se viedään naapurille. Välittäminen on konkreettista ja ilmenee arkisessa kanssakäymisessä.

Aluksi jakamiseen oli vaikea tottua ja Kiti ja Toni yrittivät tarjota rahaa pihalle ilmestyneistä juhannuskoivuista tai joulukuusesta. Vastaukseksi saattoi tulla, että no, olikos siinä hintalappua? No, eihän siinä ollut.

”En voisi asua tällaisessa paikassa, jos en tuntisi näitä ihmisiä. Ihmiset ovat kaiken a ja o. Täällä on suvaitsevaista, jokainen saa olla sitä mitä on. Ei katsota ketään pitkään”, Toni sanoo.

Luhangassa ei ainoastaan vahdata luontoa ja lintuja, vaan tehdään myös työtä. Elämä ja taide ovat samaa suurta punosta.
Kyläläiset pyysivät Tonia perustamaan kuoron. Pohdittuaan asiaa säveltäjä lupasi ryhtyä hommaan ja ehdotti, että säveltäisi itse kuoron ohjelmiston. Tähän kuoroon ei ole laulukokeita.
”Jos pääsee jotenkin ovesta sisään, niin pääsee kuoroon”, Toni sanoo.

Ja hauskaa kuulemma on. Toni tekee sävellykset usein kyläläisten omiin runoihin, ja moni kuorolainen on sen myötä innostunut kirjoittamaan. Kuoro on esiintynyt myös Tonin pojan Samuli Edelmannin virsilevyillä, jotka on myös nauhoitettu Luhangan kirkossa.

Kiti suunnittelee seuraavaa dokumenttiaan Luhangan kylästä ja kylän yhteisöllisyydestä. Toni tekee dokumenttiin musiikin ja myös Luhangan kuoro nähdään dokumentissa. Pariskunta on aiemminkin tehnyt yhteistyötä. Elokuvaprojekteissa Kiti on pomo, koska hän on ohjaaja.

Helsingissä käydään nykyään yksi tai kaksi kertaa kuukaudessa. Silloin tavataan ystäviä ja kalenteri on täynnä työpalavereita ja muuta ohjelmaa.
”Liian täynnä”, Toni sanoo.
”Ja sitten me raahaudumme aivan uupuneina tänne takaisin”, Kiti nauraa.
”Koen, että aina Helsingissä hyppään elämän virtaan, joka kohisee eteenpäin huimalla vauhdilla. Täällä Luhangassa virtaaminen on verkkaisempaa. Nämä arjen erilaiset rytmit täydentävät hyvin toisiaan.”

Teksti Minna Hujanen Kuvat Anna Huovinen