Se oli aurinkoinen syyspäivä. Tapio Pekola, 71, istui pyörätuolissa sveitsiläisen talon terassilla, josta avautui rauhallinen puistonäkymä. Ympärillään hänellä oli vaimonsa, sisarensa ja ystäväpariskunta. Tapio joi tyhjäksi lasin, jossa oli kuoleman aiheuttavaa ainetta. Sitten hän sanoi jotain kaunista vuorotellen jokaiselle saattajalleen.
”Nyt väsyttää.” Tapio painoi päänsä alas, eikä enää nostanut sitä.
Diagnoosi vei viimeisenkin toivon
Tapio ja Kerttu Pekola ehtivät olla aviopari kolmekymmentä vuotta. Tapio perusti Juoksija-lehden 1970-luvun alussa ja oli sen intohimoinen päätoimittaja. Hän ei
puhunut ainoastaan urheilun puolesta, vaan oli kiinnostunut laajasti kulttuurista, kirjallisuudesta ja taiteista.
”Tapio oli hyvin lahjakas ja monisärmäinen persoona, mutta hän oli myös humaani ja aina heikomman puolella. Juoksija-lehden tekeminen oli hänelle henki ja elämä”, kertoo vaimo Kerttu Pekola, 67.
Pari vuotta sitten fyysisesti vahva mies huomasi, että jalat väsyivät kävellessä. Tyttärelleen hän kertoi, ettei enää pystynyt nousemaan varpailleen.
Joulukuussa 2010 oli pakko ottaa käyttöön kävelykeppi, joka tuki heikkenevää kulkemista. Parin kuukauden päästä oli turvauduttava jo rollaattoriin. Tuolloin lääkärit epäilivät, että kyseessä olisi ALS-tauti, mutta diagnoosi varmistui vasta kesäkuussa 2011.
”Tapio oli vaitonainen ja masentunut saatuaan diagnoosin. Lopullisesti hän hyväksyi sen vasta heinäkuussa, kun hän huomasi, että vartalon lihakset olivat häviä-mässä”, Kerttu kertoo.
ALS on parantumaton sairaus, jossa potilaan lihakset heikkenevät ja surkastuvat. Ihminen menettää liikuntakyvyn, nieleminen vaikeutuu ja puhe saattaa kadota. Taudin eteneminen on yksilöllistä, mutta lopulta myös hengityslihakset heikkenevät ja hengittäminen vaikeutuu. Eliniän pidentämiseksi potilas voidaan kytkeä hengityskoneeseen, mutta taudin etenemistä ei voi estää.
”Tapio tiesi, mitä ALS tarkoittaa. Kun diagnoosi sinetöidään, viimeinenkin toivo menee. Jos se olisi ollut jotain muuta, niin vamman kanssa olisi ollut mahdollisuus jatkaa elämää.”
Järkähtämätön päätös
Tapio Pekolan sairaus eteni nopeasti viime kevään ja kesän aikana. Hän joutui käyttämään pyörätuolia, sillä hän ei pystynyt enää liikkumaan. Sängyssä hän ei kyennyt muuttamaan itse asentoaan. Kerttu hoiti miestään kotona ympäri vuorokauden.
Puhekyky oli vielä tallella, mutta kun Tapio väsyi, puhe saattoi puuroutua. Käsistä alkoivat voimat hävitä, mutta pää toimi loppuun saakka, sillä sairaus ei heikennä aivotoimintaa.
Kesällä Kerttu lähti lastenlastensa kanssa Englantiin matkalle, joka oli sovittu jo puolta vuotta aiemmin. Tapio vietti silloin neljä päivää hoivakoti Hopeassa, sillä hän ei olisi pärjännyt enää kotona edes kotipalvelun turvin.
”Siellä isä päätti, että ei tule enää takaisin hoitokotiin”, kertoo Tapion tytär Minna Pekola, 30.
Kerttu palasi matkalta, ja Tapio otti puheeksi eutanasian. Hän näytti vaimolleen televisiosta aiemmin nauhoittamansa dokumentin, ja he keskustelivat aiheesta yhdessä.
”Sanoin, että jos hän sellaiseen ratkaisuun päätyy, minä tuen häntä, mutta hän saa itse hoitaa asian niin pitkälle kuin on mahdollista. Se on hänen tehtävänsä. Minä voin avustaa jossain tehtävissä, kuten postin kuljettamisessa, mutta muuten en asiaa hoida”, Kerttu Pekola kertoo.
Kun Tapio Pekola teki päätöksen kuolintavastaan, hänen mielialansa muuttui. Masennus katosi.
”Kun isä oli hoitokodissa, hänen kanssaan ei pystynyt rakentamaan keskustelua mistään aiheesta. Kun hän palasi kotiin, hän oli kuin eri ihminen”, Minna Pekola sanoo.
”Tapiosta tuli taas myönteinen ja sosiaalinen. Hän oli ihminen parhaimmillaan. Hän sai ikään kuin rauhan, että hänelle ei tulekaan sellaista hirvittävää loppua, minkä hän oli ehtinyt kuvitella itselleen diagnoosin saatuaan”, Kerttu jatkaa.
Apu löytyi Sveitsistä
Eutanasia tulee kreikan kielen sanasta eu-thanatos ja se tarkoittaa hyvää kuolemaa. Tapio Pekola löysi internetin kautta sveitsiläisen Dignitas-yhdistyksen, joka tarjoaa kuolinapua parantumattomasti sairaille. Kuolinapu liittyy eutanasiaan, mutta potilaan on itse pystyttävä nauttimaan kuoleman aiheuttava neste.
Tapio aloitti asian järjestelemisen elokuun alussa. Dignitasin asiakkaaksi päästäkseen hakijalla täytyy olla kuolemaan johtava vaikea sairaus, jota ei voi parantaa. Ensimmäiseksi Tapio sai yhdistykseltä kyselylomakkeen, jolla testattiin, että päätös oli potilaan oma. Asia varmistettiin lukuisilla, ristikkäisillä kysymyksillä.
Sitten Dignitasiin piti toimittaa pinkka papereita, kuten potilaan sairaushistoria, virkatodistukset, kopio passista, elämänkerta ja englanniksi käännetty lääkärintodistus. Sen jälkeen Tapio oli yhteydessä järjestöön sähköpostitse ja puhelimella.
Luopumisen vaikeus
Vaikka vaimo ja tytär hyväksyivät Tapion päätöksen ja halusivat tukea häntä, oli asiaa vaikea käsittää.
”Ei minulle tullut mieleenikään, että olisin jättänyt hänet yksin tämän kanssa. Totta kai olin lähdössä hänen mukanaan Sveitsiin”, Kerttu Pekola kertoo.
”Tuntui kuitenkin pahalta, kun hän puhui päivämäärästä. Kesällä tuntui aivan kamalalta, kun hän moneen kertaan sanoi, että häntä ei ole enää jouluna.”
Kun aika kävi vähiin, jokainen viikko ja kuukausi tuntui tärkeältä. Luopuminen oli vaikeaa.
Prosessin alussa Kerttu mainitsi kerran, että jos Tapiota ei hyväksytä Dignitasin asiakkaaksi, häntä hoidetaan kyllä kotona. Silloin mies suuttui. Se oli pahinta, mitä
hänelle voitiin sanoa. Hän ei halunnut kuullakaan jos-sanaa.
”Hänen määrätietoisuutensa ja mielenvarmuutensa olivat ihailtavia”, Kerttu huomauttaa.
”Isä oli sellainen ihminen, että häntä ei voinut kuvitella letkuihin. Se olisi ollut hirveä paikka hänelle”, tytär jatkaa.
”Isä sanoi minulle monta kertaa, että hänelle päätös oli helppo. Hän tunsi, että hänellä ei ollut vaihtoehtoja.”
Sairaus eteni yhä nopeasti. Tapio sai toistuvia tukehtumiskohtauksia. Kahden kuukauden paperityön jälkeen, lokakuun alussa 2011, hakemus hyväksyttiin.
”Kun Tapio sai päätöksen, hän kertoi siitä sisaruksilleen ja läheisille työkavereilleen. Meillä kulki paljon väkeä viimeisen kahden viikon aikana, kun kaikki kävivät
hyvästelemässä”, Kerttu sanoo.
”He hyväksyivät Tapion ratkaisun, vaikka olivatkin järkyttyneitä.”
Naurua kuoleman kynnyksellä
”Tapio oli valtavan positiivinen sen jälkeen, kun hän oli ratkaisunsa tehnyt. Ihmiset tulivat meille liikuttuneina, mutta meillä laskettiin leikkiä ja naurettiin. Tapio jatkoi tarinankertojan roolia, jollaisena hänet tunnettiin”, Kerttu Pekola sanoo.
Matkatoimistossa aiheutti hämmennystä se, että Sveitsiin oli tilattu viisi menolippua mutta vain neljä paluulippua. Tapiota asia huvitti.
”Viimeiset ajat olivat tavallaan onnellista aikaa, jos niin voi sanoa. Isä piti mielen korkealla hyvällä huumorillaan”, Minna kertoo.
Kaikesta huolimatta läheisten oli vaikea valmistautua kuolemaan etukäteen, vaikka siitä puhuttiin sitä enemmän, mitä lähemmäs aika tuli.
”Ajatus, että isä lähtee kohta Sveitsiin, oli absurdi”, Minna muistaa.
Kerttu hoiti käytännön asioita, ja perheessä elettiin niin normaalia arkea kuin pystyttiin.
”Ajattelin, että Tapion päätös oli sellainen asia, joka vain täytyi tapahtua, ei sille voinut mitään. Aivan niin kuin kuolema on, se vain tulee”, Kerttu sanoo.
Vielä viimeisellä viikolla Kerttu joutui pyytämään seurakunnalta Tapion vanhempien virkatodistukset.
”Tarvitsin ne samalla viikolla, mutta en voinut kertoa syytä. Emme varmaan olisi saaneet virkatodistuksia, jos olisimme kertoneet, että tarvitsemme ne eutanasiaa
varten.”
Naiset naurahtavat muistolle kyynelten läpi.
Viimeinen matka
Tapio ja Kerttu, Tapion sisar Kyllikki Wright ja ystäväpariskunta Marja Ulpovaara-Greenlees ja Charles Greenlees matkustivat Sveitsiin kolme päivää ennen kuolinpäivää. Siellä Tapiolle tehtiin vielä kaksi lääkärintarkastusta ennen lopullista hyväksyntää.
Oli tiistaiaamu, kun Tapio lähti Dignitasin talolle saattojoukkonsa kanssa. Vielä silloinkin hänelle sanottiin, että kaiken voi perua, ja varmistettiin, että kaikki
ymmärsivät, mitä oli tapahtumassa.
Ensin Tapion piti juoda suolistoa rauhoittava neste, joka esti oksentamisen. Sen vaikutusaika oli puoli tuntia.
”Asiasta oltiin puhuttu niin monta kertaa ja useita hyvästejä jätetty, että oli vähän tyhjä olo. Olin ottanut Tapion päiväkirjan mukaan, ja kysyin, haluaisiko hän vielä kirjoittaa jotain. Hän kirjoitti koko sen puolituntisen. Sitten hän antoi vihkisormuksensa minulle ja sanoi, että nyt hän voisi ottaa tappavan aineen.”
Viisihenkinen seurue istui talon terassilla. Tapio nukahti rauhallisesti pyörätuoliinsa, minkä jälkeen henkilökunta siirsi hänet sänkyyn.
”Menin lammen rannalle istumaan ja soittamaan Minnalle. Sitten menin katsomaan Tapiota. Hän näytti onnelliselta. Oli rauhoittavaa nähdä hänet niin onnellisen näköisenä.”
”Tapio saavutti tällä ratkaisullaan sen, että hän päästi meidät helpommalla ja sai kuolemansa näyttämään hyvältä, kauniilta ja arvokkaalta.”
Julkinen keskustelu lietsoo pelkoa
Tapion kuoleman jälkeen paikalle tulivat lääkäri, poliisi ja juristi.
”Poliisi kuulusteli minua, koska olin puoliso. Koko meidän istuntomme nauhoitettiin videolle, myös kuolema. Se on järjestölle dokumentti siitä, että kaikki on tapahtunut henkilön omasta vapaasta tahdosta”, Kerttu Pekola sanoo.
Avioparille oli alusta asti selvää, että Tapion ratkaisussa ei ollut mitään salattavaa tai hävettävää. He kertoivat siitä avoimesti ystävilleen ja sukulaisilleen.
”Meille tulvi kukkia. En kuullut mitään poikkipuolista. Kaikki tiesivät, kuinka vakava Tapion sairaus oli ollut”, Kerttu sanoo.
Julkinen keskustelu eutanasian ympärillä on Kertun ja Minnan mielestä outoa.
”On kummallista, että sekoitetaan eutanasia ja saattohoito. Joillakin tuntuu olevan sellainen pelko, että jossain hoitopaikassa voidaan noin vain piikittää ja antaa kuolinisku”, Kerttu sanoo.
”Ei ymmärretä sitä mahdollisuutta, mikä Sveitsissä on. Se on lähinnä kuolinapua. Suomessakaan se ei ole rangaistavaa, mutta sitä ei tarjota”, Minna sanoo.
Nyt vain ne, joilla on tarpeeksi rahaa, voivat matkustaa Sveitsiin ja saada kuolinapua. Kerttu kertoo, että koko prosessiin kului rahaa pienen henkilöauton verran.
”Tapion kuolema Sveitsissä ei ollut sellainen asia, että se olisi tullut painajaisena mieleeni. Ei kertaakaan. Valmistauduin ajatukseen kahden kuukauden ajan. Hirveää
oli, että hänen täytyi sairastua kamalaan tautiin.”
Tapio Pekolan viimeisellä matkalla mukana ollut ystävä Marja Ulpovaara-Greenlees kirjoitti Tapion muistokirjoitukseen:
Viimeisellä rannalla
näytit, mitä tekee aito alkemisti.
Elämän epäjaloista aineksista,
Sinulle luonteenomaisella
sisulla ja huumorilla,
kuorit kuonan. Kuolemaa
katsoit – ja sait meidätkin
katsomaan silmästä silmään.
Elit omilla ehdoillasi
loppuun asti.
Pidit itsesi miehenä.
