Kauhajoen koulusurman uhrin vanhemmat

Jalasjärven Mantilassa elettiin kolme vuotta sitten maanantaina, 22. syyskuuta, tavanomaisissa alkuviikon tunnelmissa. Harri Finnilä oli työpäivän päätteeksi oikaissut olohuoneen sohvalle lehden kanssa. Sirkka Finnilä hääri keittiön puolella, ja perheen nuorempi tytär Anu, 20, teki lähtöä omalle asunnolleen Kauhajoelle.

Anun opiskelijaboksi sijaitsi pikkukaupungin elokuvateatterin yläkerrassa, sopivan kävelymatkan päässä ammattikorkeakoululta. Toinen opiskeluvuosi oli juuri alkanut, ja tytär oli vanhempiensa sanoin täynnä elämää. Restonomin paperit saatuaan Anu suunnitteli perustavansa oman pitopalvelun.

”Jotakin kummallista siinä lähdössä oli. Kolme kertaa Anu pyörsi ovelta takaisin sisään”, isä Harri Finnilä muistelee.

Sirkka Finnilän mukaan tytärtä jännitti tuleva markkinoinnin koe, ja kertausharjoituksissa ollutta poikaystävääkin oli ikävä. Mutta oli siinä muutakin.

”Jälkeenpäin olen monesti ajatellut sen illan tunnelmia. Ihan kuin Anu ei olisi halunnut lähteä Kauhajoelle ollenkaan. Ehkä se oli jokin etiäinen.”
Anu painoi päänsä äidin olkapäälle – niin kuin lapsena – ja äiti puristi tyttären tiukasti syliinsä. Voimahalaus, ja sitten Anu lähti.

Kiduttava epätietoisuus

Seuraavana päivänä ulosottomiehenä työskentelevä Harri Finnilä lähti Vaasaan koulutukseen. Hallinnon sihteerinä toimiva Sirkka Finnilä oli lähdössä messumatkalle Ouluun, kun työkaverin lähettämä tekstiviesti muutti aamun kulun. ”Anun koululla ammutaan”, Sirkka kertaa viestin.

Autoradiossa riitti puhetta tapahtuneesta, mutta virallista tietoa tihkui niukalti. Sirkka laittoi viestiä miehelleen. Harri lähti ajamaan Vaasasta kohti kotia, ja Sirkan työmatka sai jäädä.

”Olin jo rautatieasemalla nostamassa laukkuja pois autosta, mutta sitten tuli vahva tunne, että minun on jäätävä kotiin”, Sirkka kertoo.

Lukuisista yrityksistä huolimatta Anu ei vastannut puhelimeen. Ei myöskään Anun opettaja, joka oli perhetuttu. 

Poliisinumerosta sen enempää kuin alueen sairaaloistakaan ei herunut mitään tietoa. Tilanne oli kaoottinen kaikkialla. Iltapäivällä Sirkka sai yhteyden Anun ystävään, Emiliaan, joka opiskeli samassa koulussa.

”Koulusta oli juuri alkanut virrata ihmisiä pihalle, kun sain Emilian kiinni. Kun Empun ääni murtui ja puhelin tippui, tajusin, että Anu ei ollut ulos tulleiden joukossa”, Sirkka sanoo hiljaa.

Kotona ei voinut enää olla. Kun Sirkka ja Harri saapuivat Kauhajoen terveyskeskuksen pihaan, tuttu poliisi soitti tietonsa. Tieto oli vielä epävirallinen, mutta sillä ei ollut merkitystä. Anun nimi oli surmansa saaneiden listalla.

Kriisiryhmä oli lähellä. Sirkka ja Harri kävelivät sisään. Vielä ei ollut surua, oli vain sokki: epäuskoa ja kauhua siitä, mitä omalle lapselle oli tapahtunut.
”Meitä vastassa olleita ihmisiä ei ole varmasti tullut koskaan kiitettyä, mutta nyt kiitän. He olivat suurenmoisia, kun pitivät meistä huolta. Sanoja ei ollut, pelkkä läsnäolo riitti”, Harri Finnilä sanoo.

”En tajunnut mistään mitään. Vasta siinä vaiheessa, kun omat vanhempani tulivat paikalle ja näin isäni, murruin täysin. Molemmat tytöt olivat heille kaikki kaikessa”, Sirkka Finnilä kertoo.

”Pappa oli viimeinen meistä, joka näki Anun elossa. Anu oli käynyt edellisenä iltana tapansa mukaan tervehtimässä vanhuksia ja laittamassa lääkkeet dosettiin.”

Median hampaissa

Äkkiarvaamatta Finnilän perheen tavallinen viikko oli kääntynyt viikoksi, joka ei unohtuisi koskaan. Perhetuttu lähti hakemaan Anun isosiskoa Piiaa kotiin Hämeenlinnasta. Perhe sulkeutui kodin seinien sisäpuolelle odottamaan virallista ilmoitusta Anun kuolemasta. Uhrien tunnistusryhmän oli määrä tulla keskiviikkoiltaan mennessä. Iltapäivällä pihaan ajoi vieras auto.

”Ovella oli ruotsalaisen Expressen-lehden edustaja, joka tuli kertomaan meille, että he haluaisivat haastatella meitä, uhrin omaisia.”

Tilanne oli hämmentävä ja pelottava, mutta ennen kaikkea loukkaava. Jo ennen ruotsalaisia suomalaisen iltapäivälehden edustaja oli soittanut Sirkan isälle, Anun papalle, joka oli ojentanut puhelimen vävylleen. Haluttiin saada vastaus kysymykseen: Mitä ajattelette viranomaisten toiminnasta?

”En tiennyt mitä sanoa. Kerroin, että minulta on juuri kuollut tytär, ja että minulla ei ollut pienintäkään halua, saati kykyä, kommentoida asiaa. Kun vielä ruotsalaismedian edustaja ilmestyi kotiovellemme, Piian mitta täyttyi. Hän huusi aika kovaa. Tuskin ne uskalsivat taakseen katsoa, kun ajoivat pihatietä pitkin takaisin valtatielle.”

Virallinen tunnistaminen tapahtui DNA-testein. Anua perhe ei päässyt enää näkemään.

”Ehkä on parempi näin, muistaa Anu tuollaisena”, Harri Finnilä sanoo ja katsoo lattiaan. Katse löytää takaisin nuoreen kaunottareen, joka hymyilee kehystetyssä ylioppilaskuvassa enkelipatsas vierellään.

Kun ruumiinavausraportti tuli, Harri Finnilä ei paperiin katsonut. Sirkka-äiti luki sen kolmeen kertaan. Pieninä paloina, tuskasta huutaen, välistä itkien.
”Ainut lohtu oli se, että Anu ei ollut hengittänyt häkää. Hän oli siis jo kuollut, kun Matti Saari sytytti tulipalon.”

On ollut raastavaa miettiä, miltä Anusta on tapahtumahetkellä tuntunut. Kuinka peloissaan hän oli? Millainen paniikki luokassa vallitsi?

”Anu löydettiin ikkunan vierestä. Hän oli siis yrittänyt pakoon. Asiantuntijat sanoivat silti, että luotien osuessa nuoret eivät olleet tajunneet mistään mitään. Sokki on ollut niin kova”, Sirkka sanoo, ja silmät täyttyvät kyynelistä.

Anun lisäksi surmansa sai kymmenen muuta, ampuja mukaan lukien. Yksi uhreista oli opettaja, johon Finnilät olivat yrittäneet saada yhteyttä tapahtumapäivänä.
Kun Anun ruumis kuljetettiin Helsingistä oikeuslääketieteellisten tutkimusten jälkeen takaisin Pohjanmaan lakeuksille, Seinäjoen sairaalan kappelissa oli ensimmäisten jäähyväisten aika. Tilaisuuden jälkeen tuttu hautaustoimistoyrittäjä ojensi Sirkalle pienen minigrip-pussin.

”Sen hetkisistä toiveistani suurin toteutui tuolla hetkellä. Pieni risti, joka aina keikkui Anun kaulassa, löytyi, ja sain antaa sen Piialle muistoksi”, Sirkka Finnilä puristaa nenäliinaa kädessään.

Raskas arkku kantaa

Lokakuun 11. päivänä vuonna 2008 syksyn viiltävä valo saatteli hautajaisväkeä. Jalasjärven vanha puukirkko täyttyi ääriään myöten.

”Ei sitä ymmärtänyt oikein vielä silloinkaan. Kun istuin siellä edessä ja katsoin Anun arkkua, ajatukseni kiersivät yhtä ja samaa kehää. Mitä me teimme täällä, oman lapsemme hautajaisissa?” Sirkka Finnilä sanoo.

Kun arkku laskettiin haudan lepoon, olivat Anun lukuisat ystävät kunniakujassa kukkalaitteiden kanssa. Röykkiöittäin gerberoita, Anun lempikukkia.

”Niin. Kyllä se arkku oli raskas kantaa, vaikka sisällä oli pieni hento tyttönen. Jostain se voima kuitenkin tuli”, Harri Finnilä sanoo.

Muistotilaisuudessa soi Rasmus, Anun mielibändi. Sail away, it’s time to leave.

”Ehkä Anun aika oli lähteä, mutta siinä, miten kaikki tapahtui, ei ollut mitään mieltä. Miksi meidät otetaan tässä järjestyksessä ja tällä tavalla?”

Vanhempien kysymykseen ei ole vastausta, mutta se ei poista oikeutusta esittää sitä. Anun kuoleman jälkeen käymään tullut perheystävä ja pappi sai vastaansa Sirkka-äidin tuskan ryöpyn.
”Sanoin hänelle suoraan, että minä en usko enää Jumalaan. Rauhallisesti hän kuitenkin totesi, että kyllä sinä joskus vielä pystyt taas uskomaan.”

Niin Sirkan kuin Harrinkin mukaan heidän suurin pelastuksensa on ollut vahva tukiverkosto, joka on kannatellut hauraimpina hetkinä.

”Meitä ei ole jätetty yksin. Koko ajan on joku ollut kysymässä miten jaksamme. Meitä on viety ja haettu, tuettu ja paapottu. Olenkin sanonut, että pitikö Anun kuolla, että näemme, miten paljon meillä on ihania ystäviä”, Sirkka Finnilä toteaa.

Perheelle on ollut saatavilla myös tukea niin yksilöllisen psykoterapian kuin Kauhajoki-hankkeen tiimoilta.

”Ilman terapiaa ja vertaistukea emme olisi tähän asti selvinneet. Tärkeässä asemassa ovat olleet myös meidän molempien työnantajat. Heillä on riittänyt ymmärrystä. Töitä on saanut tehdä itselle sopivassa tahdissa, sen verran kuin on jaksanut”, Sirkka Finnilä kiittää.

Ketään ei saa jättää yksin

Anun ja yhdeksän muun, täysin viattoman uhrin kuolema on hitsannut omaisten ryhmän tiiviisti yhteen. Surmatyön tekijä, 22-vuotias Matti Saari, ampui lopuksi myös itsensä. Tunsiko Anu ampujan? Ei tuntenut.

Vihan tunteet niin tekijää kuin koko tapahtumaa kohtaan tulevat aaltoina, eivätkä vanhemmat voi kuin nöyrtyä niiden edessä. Hyväksyä, että aika tekee tehtävänsä laimentaen ne – tai että edes aika ei sellaista lääkettä tarjoa.

”Tekijän on täytynyt olla mieleltään sairas. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että viattomat ihmiset saivat surmansa. Jos tekijä olisi jäänyt eloon, olisi hänen loppuelämänsä ollut varmasti vaikea”, Harri Finnilä toteaa.

”Vastuu tapahtuneesta kuuluu silti myös viranomaiselle, joka antaa tällaiselle kaverille luvan kantaa asetta.”

Omaisten ja syyttäjän ajama oikeusprosessi Saarelle aseenkantoluvan 22-kaliiperiseen käsiaseeseen myöntänyttä rikoskomisariota vastaan on yhä kesken. Asiaa on puitu myös julkisuudessa, ja sen myötä on lentänyt lokaakin niskaan.

”Tuntuu pahalta, että meidän sanotaan olevan asialla rahallisen korvauksen toivossa. Mitä ihmettä rahalla on tämän asian kanssa tekemistä? Mikään maailman mammona ei tuo lapsiamme takaisin, mutta jos tästä on pienintäkään apua tuleville sukupolville, emme ole taistelleet turhaan”, Sirkka Finnilä sanoo.

Sirkka ja Harri Finnilän mukaan koulusurmien tapaiset tragediat eivät katoa yhteiskunnastamme ilman uudenlaista heräämistä lasten ja nuorten pahoinvointiin.
Kyse on ennen muuta inhimillisyydestä, yhteisöllisyydestä ja toisesta ihmisestä välittämisestä – siitä, että ketään ei jätetä yksin.

”Kyllähän sitä toivoo, että kenenkään ei tarvitsisi kokea mitään tällaista. Aikuisilla on oltava aikaa lapsille. Väitän, että lapsen tai nuoren pahan olon kyllä huomaa, jos halua on. Toisaalta yhteiskunnan on taattava se, että mielenterveyspalvelut toimivat. Hoitoa ei saa jättää kesken, tiedon on liikuttava paremmin eri tahojen välillä”, Harri Finnilä tähdentää.

Yhteys Anuun

Syyskuussa Kauhajoen koulusurmista tulee kuluneeksi kolme vuotta. Väliin mahtuu päiviä, kokonaisia viikkoja, joista Finnilän perheessä ei ole mitään muistikuvaa. On vain sumua, jähmeää surua. Toisinaan on jo päiviä, jolloin illalla muistaa nauraneensa kahvitunnilla esimerkiksi työkaverin hyvälle jutulle.

”Elämän suunnittelu on jäänyt tyystin, yritämme ottaa päivän kerrallaan. Piialle, vanhemmalle tyttärellemme, olemme sanoneet, että elä täysillä ja toteuta itseäsi, huomisesta ei koskaan tiedä”, Sirkka Finnilä sanoo.

Viime vuoden helmikuussa Sirkka heräsi aamuyöstä, syntymäpäivänsä aamuna. Pesuhuoneeseen päästyään hän kuuli tutun äänen, samanlaisen kuin Anun verkkareista kuului, kun vetoketjun metalliosa kopsahteli kävellessä parkettiin.

”Yhtäkkiä Anu seisoi siinä ovella, punainen tukka pystyssä kuin juuri heränneenä. Se oli paras syntymäpäivälahjani koskaan”, Sirkka hymyilee kyynelsilmin.
Kokemus antoi kipinän ottaa yhteyttä tunnettuun lahtelaiseen meedioon, jonka tiedetään välittävän viestejä tuonpuoleisesta. Tilanne jännitti, ja varsinkin Harri Finnilä kertoo suhtautuneensa touhuun varsin skeptisesti.

”Jos en olisi lähtenyt itse mukaan, en olisi uskonut sanaakaan. Mutta ei auta kuin uskoa, koska olin itse paikalla. Anun lähettämät viestit olivat niin yksityiskohtaisia ja koskivat asioita, jotka vain omat perheenjäsenet saattoivat tietää”, mies toteaa mietteliäänä.

Sirkka Finnilä kertoo saaneensa lahtelaisnaisen luona käynnin jälkeen tietylaisen rauhan.

”Tiedän, että Anulla on nyt kaikki hyvin. Anun ruumis on poissa, mutta hän on yhä meidän kanssamme.”

Kun on oikein kova ikävä, on helpottavaa kävellä pihan poikki pellon laidalle ja kohottaa katseensa kohti taivasta – sinne missä Anun tähti loistaa. Tai huomata makuuhuoneen ohi kulkiessaan, että joku on käynyt kotona pyörähtämässä; Anun ylioppilaskuva kun on taas iloisesti vinksallaan viivasuorassa perhevalokuvien rivistössä.