Katri Helena: "Minua ei voi ahtaa lokeroihin"

"Laulan Tuure Kilpeläisen säveltämässä ja sanoittamassa kappaleessa Raja rakkaudesta, jota seuraan yli kultaisten peltojen. Totuudesta, jota seuraan halki jokaisen mantereen. Sen laulun sanoihin mahtuu tiivistettynä koko elämänkatsomukseni.

Totuus muuttuu kokemusten myötä. Sen näkee eri tavalla. Vuosien jälkeen laajemmin, mutta samalla syvemmin. Rajaa voi pitää ihmissuhdelauluna, mutta on niin paljon muitakin asioita, joissa rajan vetäminen on vaikeaa, kuin piirtäisi veteen viivaa.

Useimmat uusista lauluistani ovat aikuisten miesten tekemiä. Vain kaksi on nuoremman sukupolven käsialaa. Etsin lauluja, jotka ovat uskottavia tämänikäiselle naiselle. Niissä pitää olla häivähdys jostain todellisesta. Helppoja kuunnella ja tekstiltään hyviä. Laulun on ensin kosketettava minua. Sen jälkeen toivon sen koskettavan myös kuulijaa.

Musiikkini on muuttunut koko ajan. Kuulijat eivät ole välttämättä aina edes huomanneet sitä. Se on muuttunut vain sen verran, etten ole pelästyttänyt kuulijoitani. En tekisi mitään niin radikaalia, että heittäisin itseni kokonaan näistä kuvioista pihalle.

Olisin voinut jatkaa musiikin tekemistä samalla tavalla kuin ennenkin. Epäilemättä se olisi kantanut sen ajan, mitä minulla on artistina jäljellä. Mutta miksen olisi
kokeillut jotain uutta?

Välillä on pelottanut, että olenko vähän hullu, kun olen vaihtanut suuresta pieneen levy-yhtiöön, joka on tehnyt aiemmin yhteistyötä rokkareiden kanssa. Toisaalta, mitä radikaalia siinä on, jos saan samalla ympärilleni uudella tavalla innokkaan porukan, joka antaa minulle energiaa.

Manageri Tommi Liimatainen otti levy-yhtiön puolesta riskin ja antoi minun tehdä musiikkia vähän toisin."

Rakkaus on luonnonvoima

”Musikaaliajatuksesta en ollut aluksi innostunut. Olen ollut julkisuudessa muutenkin niin paljon. Olen aina katsonut eteenpäin ja käsitellyt vaikeatkin menneisyyden asiat tasapainoon. Minulla ei ollut mitään halua vetää niitä muistilaatikoista uudelleen esille.

Pienen painostuksen jälkeen taivuin. Kun näin Helsingin Kaupunginteatterissa tuloksen, olin iloinen ja liikuttunutkin. Näyttelijät olivat innoissaan, mukana oli hyviä laulajia ja iso orkesteri.

Katri Helena -musikaali on kirjailijan kirjoittama, tosiasioihin perustuva fiktio. Oli epätodellista ja vähän kummallistakin katsoa omaa elämää kolmen tunnin tiivistelmänä. Mietin, että tässäkö se nyt oli.  

Elämä on siitä viisas, että se laittaa ihmisen aina välillä kouluun. Minä ja näytelmän Proffakin olimme molemmat koulussa, mutta selvisimme siitä molemmat.
Tunnistan itsessäni musikaalin esilletuomat piirteet, kurinalaisuuden ja päättäväisyyden. Otin parikymppisenä selvää oikeuksistani ja vaihdoin levy-yhtiötä, vaikka minua uhkailtiin oikeustoimilla ja urani tuhoamisella. Olin laulanut siihen asti humppaa ja jenkkaa. Halusin olla nuori, enkä jäädä vanhan musiikin esittäjäksi.

Olin kova, mutten voinut muutakaan. Ratkaisuni oli oikea, ja toi myöhemmin esitettäväkseni sellaisia lauluja kuin Vasten auringonsiltaa.

Jos olen päättänyt jonkin asian, ja joku sanoo minulle, etten voi tehdä niin, mikään ei voi enää sen jälkeen kääntää päätäni. Olen entistä varmempi kannastani.
Olisin ollut onneton, jos olisin toiminut toisin. On vaarallisempaa jättää kokematta kuin heittäytyä elämään. Ihmiset eivät harmittele jälkeenpäin sitä, mitä ovat tehneet, vaan sitä, mitä eivät ole tehneet.

Samoihin aikoihin kun vaihdoin levy-yhtiötä, erosin ensimmäisestä aviomiehestäni. Halusin silloin vain laulaa. Haaveilin perheestä, mutta olin urani alussa. En olisi voinut ryhtyä siinä vaiheessa kotirouvaksi. Minua ei voi ahtaa ihmissuhteissa johonkin lokeroon, se ei onnistu.

Kun sitten aikanaan kohtasin Timo Kalaojan, ei käynyt hetkeäkään mielessä, perustaisinko hänen kanssaan perheen vai en. Se oli menoa samantien. En jäänyt pähkäilemään. Rakkaus on sellainen luonnonvoima. Timon kanssa elämämme suunta oli sama; halusimme tehdä yhdessä musiikkia.”

Ero ei ole epäonnistumista

”Olen alkanut suhtautua itseeni aiempaa lempeämmin laulajana. Joskus ehkä aliarvioin omia taitojani. Tulin maalta ja lauloin poikamaisella, kirkkaalla äänellä. Otin kymmenen vuoden ajan laulutunteja.

Unelmani oli voimakas, ja kurinalaisuuden kautta olen päässyt parempaan musiikilliseen lopputulokseen. En ole koskaan kokenut menettäneeni mitään, vaikken olekaan harrastanut riehakasta taiteilijaelämää.

En ole koskaan ollut myöskään niin varma tai hyvä, että olisin voinut tehdä asioita helposti ja huolettomasti. Olen huomannut, että kaikilla menestyneillä nuorilla laulajilla on hyvin voimakas vastuuntunto.
Kun kuuntelen todella vanhoja äänilevyjä, kuulen rahinan ja kaikki tekniset puutteet. Levyjen suosio piilee tunnelmassa.

Kuulija kuuntelee lauluja tunteella. Olen sitä kautta ymmärtänyt, että laulun välittämä tunne on se kaikkein tärkein. Me laulajat olemme kaikki vähän satumaan lapsia. Heittäydymme tunnelmaan ja välitämme sen kuulijoille.

Ikävuodet ja kokemus ovat antaneet elämääni väljyyttä. Ei tarvitse kulkea koko ajan tutka päällä. Yritän silti välttää turhia hankaluuksia. Tiedän olevani julkisuudessa silmätikkuna. Joku nauroikin, että vaihdoin nuorempana automaattisesti viinilasin vesilasiin lehtikuvaajan astuessa paikalle.

Äitini on 94-vuotias. Hän saattaa sanoa, että mitä ihmisetkin ajattelevat, jos poikkean käymään myöhään illalla. Häkellyn, miten näkökulma voikaan olla ahdas, ja ihan suotta. Vastaan äidille, ettei tarvitse välittää, mitä mieltä joku muu on. Ei tarvitse kysellä keneltäkään lupaa niihin asioihin, joista itse vastaa. Toisaalta, on kestettävä vastuu omista toimista.
Sanotaan, että ihmissuhde epäonnistuu, jos tulee ero. Minusta epäonnistuminen on siinä yhteydessä sanana ihan väärä. Kaksi erilaista ihmistä on yrittänyt löytää yhteistä tietä, mutta huomaakin jossain vaiheessa, että sitä tietä ei ole. Unelma ei sillä kertaa toteudu.

Suhde on voinut silti antaa kokemuksia ja uusia näkö-kulmia. Ilman sitä ihminen olisi saattanut elää suojakuvussa ja luulla elämää ihan toisenlaiseksi.”

Läheltä on lähtenyt monta

”Kuolema ei pelota minua enää. Pelkoni loppuivat, kun lasteni isä ja aviomieheni Timo kuoli. Aloin ajatella toista, näkymätöntä maailmaa. Se helpotti oloani. Sain ajatuksesta suojaa ja turvallisuuden tunteen.
Läheltäni on lähtenyt niin monta, ja tiedän, että he ovat hyvässä paikassa. Siellä on hyvä olla. Aikaa myöten ikävä vaimenee, ja kipu. Jäljelle jäävät lämpimät, hyvät muistot.

Yhdenkin läheisen poislähtö riittää muuttamaan suhtautumisen kuolemaan toisenlaiseksi. Kuolema ei ole sen jälkeen enää hahmoton kauhukuva tai tabu. Vanhan ihmisen lähtö on helpompi hyväksyä kuin nuoremman, mutta raskasta on myös nähdä ihmisen elämänhalun hiipuvan.

Elämänkatsomukseni pitää minut henkisesti ehjänä. Ajattelen, että olemme täällä vain käymässä. 

Hämeenkyrössä asuin isossa, ihanassa talossa. Kun lähdin sieltä Helsinkiin, muutin vuodeksi asumaan pieneen kaksioon. Vaikkei minulla ollut taloudellisia huolia, aloitin henkisesti kaiken alusta.

Olen monesti miettinyt, miltä muista ihmisistä tuntuu elää väljästi ja isosti, ottaa laukku käteen, lähteä ja aloittaa uusi elämä. Statuksesta luopuminen voi olla vapauttavaakin. Asumisella ei tarvitsekaan enää näyttää mitään.

Olen liikkunut elämässäni niin paljon keikoilla ja konserteissa ja kiertänyt hotelleja, etten ole riippuvainen paikoista.

En koe ulkoisia puitteita niin tärkeiksi kuin sitä, mitä koen sisälläni ja miten hahmotan maailmaa.
Vastoinkäymiset ovat kouluttaneet ja väljentäneet maailmankuvaani. Olen saanut rohkeutta ja uskallusta ratkaisuihini kuuntelemalla omaa intuitiotani. Olen toiminut sen mukaan, mikä on tuntunut oikealta.
Jotkut puhuvat virheistä, joita ovat tehneet elämässään. Miten niin virheitä? Ei voi tehdä virheitä, jos on oivaltanut jotain siitä, miksi on valintansa tehnyt.
Mikään koettu ei ole turhaa. Se rakentaa kuvaa siitä, miksi olemme täällä.

Jos pelkää epäonnistumisia, voi jättää kokematta asioita. Tai jos ajattelee, ettei uskalla enää, ei enää tässä iässä. Haluan kannustaa naisia menemään eteenpäin. Ei kyynärpäillä vaan sydämellä.”

Murroksessa Lapissa

”Ikäni puolesta minun kuuluisi olla 66-vuotiaana joidenkin mielestä jo eläkkeellä ja vahtimassa kotona lapsenlapsia.
Minulla on tunne, että kaikenikäiset naiset alkavat olla rohkeampia olemaan oma itsensä. Vuodet ovat vain numeroita. Ihmisen mieli voi olla ihan muuta. Jos ympäristö yrittää pistää muottiin, ei ole muuta mahdollisuutta kuin tulla ulos muotista ja valita itse tiensä.

Olen törmännyt moniin naisiin, jotka ajattelevat, että voimme olla sellaisia kuin haluamme. Suvaitsevaisuus on lisääntynyt.
Henkinen kapasiteetti vain kasvaa iän myötä, mutta itsestä on pidettävä huolta. Niin fyysisestä kuin henkisestäkin puolesta. Kipeitäkään asioita ei saa lakaista
maton alle. Ne on käsiteltävä mielessä tasapainoon.

Tämä ammatti vaatii pitämään koko ajan huolta itsestään. Ääni ei kestä, jos on huonossa kunnossa. Ulkoisesti on koko ajan toisten arvioitavana.
Oma tila on minulle tärkeä. Suojelen kotiani mustasukkaisella tavalla. Se paikka on vain minun.   
Syksyisin unelmoin Lapista. Erämajasta, jossa voisin viettää lyhyen loman. Kymmenen vuotta sitten lähdin yksin Lappiin asumattomalle alueelle. En kuunnellut
radiota, suljin kännykän. Läheisilleni lähetin silloin tällöin tekstiviestin, jossa kerroin olevani hengissä. Olin irti kaikesta, omassa rauhassa.

Yksinolo ei ole helppoa. Sitä pelkää hiljaisuutta ja pelkää oman mielen kanssa kahden kesken olemista.
Lauloin metsässä kulkiessani, jotta karhut kaikkoaisivat, ja uhmasin pimeää. Se oli pelkojen voittamista ja hengen vahvistamista. Keräsin sillä tavoin rohkeutta.

En tiennyt silloin, että olin samaan aikaan omassa elämässäni murroksessa. Mietin alitajuisesti isoja ratkaisuja. Ymmärsin sen vasta myöhemmin.
Kun ympärillä on paljon tapahtumia ja ihmisiä, itsensä kuunteleminen häiriintyy. Ei enää tiedä, missä mennään.

Lähdin vajaa kolme vuotta sitten pian poikani kuoleman jälkeen pitkälle konserttikiertueelle. Kiertueen ajankohta oli sovittu jo aiemmin. Konsertit auttoivat
minua pääsemään eteenpäin, mutta sitten iski sekä henkinen että fyysinen väsymys. Oli pakko pysähtyä.

En tee enää määrällisesti yhtä paljon töitä kuin ennen. Konserttini ovat isompia, mutta niitä on harvemmin.”

Tommin kanssa tuntemattomaan

”Olin kuvitellut, että alkaisin pikkuhiljaa hiljentää työtahtia ja hivuttautua aiempaa rauhallisempaan elämään, mutta ihan kuin elämällä olisi annettavanaan
vielä uusi työvaihe. Se ei päästäkään minua vielä irti tästä työstä.

Olin saanut vuosikymmenten myötä jo niin paljon, etten voinut vaatia enää enempää. Olen saanut perheen ja heidän kanssaan ihanan elämän. Olen saanut laulaa. Olisin ollut kiitollinen tästäkin.

Nyt olen taas uudenlaisella reissulla. Aivan kuin olisin herännyt unesta; se ei ollutkaan kaikki vielä tässä.

Tommin kanssa tutustuimme toisiimme ensin kavereina. Vasta myöhemmin aloimme puhua yhteisistä työkuvioista. Tämä on ollut meille molemmille hyppy tuntemattomaan.

Kohtalo on aikamoinen vekkuli, kun se on antanut minulle vielä uudenlaisen mahdollisuuden. Jos sillä on kerran näytettävänään jokin uusi väylä, niin miksen lähtisi purjehtimaan sitä reittiä?

Olen utelias elämää kohtaan, ja minulla on tunne, että se ei ole näyttänyt minulle vielä ihan kaikkea.

Jos jaamme Tommin kanssa toisillemme hyvää energiaa, se antaa molemmille enemmän onnistumisen mahdollisuuksia ja turvallisuutta.

Olen tehnyt valintani ja ratkaisuni sen mukaan, mikä on tuntunut oikealta. Ja tarpeeksi voimakkaalta.
Olen tullut jo siihen elämänvaiheeseen, että kannan vastuun omista teoistani. Ihmiset elävät ihan liikaa muiden sanomisten varassa. Minulle vain perheeni mielipiteillä on loppujen lopuksi merkitystä.

Syksyn kaamoksen jälkeen haaveilen paikasta, jonne maailman uutiset tai arjen vaatimukset eivät ulottuisi. Paikasta, jossa rentoutuisi ja kokisi vapauden – vaikka sen kaverin kanssa.”