Katri Helena: Hakeudun aina kohti valoa

Lauluillaan Katri Helena Kalaoja tarjoaa kuulijoilleen juhlaa. Miten hän itse selvisi vuodesta, johon mahtui niin suurta surua kuin iloakin?

Talvipäivän pakkanen on pureva, vaikka ilmassa on jo lupaus keväästä. Se on tulossa. Ennemmin tai myöhemmin, kun pimeys vihdoin päästää otteestaan.

Katri Helena Kalaojan elämässä tapahtui viime vuonna paljon. Taiteilijan urallaan hän astui ison harppauksen eteenpäin, ja yksityiselämässä lomittuivat suuri suru ja ilo. Keväällä menehtyi oma poika 33-vuotiaana, kesällä syntyi ensimmäinen lapsenlapsi.
– Se oli mullistava, yllätysten vuosi. Varmasti se muutti minua. Se myös lisäsi uskoani ihmisen kahteen olomuotoon, henkeen ja ruumiiseen, hän sanoo.

Katri Helena saa suomalaisilta toisinaan postia, jossa etsitään oljenkortta, johon vaikeuksissa tarttua. Miten pärjäät? Kuinka jaksat? Minkä avulla selviät eteenpäin?
– Ihmiset ovat hädässä ja etsivät itselleen apua. Minua on auttanut eniten oma ajatusmaailmani henkisestä kasvusta. Olen ollut aina kiinnostunut siitä, miksi me ihmiset olemme tässä maailmassa.

Pika-apuna omiin murheisiin taiteilijalle toimi työ. Katri Helena lähti uuden, kahdeksanjäsenisen orkesterinsa kanssa viime kesänä kiertueelle pian poikansa kuoleman jälkeen.
– Raskaiden kokemusten jälkeen työ voimistaa. Se on kuin ensiapua, laastari, jonka alla haava pääsee vähän paranemaan. Työtä tehdessä pääsee hetkeksi pois suruvaipan alta. Suru ei kuitenkaan jää koskaan surematta, kyllä se löytää tiensä omiin hiljaisiin hetkiin.

Katri Helenan mukaan työ antaa myös hetken levähdyksen tunne-elämän kaaoksesta, jonka läheisen menetys on saanut aikaan.

Samalla tavalla jatkoivat näyttelijät Kristiina Elstelä ja Pirkko Mannola murheenkin keskellä tanssiesityksiään. Joidenkin ulkopuolisten oli vaikea ymmärtää taiteilijoiden ratkaisua.

– Kapinoin sitä vastaan. Henkilökohtaiset valinnat eivät saa olla muiden määriteltävissä. Minulle musiikki on elämäntehtäväni, ja jo kiitollisuus siitä eheyttää oloani.

Kun Katri Helenan konsertissa soi Anna mulle tähtitaivas, salissa istuvien mielessä kulkevat vuosikymmenten tapahtumat muistikuvien nauhana. Missä olinkaan silloin, kun kuuntelin tätä ensimmäisiä kertoja?

– Minulle se laulu on eräänlainen rukous, jota olen omakohtaisestikin laulanut erilaisissa elämäntilanteissani, joskus ihan aamuin illoin, laulaja sanoo.

Viime kesänä konserteissa oli uudenlainen vire. Katrin vanhoissa tutuissa kappaleissa oli uudet sovitukset, ja niiden ohessa soivat karibialaisrytmit. Kriitikko kuvaili sitä valohoidoksi kuulijoille.

– Perheessämme on muusikoita, ja saan heiltä paljon virikkeitä. Kolmikymppisten tyttärieni ja heidän miestensä seurassa pysyn mukana ajan virrassa. Hurahdin viitisen vuotta sitten lattareihin. Kuubalaisen Omara Portuondon ja kapverdeläisen Cesaria Evoran kaltaiset esiintyjät miellyttävät minua kovasti. He ovat kehittäneet omaa musiikkiaan 50-luvulta asti.

Uusimman levyn Tulet aina olemaan kymmenestä kappaleesta kahdeksan on Katri Helenan omien tyttärien Maija Teelahden ja Hanna Riskun sekä Hannan miehen Hannu Riskun säveltämiä.

– Otan heidän tekemänsä laulut lauluina. Mietin ensin, sopivatko ne minulle, ja onko niissä sitä, mitä haluan omassa elämäntilanteessani ihmisille kertoa.

Onnistumisen jälkeen tulee sitten lämpö. On tehty yhdessä jotain, josta ihmiset ovat pitäneet.

Pelastusrenkaana kirjoitukset

”Hän, joka haluaa kehittyä ihmisenä, joutuu käymään läpi juuri niitä asioita, joissa oppi on tarpeen. Miksi pitäisi elää sitä, mikä helpolta tuntuu. Sehän on jo opittu.”

Näin lukee Katri Helena Kalaojan kirjoituksessa, jonka hän on joskus herkkänä hetkenä laatinut. Tekstit ovat syntyneet ikään kuin meditatiivisessa tilassa intuition kautta, ja vuosien mittaan kirjoituksia on karttunut paljon.

Katrille pidemmistä kokonaisuuksista erotetut aforismit toimivat kuin huoneentauluina, joita kohti ponnistaa. Vaikkei niiden ajatuksia pystyisikään toteuttamaan, niitä kohti voi aina pyrkiä.

– Olen pitänyt itseäni kasassa 22 vuotta purkamalla mieltäni näihin kirjoituksiin, hän sanoo.

Joskus hän ehkä julkaisee tekstit kirjana, kun aika tuntuu oikealta.

Vuosi 1987 oli Katri Helenan elämässä käännekohta, jolloin muuttui paljon. Aviomies Timo Kalaoja menehtyi sairauskohtaukseen, ja perheessä oli kolme pientä lasta.

– Silloin ymmärsin ensimmäistä kertaa, ettei elämä menekään niin kuin olin itse suunnitellut. Sen ravistuksen jälkeen olen pohtinut jatkuvasti sitä, miksi me olemme täällä.

– Minulla oli onnellinen nuoruus, ja helppo elämä jatkui pitkälle eteenpäin. Vanhat ja viisaat sanovat, että jossain vaiheessa elämä alkaa aina kokeilla ja kouluttaa. Se kouluttaminen on minulla meneillään edelleen, mutta kun jonkin vaikean kokemuksen on käynyt läpi, tulee taas lepovaihe.

Timon kuoleman jälkeen hän alkoi nuorena leskenä kuunnella alitajuntansa sanomaa ja purkaa itseään paperille.

– Siitä tuli pelastusrenkaani, hän sanoo, ja sillä tiellä hän on edelleen.

Katri Helena sanoo, että joku voisi pitää hänen elämäänsä traagisena. Hänellä on kuitenkin keinonsa selvitä.

– Hakeudun aina valoa kohti. En kestä olla kauan epävireessä. Katkeruudella ei voita mitään.

Täältä parempaan paikkaan

”Mielesi on kestävä, mutta sen täytyy joustaa ja tulla entistä voimakkaammaksi. Eikä se käy kivuitta. Vain kipu saa aikaa niin suurta kasvua kuin on tarpeen.”

Rankkoja vaiheita ei voi elämässään välttää, mutta suuren surun kerran koettuaan siitä voi saada seuraavalla kerralla lohdutusta.

– Edellisen kokemuksen perusteella ymmärtää, että tästäkin on mahdollista selvitä. Tosiasiat hyväksyy helpommin.

Katri Helena sanoo, ettei tiedä, miten olisi toipunut lapsen tai puolison kuolemasta, jollei uskoisi, että on henkistä kasvua ja elämää maallisen ulkopuolella.

– Jos ajattelisin, että on vain maallista elämää, olisin ihmisenä paljon rikkinäisempi. Olisin luultavasti todella heikoilla.

Hänen maailmankatsomuksensa mukaan ihmiset ovat täällä vain matkalla.

– Näkemykseni mukaan tulemme tekemään maan päälle omat tehtävämme ja oppimaan inhimillisyyttä. Ne ihmiset, jotka täältä lähtevät, ovat kulkeneet oman tiensä. Ajattelen myös, että niillä jotka lähtevät, on kuoleman jälkeen hyvä olla hengen maailmassa. Tapani nähdä ei vie kaipuuta eikä ikävää, mutta auttaa hyväksymään läheisten poismenot.

Sekin on auttanut Katria, että ympärillä on ollut oma läheisten turvaverkko, jonka kanssa on voinut puhua omista tuntemuksista.

– Kun sanoo asioita ääneen, ne muuttavat muotoaan. Suru on usein itsekästä. Harmitellaan sitä, miksi toinen jätti tai miksi jäi niin paljon tekemättä. Uskon vuorenvarmasti, että menemme täältä parempaan paikkaan.

– Jos maa tuntuu pettävän jalkojen alta, löydän maailmankatsomuksestani köyden, johon tarttua, ja alan nostaa itseäni taas ylöspäin.

Alitajuntansa kautta Katri Helena käy keskusteluja täältä lähteneiden rakkaittensa kanssa.

– Pysäytän omat ajatukseni, ja mieleen alkaa tulla lauseita, joita en varsinaisesti mieti. Samalla tavalla syntyy yhteys läheisiin. Se lohduttaa minua.

Diibadaabaa ei enää jaksaisi

”Murskaa rakkaudella pahan kuiskutukset, älä anna niille tilaa. Täytä tila hyvillä unelmilla, tai todellisuudella ja työllä.”

Elokuussa Katri Helenasta tuli isoäiti, kun tyttären perheeseen syntyi vauva.

– Odotin mummiutta jo ainakin 15 vuotta, hän sanoo nauraen ja onnellisena, sehän on selvä. Yksi unelma on toteutunut.

– Toisesta lapsenlapsesta en vielä haaveile. On mielenkiintoista seurata uuden ihmisen kehitystä. Lapsi on persoona jo alle puolivuotiaana niin luonteensa kuin ulkonäkönsä puolesta.

Katri Helena tuntee saaneensa elämässään paljon.

– Olen hyväksynyt tämän elämäntien osakseni. Olen saanut työn, mutta voinut elää sen ohella vaiherikkaan yksityiselämän. Olen saanut molemmat.

Maaliskuussa hän lähtee talvitauon jälkeen orkesterinsa kanssa taas Salaisuus-kiertueelle. Suomessa konsertteja on viitisentoista ja niiden lisäksi pari Ruotsissa.

– Ilo ja toivo vievät elämässä eteenpäin. Lauluissani pitää aina olla jotain sellaista, jonka kuulija voi viedä mukaan omaan elämäänsä. Se antaa pohjaa tekemiselleni. En jaksaisi pelkkää diibadaabaa. Siihen ei olisi enää intoa.

Pitkä ura vaatii uudistumista.

– Välillä on ollut tuskainen olo, kun tietty vaihe laulajana on nyt eletty, ja kaipaa uutta. Jos jää junnaamaan paikalleen, tylsistyy.

Työssäkin on päässyt eteenpäin kovimpien haasteiden kautta.

– Mitä tuskallisempaa on ollut, sitä enemmän mielihyvää tuottaa, kun pääsee pienenkin pykälän ylöspäin. Hyvin tehty näyttää aina helpolta, vaikka taustalla on tuskaa ja paljon työtä.

Mutta konserttilavalle Katri Helena nousee aina kuin menisi esiintymään ensimmäistä kertaa – samalla jännitteellä ja esiintymisen ilolla.

Työssään laulaja rakentaa ihmisille huippuhetkiä, juhlaa.

– Siitä voi tulla harha, että elämän pitäisi olla itsellekin huippua. Ymmärrän, että jotkut esiintyjät ovat siinä vaiheessa sortuneet vääriin lääkkeisiin, kuten alkoholiin. Esiintymiseen voi addiktoitua. Sen jälkeen paluu tavalliseen arkeen voi tuntua vaikealta.

– Pitkän kiertueen jälkeen tuntee helposti vieroitusoireita. Mieli on rauhaton, ja miettii ihmeissään, mikä vaivaa, Katri Helena sanoo.

– Väsymystä ei tunne työtä tehdessä, mutta sen jälkeen kaipaa aikaa, jolloin ei tarvitse miettiä mitään. Huppu päähän vaan ja vuorille!

Meditaatio antaa rauhan

”Sinun voimakkain opastajasi on oma minäsi, oman tuntosi ääni. Se tietää kaiken tarvittavan.”

Katri Helenan oma sisäinen ääni on joskus hyvin hiljainen. Se viestittää pienellä, hennolla äänellä.

– Välillä jälkeenpäin huomaan, miten nopeasti ohitin sen äänen. Kuuleminen vaatii rauhaa ja hiljaisuutta. Joskus menen mukaan kohkaamisputkeen, ja siitä seuraa paha olo.

Kun Katri Helena tuntee voivansa huonosti, hän meditoi ja joogaa. Meditoimalla mieli rauhoittuu, ja astangajooga avaa jumiutuneen kropan.

– Jos elämänrytmi on tiivistä, menoa ja touhua, oma voima katoaa. Vain mielenrauhassa sen saa takaisin.

– Minulla on meditoidessa tietyt mantrat, joita käytän, mutta samaan lopputulokseen pääsee rukoilemalla. Joskus kierrokseni ovat niin kovia, ettei Isä meidän mene loppuun asti ilman harhailevia ajatuksia.

Meditointi ja rukous ovat hänestä vaihtoehtoisia tapoja rauhoittaa mieli.

– Ne saavat saman asian aikaan. Ne pysäyttävät ajatusten ryöpyn. Jos pystyn laulamaan Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, ilman että ajatukset poikkeilevat sivuraiteille, tiedän, että selviän taas tästäkin.

Katri Helena elää oman tulkintansa mukaan jalat maassa, mutta pää pilvissä.

– Minun on hyvä olla niin. Olen aina ollut lapsellinen, mutta nyt jo vähän aikuistunut. Olin ennen aika avoinna ihmisille, nyt suojaan tiukemmin itseäni ja perhettä.

Hän näkee elämän voimakkaana virtana, jossa on pyörteitä ja liikettä, välissä jokunen tyven poukama.

– Rauhan ja tyvenen hetki voi olla lyhytkin, hetken unelma.

Sitaatein varustetut lainaukset ovat Katri Helena Kalaojan kirjoittamia aforismeja. 

Teksti Pirjo Houni Kuvat Timo Villanen