Katju Holkeri: "”Isä oli aina puolellani”"

Vaatimattoman puuarkun päällä on Suomen lippu. Valtioneuvos Harri Holkeri lähtee viimeiselle matkalleen Helsingin tuomiokirkosta 27. elokuuta. Saattajina on koko Suomen valtionjohto ja ennen kaikkea lähiomaiset: vaimo Marja-Liisa ja lapset Katju ja Jukka perheineen.

”Se oli kaunis tilaisuus. Olemme kiitollisia, että isälle järjestettiin valtiolliset hautajaiset. Tilaisuuden virallisuudesta huolimatta kirkossa oli lämmin tunnelma. Saattovieraista huokui läheisyyttä, joka tarttui kaikkiin. Nyt tuntuu, että tilaisuus meni liiankin nopeasti ohi”, Katju Holkeri sanoo.

Ikävä on suuri, mutta surussa auttaa toiminta.

”Olemme käyneet äitini kanssa läpi isän arkistoja. Käytännönläheinen työ helpottaa. Kun järjestää papereita, tekee samalla surutyötä. Tietysti se on myös raskasta. Olen ollut väsynyt, ja niin on varmasti ollut myös äitini, mutta arkistoja tutkiessa on koko ajan herännyt lämpimiä tunteita.”

Arkistojen kätköistä on noussut aarteita.
”Muistot tulvahtivat pintaan, kun löysimme virallisten papereitten joukosta piirustuksia, joita olin tehnyt isän kanssa, kun olin lapsi.”

Toivo säilyi loppuun asti

”Isä menehtyi pitkäaikaisiin sairauksiin. Lopulta sydän ei enää kestänyt”, Katju Holkeri toteaa.

Harri Holkeri oli kuollessaan 74-vuotias.

Katju Holkeri haluaa oikoa julkisuudessa esiintyneen tiedon, jonka mukaan muutaman vuoden takainen tapaturma lähikaupan ovella olisi johtanut hänen isänsä ennenaikaiseen kuolemaan.

Harri Holkeri joutui pakenevan myymälävarkaan telomaksi, kun tämä ryntäsi ulos kaupasta.
”Isän lonkka murtui, mutta se parani aikanaan, joten tapahtumalla oli vain välillinen vaikutus. Minulla on käsitys, että myymälävaras pyysi oikeudessa
isältä anteeksi”, tytär sanoo.

”Isä itse sanoi, että terveys petti, koska hän teki loppuaikoina liikaa töitä. Erityisesti Balkanin kriisin hoito 2000-luvulla koetteli hänen terveyttään. Toisaalta isä
rakasti haasteita.”

Katju Holkeri jaksoi loppuun asti toivoa, että hänen isänsä paranisi. Vaikka tytär aavisti, ettei kaikki ollut hyvin, hän piti silti toivoa yllä.

”Luulen, että olen perinyt isältä optimistisen luonteen. Ajattelen, ettei asioita kannata surra etukäteen, sillä jos pahin ei tapahdu, sureminen on ollut turhaa. Kyllä jälkikäteenkin ehtii surra”, Katju Holkeri pohtii.

Huoli eriarvoisuudesta

Harri Holkeri vaikutti uransa loppupuolella kansainvälisillä areenoilla, YK:n organisaatioissa. Hän toimi vuosina 1995–1998 rauhanneuvottelijana Pohjois-Irlannissa, ja vuonna 2000 hänet valittiin YK:n yleiskokouksen puheenjohtajaksi. Sen jälkeen oli vuorossa Balkanin riitojen sovittelu Kosovossa vuonna 2003.

Englannin kuningatar Elisabet II myönsi vuonna 1999 Holkerille ritarin arvonimen Pohjois-Irlannissa tehdystä työstä. Se tarkoittaa sitä, että jos Harri Holkeri olisi ollut britti, hänestä olisi tullut Sir Harri.

”Äiti oli mukana Buckinghamin palatsissa, jossa kuningatar luovutti arvomerkin isälle”, Katju Holkeri muistelee.

Rauhanneuvottelutyö maailmalla vahvisti Harri Holkerin vakaumusta siitä, että kansojen pitää olla suvaitsevaisia toisilleen.

”Isä oli sitä mieltä, että ihmiset sortuvat väkivallan tekoihin, jos heillä ei ole toivoa. Siksi toivon ylläpitäminen on tärkeää. Kehitysmaiden tyttöjen koulutus oli hänelle toinen läheinen asia. Luulen, että nuoruuden stipendikuukausi Ghanassa ja aika YK:n palveluksessa olivat saaneet hänet tiedostamaan kehitysmaiden ongelmat.”

Tytär kertoo myös Suomen viimeaikaisen poliittisen ilmapiirin askarruttaneen Harri Holkeria.
”Hän pohti, miksi eriarvoisuus ja vastakkainasettelu lisääntyvät.”

Isän jalanjäljissä

Katju Holkeri on 47-vuotiaana finanssineuvos. Hän toimii hallinnon kehittäjänä valtiovarainministeriössä. Politiikastakin hänellä on kokemusta.

”Olin Helsingin kaupunginvaltuustossa Kokoomuksen riveissä kaksi kautta vuosina 1988–1996. Se oli antoisaa aikaa, mutta sitten työni vei mennessään. Kun lähdin kansainväliseen projektiin mukaan, jouduin matkustamaan paljon. Ulkomaan työmatkat ja valtuuston kokoukset eivät sopineet aikataulullisesti yhteen.
Sitä paitsi olen kolmen lapsen yksinhuoltaja.”

Katju Holkerin perheeseen kuuluvat 18-vuotias Antti ja 14-vuotiaat kaksoset Lasse ja Anna.

”Erosin kymmenen vuotta sitten lasteni isästä, joka työskentelee ravintola-alalla. Olimme tutustuneet, kun työskentelin opiskelun ohessa hotellissa.”

Tyttären ero vaikutti myös vanhempiin.

”Isä oli varmasti vähän surullinen erostamme. Hän sanoi minulle, että olen selviytyjä. Olin kyllä eri mieltä: ei kukaan voi olla ikuisesti selviytyjä. Tiesin kuitenkin, että molemmat vanhempani tukivat päätöstäni.”

”Isä on aina kannustanut minua, joskus varoittanutkin. Oli turvallinen olo, sillä tunsin, että vaikka kohtaisin suuriakin epäonnistumisia, vanhemmat olisivat aina puolellani”, Katju Holkeri sanoo.

Isän ja tyttären urapolku on ollut monissa käänteissä samanlainen. Molemmat valmistuivat valtiotieteen kandidaateiksi Helsingin yliopistosta. Molemmat ovat osallistuneet valtuustotyöhön ja molempien tie on johtanut kansainvälisiin tehtäviin.

”Olen aina ollut isän tyttö, vaikka välit äitiinikin ovat läheiset. Olimme isän kanssa niin samanlaisia, ettei kommunikointiin välttämättä tarvittu edes sanoja. Kumpikin meistä on harrastanut intohimoisesti liikuntaa. Minä tanssin balettia ja pelasin koripallojoukkueessa, isä juoksi, hiihti ja pelasi golfia.”

Isää ja tytärtä yhdistivät myös kipeän selän vuoksi koetut vaikeudet. Liikunta auttoi molempia pitämään kuntoa yllä.
”Isä sanoikin minulle, että ellei hän olisi urheillut niin paljon, terveys olisi romahtanut paljon aiemmin”, Katju Holkeri sanoo.

Onnellista aikaa Kontulassa

Kun Katju Holkeri oli pieni tyttö, hänen ensimmäinen oppimansa sana oli auto. Näin ovat vanhemmat kertoneet. Eikä se ole ihme, sillä perheen ensimmäinen auto oli pienen pieni Austin Mini.

”Mini oli äidin ja isän ylpeys, koska se oli heidän ensimmäinen yhteinen autonsa. Varsinkin isä puhui siitä paljon. En kyllä ymmärrä, miten vanhempani sopivat sinne sisälle, koska he olivat niin pitkiä. Ja vielä me lapset takapenkillä!”

”Asuimme vuodet 1966–1973 Kontulassa isossa kerrostalossa, jossa oli paljon lapsia. Kävin kansakoulun kaksi ensimmäistä luokkaa siellä. Viihdyin valtavan hienosti, koska lähiössä tapahtui koko ajan. Kun muutimme Etelä-Haagaan, en viihtynyt siellä lainkaan niin hyvin. Alue tuntui liian rauhalliselta”, Katju Holkeri kertoo.

Harri Holkerin elämässä tapahtui isoja käänteitä 1960-luvulla. Hän avioitui, sai kaksi lasta, valmistui yliopistosta ja aloitti poliittisen uran. Vuonna 1970 Holkerista tuli Kokoomuksen kansanedustaja.

Katju Holkeri sanoo, että tuntuu kuin Kontulan aika olisi ollut yhtä pitkää, ihanaa kesää.
”Muistan isän olleen aina iloinen ja jotenkin poikamainen. Isä leikki meidän kanssamme enemmän kuin äiti. Äiti oli kotona ja huolehti meistä, mutta isä oli se, joka keksi kaikkea hauskaa.”

”Kun Jukalle ostettiin sähköjuna, isä oli ensimmäisenä leikkimässä hänen kanssaan. Minun nukkekotileikkeihinkin hän olisi varmasti myös osallistunut, mutta koska hänellä oli niin isot kädet, siitä ei tullut mitään”, Katju naurahtaa.

Kaikkein mieluisimpina hetkinä Katju muistaa yhteiset piirustusleikit. Puuha käynnistyi siten, että Harri-isä alkoi piirtää viivan kerrallaan ja jatkoi uudella viivalla.
Yhdessä lapset arvuuttelivat, millainen kuva viivoista lopulta syntyisi.
”Juuri näitä piirustuksia löysin viikko sitten isäni arkistosta. Hän oli säilyttänyt ne kaikki nämä vuodet. Isä oli taitava piirtäjä.”

Katju Holkeri muistaa isänsä kansanedustajakaudet leppoisana ajanjaksona. Jos kiirettä oli, se ei näkynyt päällepäin.    

”Kesällä telttailimme Ahvenanmaalla ja kävimme kalastamassa Kuusamossa. Syksymmällä menimme sienimetsään. Sienestys pysyi yhteisenä harrastuksenamme myöhemminkin.”

”Kun isästä tuli puolueen puheenjohtaja, hän kiersi paljon maata. Lapsen silmin 1970-luku oli innostavaa aikaa. Olin isän mukana poliittisissa tilaisuuksissa.”

Vuonna 1978 presidentti Urho Kekkonen nimitti Harri Holkerin Suomen Pankin johtokunnan jäseneksi. Samalla Holkeri jätti eduskunnan.
”Ratkaisu tuntui perheessä helpotukselta. Ajattelimme, että elämä rauhoittuu, julkisuudessa olo vähenee, ja isä on enemmän kotona. Aluksi kävikin niin, mutta asiat muuttuivat nopeasti entiselleen, kun isästä tuli parin vuoden kuluttua Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja. Kalenteri oli taas täynnä.”

Mitä enemmän poliittisia luottamustehtäviä ilmaantui, sitä vähemmän Harri Holkeri ehti olla kotona.

”Kun isästä tuli pääministeri vuonna 1987, olin jo muuttanut pois kotoa. Silloin en nähnyt häntä paljoakaan. Aina hän kuitenkin muisti soittaa minulle. Pääministeriaika oli jollakin tavalla vakavanoloista. Olin jo sen verran vanhempi, että muistan huolehtineeni, miten isä jaksaa.”

Yhdessä Kirovin baletissa

Mukavien muistojen joukossa on isän ja tyttären yhteinen automatka Leningradiin.

”Harrastin balettia 16-vuotiaaksi saakka, kunnes selkäni ei enää kestänyt. Isä halusi nähdä vaivaa tukeakseen harrastustani. Niinpä menimme kahdestaan katsomaan Kirovin balettia”, Katju Holkeri kertoo.

Edes murrosikä ei etäännyttänyt isää ja tytärtä toisistaan.

”Koska veljeeni ja minuun luotettiin, ongelmia ei tullut läksyjen teosta eikä muustakaan. Isä tuntui hyväksyvän meidät sellaisina kuin olimme. Hän myös arvosti toisten mielipiteitä, vaikka ne olisivat olleet erilaisiakin. Isä oli aika lempeä kasvattaja, samoin äiti. Haluaisin itsekin osata olla yhtä lempeä omille lapsilleni.”

”Sen verran pomoa isässä kuitenkin oli, että kuunneltuaan mielipiteemme hän lopulta päätti, miten toimitaan. Isä vitsailikin usein, että meidän perheessämme puheenjohtajan ääni ratkaisee”, Katju Holkeri sanoo ja hymyilee.

Perheenisän ääni ei kuitenkaan ratkaissut ihan kaikkea. Kun Tarja Halonen oli vuonna 2000 ensimmäisen kerran ehdolla presidentiksi, Katju Holkeri ilmoittautui toisella kierroksella yhdessä äitinsä kanssa hänen tukijakseen.

”Minusta hän oli kahdesta jäljellä olevasta ehdokkaasta parempi, ja tunsin hänet myös henkilökohtaisesti. Isä ei ollut siitä moksiskaan, koska hän luotti aina
valintoihimme.”

Tulisieluisia luonteita

Harri Holkeri oli poliisin poika Toijalasta, ja julkisuudessa häntä pidettiin tosikkona. Vasta YK-tehtävien myötä Harri Holkerista piirtyi toisenlainen kuva. Hänestä tuli kosmopoliitti, jolta kysyttiin neuvoa kansainvälisissä kysymyksissä.

Katju Holkerin mielestä tosikkomaisuus oli kaukana Harri Holkerista.
”Vakavasti otettavan poliitikon ei 1960–1970-luvuilla sopinut näyttää julkisesti tunteitaan, ei varsinkaan huumorintajuaan. Siksi senaikaisissa poliittisissa televisioohjelmissa esiintyi totista joukkoa.”

Kotona ja ystävien kesken näyttäytyi toisenlainen Harri Holkeri.
”Isällä oli hyvä huumorintaju, eikä hän ollut koskaan synkkä. Vaikka vaativat tehtävät olivat vakavoittaneet hänet, isässä säilyi loppuun asti tietty kujeilevuus.”

Harri Holkeri oli dynaaminen, koko ajan piti tapahtua jotakin. Kesämökilläkään ei viihdytty montaa päivää.
”Olimme isän kanssa tulisieluisia luonteita toisin kuin äitini. Jos isä olisi antautunut julkisuuteen omana itsenään, hän olisi ollut rennompi ja laskenut enemmän leikkiä. Isä kuitenkin koki, että silloin hänet olisi ymmärretty väärin”, Katju Holkeri pohtii. 

Hän ymmärtää hyvin, miksi Harri Holkeri viihtyi niin hyvin New Yorkissa.
”Suurkaupungissa saattoi sulautua muiden joukkoon. Kun kävin isän luona kylässä, minulle tuli tunne, että YK:n yleiskokouksen puheenjohtajuus oli hänelle hyvin mieluinen tehtävä, ja että hän rakasti kaupunkia ja sen nopeaa rytmiä.”

Teot puhuvat puolestaan

Kun Harri Holkerin terveys heikkeni, hän oleili paljon kotonaan Helsingin Kruununhaassa, kävi kuntoutuksessa ja tapasi vanhoja ystäviään. Hän kävi vaimonsa kanssa usein Katjun luona syömässä.

”Viime aikoina näin isää enemmän kuin koskaan. Ehdimme puhua kaikista asioista. Silti varmasti aina jää jotakin sanomatta. Toisaalta ajattelen, että koska
ymmärsimme toisiamme sanattomastikin, niin sanat eivät olleet niin tärkeitä. Ehkä teot puhuivat puolestaan. Siinä mielessä voin olla rauhallisin mielin.”

”Elän nyt päivän kerrallaan jalat maassa. On helpompi selvitä arjesta, kun tarttuu toimeen. Ajattelen, että tämä asia hoidetaan nyt. Huomenna on uudet haasteet. Sitä piirrettä minussa isäkin varmaan tarkoitti, kun hän sanoi, että olen selviytyjä”, Katju Holkeri toteaa.

Hän sanoo miettivänsä isänsä kuolemaa itsekseen, eikä puhu syvimmistä tunteistaan kenellekään.

”Siirrän surun käsittelyä sellaiseen ajankohtaan, joka on minulle parempi. Alitajunta auttaa minua kohtaamaan surun kokonaisvaltaisesti.”

Katju Holkeri on ajatellut surun keskellä myös kolmea lastaan.
”Vaari oli heille tärkeä. Haluan osoittaa lapsilleni, että tällaisestakin tilanteesta voi selvitä. Tämäkin asenne on isältäni peritty.”

Tuleva joulu on erilainen. Se on varmaa. Katju Holkeri on tähän asti viettänyt kaikki joulut vanhempiensa kanssa, enimmäkseen heidän kotonaan.
”Vasta kahtena viime jouluna olemme olleet minun kodissani. Tänä jouluna ajattelin kutsua äidin meille. Minusta tuntuu, että vanhempieni kodissa muistot tulisivat pintaan liian raskaina. Kun isää ei enää ole, jatkamme äidin ja lasten kanssa vanhoja jouluperinteitä. Uskon, että sitä isäkin toivoisi.”