Kata Kärkkäinen, 40, on uuden alussa. Eron jälkeen hänen elämässään käynnistyi valoisampi sosiaalinen vaihe. Kata elää vahvasti ja yksin. Hän sanoo nauttivansa epävarmuudesta täysillä. "Elämä on jännittävää!", Kata Kärkkäinen iloitsee.
Myllerryksien vuoden läpikäynyt ja elokuussa eronnut Kata Kärkkäinen sanoo olleensa liian pitkään poissa ihmisten ilmoilta. Monta vuotta kestäneeseen eristäytyneisyyden aikaan liittyi monia hyviä asioita, kuten kuopustytär Kianan syntymä, kahden romaanin valmistuminen, Sipoon-kodin rakennusprojekti ja avioliitto Janne Janhosen kanssa. Tällä hetkellä seuraavaa kirjaansa työstävä Kata kertoo elävänsä uutta nuoruutta ja sosiaalista vaihetta.
– Luulin aikaisemmin olevani niin itseriittoinen, että pärjäisin yksin mökissä metsän keskellä, pelkän internetin turvin, Kata naurahtaa.
– Nyt olen alkanut käydä enemmän ulkona, tapaan ystäviä, harrastan taidetta, teatteria, kulttuuria ja rock-baareja! Niitä samoja, joissa pyörin viimeksi parikymppisenä, hän toteaa ja myöntää saaneensa vaikutteita rock-musiikkiin hurahtaneelta pojaltaan Kasimirilta.
– Hän kuuntelee tällä hetkellä samaa musiikkia kuin minä 80-luvulla, Kata hymyilee.
Viimeiset vuodet ovat olleet myös raskaita. Juuri valmistuneen Sipoon-kodin rakennusprojekti venähti odotettua pidemmäksi. Voimia vieneen urakan myötä Kata kokee talon olleen hänen luomuksensa alusta loppuun. Upouuden kodin tulevaisuus on vielä ratkaisematta.
– Elimme rakennustyömaalla vuoden. Se tarkoittaa vuotta 35 neliön torpassa ilman mitään mukavuuksia, kuten esimerkiksi pesukonetta. Samalla pöydällä, jolla söimme illallista, minä kirjoitin romaaniani ja Kiana piirteli väriliiduilla.
Kata kokee oman elämänsä kiertävän sykleissä. Jotkut syklit ovat sosiaalisempia kuin toiset. Kaikki voi muuttua koska vain.
– Viimeiset vuodet elin onnettomien tähtien alla. Negatiivisia sattumia oli paljon, vaikka ne eivät julkisuuteen näkyneetkään, hän toteaa.
– Ajoittain oli sellainen tunne, että elämäni oli kirottua. Ikäviä asioita tapahtui niin työ- kuin henkilökohtaisessakin elämässäni. Odotin vain, koska tämä oikein loppuu.
Nyt luottamus elämään kumpuaa selkäytimestä lähtevästä hyvästä olosta. Hyvät sattumat ovat valaneet uskoa huomiseen. Kata kertoo luottavansa siihen, että hyvä onni kantaa.
– Kun Turun-taidenäyttelyni myi hyvin, en ollut uskoa sitä! Ennen olin todella optimistinen ja ajattelin, että läpi mennään vaikka betonista. Viimeiset vuodet olivat kuitenkin muovanneet minusta varautuneemman, hän toteaa.
– Nyt luotan inspiraatioon. Se oli aikaisemmin liian pitkään hukassa, todella hukassa. En ollut kirjoittanut kymmeneen kuukauteen, se on pisin väli mitä elämässäni on ollut. Nyt into kirjoittaa on palannut jälleen.
Hyppääminen uuteen
Samaan tapaan kuin romaanin juonta ei voi keksiä, ei Katan mukaan elämääkään voi suunnitella.
– Toiset ihmiset jalostuvat koko elämänsä kohti jotakin päämäärää. Ehkä en itse ole sellainen, en osaa miettiä mitä seuraavaksi tapahtuu. Toiset voivat pitää sitä epävakautena, mutta minusta se on aika fantastista ja kiinnostavaa. Minulla on mahdollisuudet moniin eri ratkaisuihin, hän sanoo.
Kata on tällä hetkellä mukana Eilen tässä ja nyt -televisiopaneelissa. Kirjoja kirjoittamalla ja tauluja maalaamalla ei hänen mukaansa rikastu.
– Tällä hetkellä ainoa unelmani on käytännön elämän helpottaminen. Arki on vaikeampaa yksin. On kaikenlaista tietokoneen huoltoa ja renkaiden vaihtoa. Asiat tulevat kuitenkin viimeistään pakon edessä hoidetuiksi, Kata toteaa.
– En ole koskaan elänyt materian tai taloudellisen turvan ehdoilla. Kunhan saan lapset elätetyiksi ja laskut maksetuiksi. Tärkeintä on, että saan kirjoittaa.
Kata toivoo seuraavan kirjansa olevan aikaisempia positiivisempi. Kirja käsittelee ikuisen elämän tavoittelua ja siihen liittyvää mystiikkaa.
– Se on kuin hyppääminen uuteen, valon kautta. Oman elämäni ja työn alla olevan kirjan välillä on aina symbioosi, aina ei ole varma heijastuuko oma elämä kirjaan vai toisin-päin. Viimeisin ja mielestäni paras kirjani Kahdeksas huone oli todella surullinen, samoin silloinen taidenäyttelyni. Melankolinen vaihe on kuitenkin myös luovuuden kannalta otollisin, omissa vaikeuksissa on helppo paeta toiseen maailmaan. Nyt toivon tekeväni myönteistä, elämänmakuista ja valoisaa kirjaa.
Kata kertoo menettäneensä uskonsa ulkokohtaisiin asioihin ja siihen, että asiat olisivat ennalta määrättävissä.
– En tarvitse enää kiintopisteitä tai tukirakennelmia. En mene enää tietoisesti mitään kohti, olen menettänyt uskoni tavoitteisiin lukkoon lyötyihin asioihin.
Mahdoton muutos
Katan mielestä elämä tai ikä eivät muuta ihmistä, vaikka oma tiedostaminen lisääntyykin.
– Vaikka harjoittaisimme muutosta, valumme kuitenkin helposti takaisin vanhaan. Seitsemän vuoden terapiassa käynti auttoi minua, mutta pikku hiljaa huomasin entisten reagointitapojeni jälleen toistuvan, vaikka pelkotilat ja paniikki eivät palanneetkaan. En usko enää radikaaleihin muutoksiin, kokemuksemme ja temperamenttimme istuvat niin lujassa, hän sanoo.
Katan mielestä omaan muuttumattomuuteen ei tulisi pettyä vaan se tulisi hyväksyä. Hän lainaa Anthony de Melloa todetessaan, että sitä helpompi ihmisiä on rakastaa mitä selkeämmin tiedostaa heidän vaillinaisuutensa. Omasta paniikkihäiriöstä irti pääseminen oli kuitenkin hänen elämäänsä mullistava kokemus.
– Kohtauksen aikana tuntui, kuin jokin demoninen asia tulisi sisään ja pakottaisi menettämään kaiken hallinnan. Yhtä kauheaa oli jatkuva kohtauksen pelkääminen. Silloin tuntui siltä, että jos tämä jatkuu, niin elämäni on loppu, Kata sanoo. Vaikeinta paniikkihäiriössä oli hänen mukaansa tieto siitä, että vain potilas itse voi parantaa itsensä.
– Paniikkihäiriö on antanut hyvän vertailukohdan vaikeissa tilanteissa. Tähän mennessä ei niin pahaa ole tapahtunut, että olisin mieluummin valinnut elämän paniikkikohtausten kanssa.
Katan mukaan taipumus paniikkihäiriöön ei koskaan katoa ja rintakehässä tuntuu edelleen ajoittain tuttua painetta. Se ei kuitenkaan hänen mielestään ole mitään oikeaan kohtaukseen verraten.
– Tämäntyyppisiin häiriöihin haetaan aina syitä lapsuudesta ja aikuisiän hektisistä elämäntilanteista. Niin minäkin olen tehnyt. Olin mielestäni otollinen cocktail määrättyjä elämäntilanteita, luontaista taipumusta ja menneitä elämänkokemuksia. Nyt olen kuitenkin enemmän sitä mieltä, että ihmisellä on tarve luoda asioita selittäviä rationaalisia tarinoita kasatakseen oman päänsä. Ne eivät välttämättä liity muuhun kuin itsensä huijaamiseen, mutta hyvä jos niistä on apua, hän sanoo.
Pelko lapsen menettämisestä
– Rakastan tuskallisen suuresti lapsiani, Kata sanoo.
– Lapsiin liittyy paljon menettämisen pelkoa, jota en ole osannut käsitellä. Sitä ei lapsia tehdessä hölmönä tajua, millaiseen kauhuun tulee laittaneeksi itsensä likoon. Looginen ihminen ei ottaisi sellaista riskiä, ei tekisi jotakin sellaista, jolla voi rikkoa itsensä kokonaan, hän kuvailee lapsiinsa liittyvää kahtiajakoa.
Kata ei koskaan tuntenut itseään äiti-ihmiseksi, hänelle lasten saanti ei ole ollut niin tärkeää. Omiin lapsiinsa hän hullaantui täydellisesti. 16-vuotias Kasimir ja 5-vuotias Kiana asuvat molemmat kotona äitinsä luona.
– Kiana asuu osan viikosta isänsä kanssa. Minulle on tärkeää, että hän oppii tuntemaan myös italialaisen kulttuurin. Hän on perinyt isältään myös italialaisen temperamentin, mikä on yhtä aikaa hauskaa ja raivostuttavaa, Kata hymyilee.
Muutama vuosi sitten käyty huoltajuuskiista ei enää paina hänen ja Kianan isän suhdetta.
– Se oli hyvä oppitunti omista peloista. Aloin pelätä, että lapseni kaapataan. Minun oli lopetettava oman pelkoni ruokkiminen ja kohdattava se. Lasta oli vain annettava isälleen ja luotettava. Nyt kaikki on hyvin, ja minusta Kianalla on loistava isä. Huoltajuuskiistassa oli kyse myös monista meistä riippumattomista asioista, Kata sanoo.
Kasimir tapaa musiikkituottajana työskenetelevää isäänsä oman aikansa mukaan. Isällä ja pojalla on paljon yhteistä Kasimirin haaveillessa muusikon urasta.
– Hän kulkee muusikko-isänsä jalanjälkiä. Olisi hullua yrittää torpedoida lastensa unelmia. Haluan suhtautua realistisen kriittisesti mutta kannustavasti myös vaikeasti saavutettaviin unelmiin, Kata toteaa.
– Kianasta on näillä näkymin tulossa prinsessa. Minun puolestani hän saa tavoitella mitä vain, kunhan pitää vaatteensa päällä, Kata nauraa.
– Haluan tyttäreni tietävän, että on helpompiakin teitä ja että se on se vaikein tie. Toisaalta, mistä minä tiedän, miten maailma suhtautuu alastomuuteen yli kymmenen vuoden kuluttua, hän sanoo.
Kata kokee vanhat Playboy-kuvansa edelleen yllättävän suureksi taakaksi.
– En ymmärrä, miksi sillä on nykymaailmassa vielä merkitystä. Mutta kaipa se on niin, että kun uskottavuusongelma syntyy, sen ylittäminen on kuin vetten päällä kävelisi.
Miehet peilaavat omaa keskeneräisyyttä
Uusi alku ei pelota Kataa. Hän sanoo yksinäisyden olevan hänelle luontainen olotila.
– Olen ollut suurimman osan aikuisiästä ja myös lapsuudestani yksin. Kaikki isot ja merkittävät asiat elämässäni olen aloittanut ominpäin. Lisäksi elämäni on aina ollut kuin Stockan entiset pyöröovet, ihmisiä tulee ja menee ja ystäväpiirit vaihtuvat.
Kata toteaa, että vaikka rakkaita ja tärkeitä ihmisiä löytyy hänen elämästään, ei ole ketään, ketä ilman hän ei pärjäisi. Monenkirjava ystäväpiiri kuvastaa hänen mukaansa tiettyä monisärmäisyyttä ja levottomuutta. Vaikka Kata onkin uinut kuin kala vedessä monenlaisissa seurakunnissa ja sanoo pitkästyvänsä nopeasti, kuuluu hänen ystäväpiiriinsä silti monia pitkäaikaisia ja rakkaita ystäviä.
– Tammikuussa 102 vuotta täyttävä isosetäni Aarne on tullut minulle todella läheiseksi. Sellaisella elämänkokemuksella varustettu ihminen ei heristele sormea mutta sanoo kyllä mielipiteensä kysyttäessä. Myös Antti Piippo on minulle merkityksellinen ystävä, samoin kuvataiteilija Nanna Susi, joka on minulle uskomattoman rakas. Meillä on Nannan kanssa myös samanikäiset lapset, joilla on molemmilla italialaiset isät.
Kata kuitenkin korostaa, ettei kenenkään tarvitse olla hänen elämässään loppuun asti. Ystävyydessä ei saa olla turhia velvollisuuksia tai loukkaantumisia.
– En halua ystävyyssuhteideni olevan toisinto epäonnistuneesta parisuhteesta. Jokaisella tulisi olla vapaus olla oma itsensä ilman riittämättömyyden tunteita, hän sanoo.
Katan oman elämän ydinyksikkö koostuu tällä hetkellä lapsista ja perheen eläimistä.
– Ovathan miehet fantastisia, mutta elämäni keskiössä ovat minä ja lapset. Ja koirat ja kissat nukkuvat sängyssä! Sitä älköön kukaan järkyttäkö, hän nauraa.
– Ihailen ja arvostan pitkiä parisuhteita, mutta ne eivät vain taida olla minun juttuni.
Kata uskoo parisuhteen peilaavan parhaiten omia keskeneräisiä asioita.
– Kaikki mikä on rikki ja rempallaan, rävähtää silmille, kun joku tulee henkisesti lähelle. Yksi kumppanin tehtävistä on varmaan itsepetoksen paljastaminen. Kaikki kura nousee pintaan.
Kata kokee miessuhteiden myös antaneen ja merkinneen paljon. Hän ei haluaisi elää yhtäkään päivää toisella tavalla.
– En kuitenkaan tiedä, onko minua rakennettu parisuhteisiin. Mitä vanhemmaksi tulee ja mitä useampi suhde loppuu, sitä realistisemmin asioita katsoo.
Lokakuussa 40 vuotta täyttänyt Kata piti jo muutama vuosi aikaisemmin itseään nelikymppisenä.
– Minulla oli hinku olla itseäni vanhempi. Keski-iän maagisen rajan kuitenkin tullessa vastaan pieni kauhu nousi pintaan. Minusta tuntuu kuin olisin vasta alussa ja kaikki isot asiat olisivat vielä tekemättä. Onneksi ikä ei leimaa ja uudelleen aloittaminen sallitaan nykymaailmassa kaikille. Ja onhan minulla vieressä esimerkkinä 102-vuotias Aarne! hän nauraa.
– Uuteen alkuun liittyyn vain hetken kauhu. Ja aina on hyvä olla vähän kauhuissaan, Kata hymyilee.
teksti Jenna Parmala – kuva Ofer Amir
Artikkeli on julkaistu Eeva -lehdessä 11/2008.
