Karl-Magnus Spiikin täydelliseltä näyttänyt elämä horjahti raiteiltaan, kun Camilla-tytär teki itsemurhan. Nyt Kalle miettii, miten aikuiset voisivat olla läsnä nuortensa arjessa. Ihan oikeasti – eikä vain puheiden tasolla.
Yritysvalmentaja Karl-Magnus Spiikillä on tapana lähettää lähipiirille ja yhteistyökumppaneille vuosittain joulukirje, jossa hän pohtii ihmisyyden ja vähän bisneselämänkin kiperiä kysymyksiä. Viime kirjeellään Kalle Spiik hätkähdytti lukijat: hän kertoi avoimesti tyttärensä Camillan heinäkuisesta itsemurhasta.
Kalle avautui tunteistaan näin: ”Pyydän Camillalta sydän murtuneena anteeksi, että en aikanaan ymmärtänyt kuunnella häntä riittävästi. En ollut aina läsnä, kun hän olisi tarvinnut isää. Aluksi syyllisyys vaivasi, ja huomasin itkeväni eniten sitä, että en saa uutta mahdollisuutta. Yleensä saamme yrittää uudestaan, kun teemme virheitä. Mutta nyt se ei ole mahdollista.”
Joulukirjeen sisältö oli helppo valita, sillä isä alkoi purkaa tunteitaan paperille viime heinäkuussa, heti musertavan uutisen kuultuaan.
– Kirjoitin kahdesta neljään tuntia päivässä. Se oli kuin keskustelua Camillan kanssa. Luin hänen päiväkirjojaan ja runoja, jotka hän jätti meille. Pääsin lähelle hänen persoonaansa ja maailmaansa. Se oli minun terapiani, joka jatkui joulukuuhun asti.
Nyt tarve jutella Camillan kanssa on loppunut. Kalle uskoo sen johtuvan siitä, että hän on sinut tapahtuneen kanssa. Välillä tietysti tulee itku, ja tunteet vyöryvät pintaan. Rakkaus ja kaipaus eivät häviä. Kyynelten jälkeen elämä kuitenkin jatkuu taas.
Isä katsoo auton hansikaslokeron päälle teipattua vaaleakiharaisen tytön kuvaa ja hymyilee.
– En koskaan halua lopettaa kaipaamista, mutta se ei saa syödä minua. Suru ei saa nielaista ihmistä kokonaan. Uskon, että mitä avoimemmin ja suoremmin uskaltaa kohdata surunsa, sitä enemmän energiaa jää käytettäväksi elämään – luurangot kaapissa ovat energiasyöppöjä.
– Minun työni liittyy henkiseen kasvuun ja kehitykseen. Kirjoituksillani näytän, mitä se on käytännössä. Olen jakanut päiväkirjaani lähipiirille ja ystäville, mutta palautetta tuli kovin vähän. Ihmiset eivät ilmeisesti tiedä, mitä sanoisivat.
Miten päästä lähelle nuorta?
Omasta surusta selvittyään Karl-Magnus kohotti katseensa perhepiiristä. Hän tahtoisi herätellä muitakin. Miten voimme ottaa lähellämme olevat nuoret paremmin huomioon? Miten autamme heitä löytämään itsensä ja kasvamaan turvalliseen aikuisuuteen? Ei kai työ niele kaikkea aikaamme?
– Myönnän olleeni työnarkomaani, ja Camillan äiti Amy on myös hyvin toimelias. Rakastan työtäni, ja kun tulen kotiin, energiat ovat lopussa. Jos nuori ei ole silloin halunnut seurustella, sehän on vain sopinut minulle. Minun olisi pitänyt ottaa tarkoituksella aikaa ja lähteä viikonlopuksi kaksistaan tytön kanssaan jonnekin. Mutta ei häntä kiinnostanut, ei hän halunnut.
Kalle karsastaa sanaa laatuaika mutta kehottaa vanhempia miettimään, onko perheellä aidosti yhteistä tekemistä.
– Maailma vetää meitä kaikkia – nuoria ja aikuisia – joka suuntaan, koska meillä on loputtomasti vaihtoehtoja. Verkostot Facebookeineen ja muineen ovat laajat. Hienoa, että on mahdollisuuksia, mutta samalla kontakti perheeseen on löyhempi kuin ennen. Jos annamme näiden voimien vaikuttaa, perheen yhteys pirstaloituu. Silloin tarvitaan tuttua systemaattisuutta: sovitut yhteiset ruoka-ajat ja viikonloppuisin yhteisiä harrastuksia.
Nuorta ei kannata istuttaa pöydän vastakkaiselle puolelle ja patistaa kertomaan, miltä nyt tuntuu. Inhottava kuulustelun tunnelma on heti valmis. Soudellessa, onkiessa tai minigolf-radalla keskustelua syntyy luontevammin. Yhteinen aika on arvokasta, eivätkä vanhemman ajatukset saa silloin karkailla työasioihin.
– Jos perheeseen kuuluu monta nuorta, aina ei kannata tehdä asioita koko perheen voimin. On hurjan tärkeää, että nuori kokee, että nyt isi on vain minua varten ja tämä on meidän yhteinen juttumme. Siinä me mokasimme: touhusimme aina porukalla. Amylla ja Camillalla oli yhteisiä juttuja, mutta minulla ja Camillalla ei ollut.
Vanhemman pitää nähdä sen verran vaivaa, että tutustuu lapseensa ja tajuaa, mikä tätä motivoi. Joku innostuu kalastamisesta, toinen strategiapeleistä, jollekin sydämenasiaksi nousee tietty tv-ohjelma.
– Kun huomaa, mistä asiasta nuori puhuu mielellään, on helpompi lähteä luomaan kontaktia. Sen jälkeen juttua voi välillä hivuttaa koulutyöhön tai huoneen siivoamiseenkin. Jos vain isketään ylhäältä ja motkotetaan huoneen epäjärjestyksestä, väliin kohoaa muuri.
Kehityskeskustelut perheeseen?
Camillan ystävät viihtyivät Amyn ja Kallen kanssa. Spiikien isossa talossa lapsia kohdeltiin fi ksuina ihmisolentoina, ei alempiarvoisina. Isä ja tytär, samoin kuin äiti ja tytär, kirjoittivat toisilleen avoimia kirjeitä, joita Kalle siteeraa päiväkirjassaan.
”Meillä oli kiva palaveri eilen. Löysin osittain sinun sisimpäsi, ja se tuntui hyvälle. Arvostan suuresti kypsää tietoisuutta, jota osoitit. Harva sinun ikäisesi pystyy niin selkeästi ymmärtämään tilanteensa ja tunnistamaan tunteensa. Meidän aikuisten ongelma on, että odotamme nuorten toimivan samalla tavalla kuin me. Kuvittelemme, että nuorilla on samat kymmenien vuosien kokemukset taustallaan. Se on väärin.”
Näin Kalle kirjoitti kolme viikkoa ennen Camillan kuolemaa. Silloin oli puhuttu järjestelmällisyydestä ja huoneen sotkuisuudesta. Perhepalavereja pidettiin säännöllisesti – jopa tyttären vaikeaa seurustelusuhdetta pohdittiin yhdessä.
Kirjeitä ja päiväkirjoja lukiessa on vaikea uskoa, että kovin monessa perheessä keskusteluyhteys olisi yhtä avoin.
– Loppupeleissä annoimme lapsille ehkä liikaakin tilaa kasvaa itse. Murrosiän kynnyksellä olisi pitänyt tukea enemmän – vaikka väkisin pakottaa puhumaan sisimmistä tunteista, Kalle pohtii.
Hän ei arastele käyttää konsulttikieltä perhepiirissä.
– Olisin voinut käydä Camillan kanssa kerran kuussa kehityskeskustelun. Sisältö olisi tietysti ollut toinen kuin yritysmaailmassa, koska siinä ei olisi tavoiteltu mitään konkreettista. Se olisi voinut olla tyttären ja isän syvällinen kohtaaminen.
Kalle ja Amy ovat hyväksyneet kaikki itsemurhan nostattamat tunteet, kuten katkeruuden, syyllisyyden ja toivottomuuden. Läheiset varoittivat, että tulee vihankin vuoro. Vielä ei ole tullut.
– Camilla oli meille äärettömän rakas ihminen – miksi me vihaisimme häntä? Hän teki oman valintansa. Se, että hän halusi suojella meitä tuskaltaan, on tavallaan äärettömän kaunis ajatus. Vaikka maailmankaikkeudessa kaikella olisi tarkoitus, en edelleenkään tiedä, miksi Camilla kuoli. Miksi tällainen nuijanisku piti tulla päähän? Koko heinäkuun hoin ”miksi miksi”, mutta nyt hyväksyn, että kaikkea ei voikaan ymmärtää.
Jäähyväiskirjeessään Camilla kirjoitti: ”Rakastan teitä. Tämä ei ole kenenkään syy. Käyttäydyin itse näin ja tein itse itselleni tämän olon. Mikään ei olisi muuttanut tätä.”
Kaverien arvostus on tärkein
”Tuntuu usein siltä, että sydämeni räjähtää tukahdutetuista liekeistä. Maailmassa on niin paljon pahaa, että jos ymmärtäisin kaiken, sydämeni särkyisi heti. Toisinaan se tuntuu hyvin, hyvin raskaalta kantaa.”
Camillan teinivuosien päiväkirjoissa puhuu tyttö, joka ei halunnut aikuistua. Hän koki aikuisten maailman velvollisuuksien valtamereksi, joka on täynnä pahuutta ja välinpitämättömyyttä.
Iloinen naamio hämäsi hänen isänsä ja äitinsä.
– Me näimme vain sotkuisen huoneen ja protestoinnin vanhempia vastaan. Ajattelimme, että se kuuluu kasvamiseen. Emme nähneet, että sisimmässä kaikki ei ollut kunnossa. Siksi tämä tuli niin yllätyksenä.
Kalle ei hae syyllisiä, yrittää vain ymmärtää. Yksi tekijä voi olla koulukiusaaminen, joka romahdutti tytön omanarvontunteen. Camilla pärjäsi monessa asiassa mainiosti. Hän oppi nopeasti ajamaan autoa ja laitesukeltamaan. Hän järjesti itse itsensä parempaan perheeseen vaihto-oppilasvuotensa aikana. Isän sihteerin sijaistaminen sujui kätevästi ilman opastusta.
Mutta hän tunsi huonommuutta juuri siellä, missä nuori eniten kaipaa hyväksyntää. Kaveripiirissä.
Päiväkirjoissa Camilla kertoo, miten vaikea oli luoda kontakteja omanikäisiin. Hän pelkäsi arvostelua, jota hän koki jo alakoulussa. Yksi poika simputti, ja muut nauroivat.
”Mä imen toistenkin murheet kuin pesusieni. Mä en voi kertoa mun ongelmista kenellekään. - - - Koulussa oleminen on pahinta mitä mä tiedän. Minunlaiseltani ihmiseltä tämä on paljon, koska annan niin helposti anteeksi enkä vihoittele turhaan. Haluaisin unohtaa kaiken mitä ne ovat mulle tehneet, mutta ne ei anna mun UNOHTAA! Uudestaan ja uudestaan ne nostaa kaikki pintaan. Kuinka erilainen olisinkaan, jos mua ei olisi koskaan kiusattu. Olisin varmaan normaali enkä häpeäisi kaikkea tai sulkeutuisi kuoreeni.”
Lukion loppuvuosina Camilla ei enää nähnyt omaa tulevaisuuttaan. Paha olo söi häntä ja nakersi motivaatiota lähteä aikuisen maailmaan. Se kasvoi vain voimakkaammaksi, kun sitä ei käsitelty.
”Olen niin yksinäinen. Mulla ei ole ystäviä ja kavereitakin vain kolme tai neljä. Mä en jaksa. Kukaan ei ole ensi näkemältä halunnut mua kaveriksi. - - - Eniten satuttaa, kun kaverini ei usko, että meidän perhe EI ole täydellinen. Se luulee, että kun meillä menee rahallisesti melko hyvin, kaikki muutkin asiat on hyvin. Se ei tajua, että mua voi sattua.”
Ei maailma sentään ollut tyystin musta. Camilla nautti valokuvaamisesta. Salin pöydällä on iso pino otoksia, jotka ovat teknisesti hyviä ja omaperäisesti ideoituja. Camilla pyrki viime kesänä Taideteolliseen korkeakouluun, ylsi ensimmäiselle pääsykoekierrokselle muttei päässyt sisään. Isä miettii, kokiko tytär sen symboliksi, joka helpotti tekemään sisimmässä valmiiksi pohditun ratkaisun.
Herkkä jää jalkoihin
Me aikuiset emme aina hoksaa nuorten erilaisuutta. Toiset ovat voimakkaampia persoonia, toiset herkempiä. Herkällä voi olla reipas ja iloinen kuori mutta haavoittuvainen sielu. Hallitsevat vievät tilan mukautuvilta, joten mukautuvalle pitää tarkoituksella antaa tilaa ja houkutella kertomaan todellisia ajatuksiaan.
– Kun hiljaisempi nuori saa kerrankin keskeyttämättä puhua, hänellä on syvällisiä ja hienoja näkemyksiä. Ei hallitsevuudessa ole vikaa: nämä tyypit ovat rohkeita, heillä on kanttia sanoa ja katsoa eteenpäin. Pitää vain tajuta, etteivät kaikki ole samanlaisia, Kalle Spiik sanoo.
Kotioloissa voimakkaammat lapset ottavat kiukuttelemalla tai rähjäämällä tilan itselleen. Herkemmät jäävät jalkoihin. Fiksu vanhempi osaa antaa tilaa ja kuunnella viestejä.
Kalle Spiik järkyttyi siitä, kuinka kova tämä maailma on herkille nuorille ja kuinka paha olla heillä voi olla. Hän arvelee, että tilanne johtuu teknisen kehitysharppauksen nopeudesta. Ihminen muokkautuu paljon hitaammin kuin teknologia, joten me ihmiset olemme henkisesti raakileina joutuneet hyvin dynaamiseen, tekniseen ja kovaan maailmaan.
– On okei tehdä paljon töitä ja nauttia siitä – mutta rinnalla olisi hyvä kulkea henkinen sisältö. Ihmisiä me vain olemme. Se kannattaa muistaa työpaikoilla ja kotona. Jyrääminen ei ole todellista vahvuutta. Todellinen vahvuus on sitä, että on henkisesti tasapainossa ja pystyy vaistoamaan asioita ympäristöstään.
Pärjäämisen pakko ahdistaa
Liiallinen pärjäämisen ihannointi ahdistaa herkkää nuorta. Ilmapiirin vuoksi moni ei kehtaa myöntää heikkouttaan.
– Jokaisella on oikeus välillä kokea pahaa oloa ja ajatella, ettei minusta ole mihinkään. Koko ajan ei tarvitse pinnistellä ollakseen muuta kuin on. Meidän aikuisten pitäisi sallia nämä tunteet myös itsellemme. Vahvalla on kanttia myöntää heikkoutensa, Kalle Spiik miettii.
Jos kärsii ja tunnustaa olevansa pohjalla, tajuaa, ettei voi ainakaan pudota enää syvemmälle. Kun pahan olonsa saa puhutuksi, se yleensä pienenee.
Yritysvalmentajan työssään Karl-Magnus Spiik kohtaa taantuman paniikkia. Hän löytää lamasta huojentaviakin puolia: lama tuo henkisyyden pintaan.
– Kuoleman kohtaaminen on ravistellut minua jumalattomasti. Tietysti se ravisteli kuin ketä tahansa, mutta koska olen lähtenyt henkisen kasvun tielle jo vuosia sitten, selviäminen on ollut melko nopeaa.
Karl-Magnus Spiik on 28 vuotta kouluttanut ihmisiä tiimityöhön ja johtamiseen eli käytännössä kohtaamaan toisia ihmisiä. Hän puhuu avoimesti itsestään ja käyttää omaa elämäänsä esimerkkinä seminaareissa.
Osa ehkä piti sitä leuhkimisena. Olihan Spiikin perheellä kaikki upeasti: talous hanskassa, urat hanskassa, merenrantakoti ja kauniit lapset. Nyt Kalle on tuonut esiin elämän raadollisenkin puolen.
– Tarjoan itseni, jotta toiset voivat kokea syvemmän tason ja saada enemmän irti kohtaamisista. Toivon, että ihmiset pystyvät aitoihin kohtaamisiin tunnetasolla.
Henkisen kehityksen ymmärtäminen avasi vähitellen Kallen omat tunnelukot. Kun kanava sisimpään aukesi, sieltä pursusi valtavasti vanhaa roinaa.
Isän kuollessa Kallen elämältä mureni pohja. 50-luvulla lapsille ei kerrottu kuolemasta. Salailu ja hyssyttely jatkuivat, kun isoisä puoli vuotta myöhemmin kuoli ja äiti lähti rauhoittumaan Italiaan. Lapsi joutui ymmälleen, kun kolme läheisintä aikuista häipyi puolen vuoden sisällä. Äiti toki palasi, mutta sitä pieni Kalle ei hänen lähtiessään tiennyt.
– Nuoruudessa tunnemaailmani oli tukossa. Aikuistuttuani en halunnut katsoa menneisyyteeni: se oli niin kenkku. Nyt olen oppinut ymmärtämään itseäni, vanhempiani ja elämää paremmin. Camillan kuolema räjäytti loputkin padot.
Kursivoidut kohdat Camilla Spiikin päiväkirjoista
teksti Anu Kylvén – kuvat Katja Lösönen
