Karita Tykkä: "Suru vahvisti elämänhaluani"

Kahdeksan vuotta sitten Karita Tykän, silloisen Tuomolan, elämä oli ohuen langan varassa. Oli kesäinen sunnuntai-ilta vuonna 2003, ja Karita oli vetänyt rankat treenit kuntosalilla. Hän oli juonut litrakaupalla vettä ja syönyt vähäsuolaista ruokaa. Terveystietoisena hän oli luullut tehneensä oikein. Sitten keho petti.

”Menin nukkumaan ja heräsin kolmen päivän kuluttua sairaalassa. Silloinen poikaystäväni oli löytänyt minut tajuttomana sängystäni. Olin kouristellut pahasti. Kun heräsin, olin letkuissa teho-osastolla. Ympärilläni oli lääkäreitä ja sairaanhoitajia. He huokaisivat helpottuneina: ’Hän heräsi’”, Karita aloittaa dramaattisen tarinansa.

”Ihmettelin, missä olin ja mitä oli tapahtunut. Kurkkuni oli käheä, sillä olin ollut hengityskoneessa kolme päivää. Silti ensimmäisiksi sanoiksi totesin: duunit!”
Tunnollisena ihmisenä Karita huolehti teho-osastollakin enemmän peruuntuneista töistä kuin itsestään.

Istumme salaattiaterian äärellä aurinkoisena perjantai-iltapäivänä. Takana on tunteja kestänyt meikkaus ja kuvaus. Kaikki on tiptop, kuten mallille kuuluukin. Kuitenkin, kun kuuntelee Karitan herkkää puhetta, olemus on lähempänä sitä, mitä näin ennen kuvausta. Pitkänhuiskea nainen harppoi studiolle ilman meikkiä ja näytti nuorelta perhetytöltä.

Mutta tarina jatkuu. Karita sai kuulla lääkäreiltä, että tilanne oli ollut kriittinen. Häntä oli pidetty lääkkeiden avulla tajuttomana, jotta aivot saivat levätä. Elimistön natriumtasapaino oli horjunut vakavasti.

”Lääkärit kertoivat, että natriumtasapainon nostaminen tajuttomalla potilaalla on äärimmäisen tarkkaa työtä. Jos sitä olisi nostettu liian nopeasti, seurauksena olisi ollut aivovamma.”
Mieleen tuli vaihtoehtojakin.

”Jos olisin ollut yksin kotona, olisin ehkä kuollut”, Karita sanoo vakavana.

Kiitos lääkärille

Karitan vanhemmat Merja ja Heikki Tuomola olivat luonnollisesti järkyttyneitä tapahtumasta.

”Äiti ja isä tulivat katsomaan minua sairaalaan ja toivat tuliaisiksi nallen, jonka kaulassa oli kortti. Kortissa luki muun muassa: ’Olemme niin onnellisia, että tulit takaisin’. Se kortti on minulla tallessa vieläkin”, Karita sanoo.

Kyyneleet tulevat silmiin ja hetken on ihan hiljaista. Karita katsoo suoraan silmiin kuin hakien vastausta. Miksi piti mennä niin pitkälle? Miten rakastavan perheen lapsi voi tehdä itselleen tällaista? Sitten hän jatkaa.
”Kun pääsin kotiin, tajusin koko tilanteen vakavuuden. Lattialla lojuivat kumihanskat ja siellä täällä oli veriroiskeita. Ne olivat syntyneet siitä, kun ensihoitaja oli laittanut tipan suoneen. Sitä kautta elimistööni pistettiin adrenaliinia.”

Toipuminen alkoi pikku hiljaa.

”Numerot olivat haussa muutaman päivän. Sitten tilanne normalisoitui.”
Jonkin kuukauden kuluttua Karita oli vieraana lääkärikeskuksen avajaisissa.

”Eräs nainen katsoi minua pitkään ja hymyili. Sitten hän tuli juttelemaan ja sanoi olevansa se lääkäri, joka otti minut vastaan, kun ambulanssimiehet kantoivat sisään. Hän kertoi, että ensin minun luultiin saaneen aivoverenvuodon. Onneksi oikea diagnoosi löytyi pian. Kiitin lääkäriä sydämeni pohjasta. Hänen käsissään oli ollut minun henkeni”, Karita sanoo hiljaa.

Käännekohta

”Tuo tapahtuma muutti minut. Mietin pitkään, mikä tarkoitus tällä kaikella oli. Miksi olin vetänyt itseni niin piippuun, että olin melkein lähdössä tästä maailmasta? Miksi olin ollut niin julma itselleni?”, Karita Tykkä kysyy.

Karita ajatteli myös vanhempiaan. Miltä heistä olikaan tuntunut nähdä oman lapsensa makaavan tajuttomana sairaalassa?
”Se oli käännekohta. Ymmärsin, ettei terveyden kanssa pidä leikkiä. Kehoa ei saa rasittaa liikaa. Kun oppii kuuntelemaan, mitä keho viestii, voi hyvin.”
Tunnollisen tytön syndrooma murtui.
”Lopetin nipottamisen ja päätin opetella kulkemaan kultaista keskitietä.”
Karita harrastaa nykyään mieluummin hyötyliikuntaa ja joogaa kuin kovia treenejä. Reilun vuoden ikäinen Luca-poika ja perheen kaksi koiraa, Osku ja Eetu, pitävät huolen siitä, että Karita ulkoilee rauhallisesti heidän tahtiinsa.

”Rakastan kävelyretkiä raikkaassa ilmassa. Se hoitaa kehoa ja mieltä. Olen oppinut nauttimaan arjen pienistä asioista.”

Karita suhtautuu nyttemmin rennosti myös syömiseen.
”Olen luonnostani hoikka. Syön sopivasti kaikkea ja suon itselleni myös nautinnon hetkiä. Rakastan hyvää viiniä ja tummaa suklaata.”

”Tärkein opetus oli kuitenkin se, että lakkasin olemasta ankara itseäni kohtaan. Lopetin suorittamisen enkä halua olla enää liian tiukka itselleni. Olen nyt sitä mieltä, että silloin, kun treenasin eniten, voin huonoiten.” 

Elämän ääripäät

Karita Tykkä avioitui yrittäjä Petri Tykän kanssa vuonna 2008. He asuvat omakotitalossa luonnon keskellä Espoon Suvisaaristossa. Kaksi vuotta häiden jälkeen syntyi Luca. Äidin kännykän kuvassa pojan hymy ulottuu korviin asti, niin että katsojakin tulee hyvälle tuulelle.

”Minun silmäni ja isänsä vaaleus”, Karita Tykkä toteaa ylpeänä.

”Jos minulla on hyvä olla, lapsenikin voi hyvin. Olen myös parempi puoliso, ystävä ja tytär vanhemmilleni”, hän tähdentää.

Lucan synnytys oli helppo. Se oli Karitan, niin kuin monen muunkin naisen mielestä, ainutlaatuinen kokemus, uuden elämän alku. Raskauskilotkin karisivat ennätysajassa.

”Äitiys on myös rankkaa. Arjen pyörittäminen on vaativaa”, Karita tunnustaa.

Suuri ilo terveestä lapsesta peittyi kuitenkin jo kolmen kuukauden kuluttua surun alle. Karitan sisar Katja, joka oli odottanut kaksosia, menetti vauvansa.
”Tuttavani on pappi. Hän lohdutti sanomalla, että syntymä ja kuolema ovat lähellä toisiaan.”

Kun näkee ja kokee toisen suunnattoman menetyksen, pelko omankin lapsen menettämisestä vahvistuu.
”Puristin Lucaa entistä tiukemmin syliini. Sellaisen tragedian jälkeen lapsen korvatulehdukset eivät hetkauta mitenkään. Sitten vain valvotaan öitä.”

Elämän ääripäät olivat tulleet Karitalle liiankin tutuiksi jo odotusaikana. Hyvä ystävä menehtyi tuolloin haimasyöpään.
”Ystäväni oli minua vain muutaman vuoden vanhempi, aivan liian nuori lähteäkseen täältä. Tajusin, ettei ole olemassa sitten kun -elämää. On vain tämä hetki.”

”Suuren surun keskellä tunsin elämänhalun entistä voimakkaampana. Vaikka tiedänkin, ettei kaikkea voi hallita, minulle tuli kova tarve varjella sitä, mitä minulla on. Uskon, että ystäväni seuraa elämääni. Me näemme vielä joskus.”

Ilo ja suru kulkevat Karitan elämässä edelleen käsi kädessä.

”Lokakuun toiseksi viimeisenä päivänä juhlimme iloisesti Lucan yksivuotispäivää. Seuraavana päivänä sain suru-uutisen. Minulle niin rakas isoisä oli kuollut”, Karita kertoo.

Herkkyys on voima ja taakka

Karita Tykkä tunnustaa olevansa poikkeuksellisen herkkä ihminen.

”Lucan syntymän jälkeen aloin rukoilla. Kiitän joka ilta siitä, mitä minulla on. Uskon, että tuolla ylhäällä on joku, joka auttaa, tapahtuipa mitä tahansa.”

”Itken usein, niin ilosta kuin surustakin. Herkkyys on minulle voima ja taakka. Koko perheemme on tunteikas, tunteet on aina jaettu ja näytetty avoimesti.”

Karita muistaa nuoruudestaan tilanteen, jolloin itkulle ei ollut tulla loppua. Hän oli juuri päättänyt pitkän ihmissuhteen ja itki monta päivää peräkkäin.

”Sanoin isälleni, etten jaksa enää itkeä. Isä lohdutti minua sanomalla, että ’maailma on täynnä kovia ihmisiä, herkkiä on vain vähän. Uskalla olla herkkä.’”

Karitalla on hyväntekeväisyyteen liittyviä luottamustehtäviä, joista hän on kiitollinen.

”Olen yksi Lastenklinikoiden kummeista. Kun kuulen sairaalassa pikkupotilaiden koskettavia tarinoita, yritän olla itkemättä. Kyyneleet alkavat valua heti, kun pääsen autoon.”

Vaikka yrittäjäperheen arki on kiireistä, Karita ja Petri Tykkä ottavat myös yhteisiä vapaapäiviä.

”Kun Luca on turvallisessa hoidossa, voimme rauhassa keskittyä toisiimme. Käymme syömässä hyvässä ravintolassa ja illalla menemme kävelylenkin jälkeen saunaan. Meille koti on paikka, jossa osaamme rentoutua. Köllöttelemme vain sohvalla, emmekä tee mitään.”

Karita sanoo saaneensa hyvän kodin mallin omilta vanhemmiltaan. Heikki Tuomola teki elämäntyönsä puolustusvoimissa ja Merja Tuomola siivousfirman työnjohtajana. Perhe asui tuolloin Kuopiossa. Isän jäätyä eläkkeelle he muuttivat Tammelaan.

”Vaikka isä oli armeijan palveluksessa, hän ei ollut ankara kasvattaja, pikemminkin lempeä ja rento. Ei minulla ollut tiukkoja kotiintuloaikojakaan. Minulle opetettiin, että jos teen parhaani, pääsen eteenpäin. Se riittää.”

”Saan lapsuudenkodistani edelleenkin valtavasti voimaa. Jos olen stressaantunut tai ahdistunut, matkustan vanhempieni luo. Kuljeskelen aamusta iltaan verkkareissa, ja vain olen. Kukaan ei meidän perheessä esitä mitään. Jokainen saa olla se mikä on, eikä kenenkään ole pakko edes puhua, jos ei halua. Jos elämässä on surua, pelkkä toisen kosketus riittää.”

Karitan mielestä perheen arvoa ei nykyään ymmärretä riittävästi. Vanhempia kritisoidaan milloin mistäkin.

”Perhekeskeisyyden korostaminen ei kai ole muodikasta. Kunpa ihmiset tajuaisivat, että perhe on voimavara, jota ei voi saada mistään muualta. En osaa tyhjentävästi sanoa, miten paljon vanhempani ovat minulle antaneet.”

Turvallisesta lapsuudesta on ollut hyvä ponnistaa eteenpäin.
”Vanhempani eivät milloinkaan kyseenalaistaneet valintojani. Sain heiltä tukea ratkaisuihini, vaikka he olisivat olleet niistä eri mieltä. Uskon, että lapsesta kasvaa vahva persoona, jos hän tuntee olevansa hyväksytty sellaisena kuin on. Yritän noudattaa samaa periaatetta Lucan kasvatuksessa. Antaa oikeiden asioiden tulla oikealla ajalla.”

Tunteikas naarasleijona

Herkkyyden vastavoimana pidetään vahvuutta. Se näkyy Karitassakin. Ruskeat silmät alkavat säkenöidä, kun tulee puhe epäoikeudenmukaisuudesta.

”En siedä vääryyttä. Jos jotakin sovitaan, siitä on pidettävä kiinni. Ja jos minua tai perhettäni loukataan, minun on vaikea unohtaa sitä. Voin antaa anteeksi, mutta en unohda. Olen luonteeltani naarasleijona.”

”Olen valmis tekemään perheeni puolesta mitä vain. Jos esimerkiksi Luca on kipeä, ajattelen, että Luoja, anna minulle tuo tauti, ettei lapseni tarvitse kärsiä.”

Karita myöntää olevansa puhdasverinen tunneihminen.

”Kun suunnittelin korukokoelmaani, kuuntelin sydämeni ääntä. Ensimmäisen oman asunnonkin ostin aikanaan tunnepohjalta. Aviomieheni joutuu välillä kärsimään spontaaniudestani”, Karita sanoo hymyillen.

Hän väittää omaavansa norsun muistin.
”Minä en saata millään unohtaa riitojamme. Mieheni on täysin toisenlainen. Jos hän tulistuu, hän myös leppyy nopeasti. Se on minulle kasvunpaikka. Onneksi nykyään pystyn jo helpommin antamaan anteeksi ja tarjoamaan toiselle uuden mahdollisuuden.”

Haaveet muuttuvat

Ikä ja kokemukset ovat opettaneet itsehillintää.

”Kun ärsyynnyn jostakin asiasta eikä missään tunnu olevan mitään järkeä, tiedän, että kielteinen tunne kestää vain hetken. Myönteisen ajattelun voima on valtavan suuri. Siksi minusta tuntuukin oudolta, että Suomessa ajatellaan usein, että jos joku ihminen on myönteinen, hänellä täytyy olla taka-ajatuksia.”

Karita on harrastanut joogaa monta vuotta. Hän uskoo, että oikea hengitystekniikka auttaa stressin hallinnassa.
”Kun olemme stressaantuneita, käytämme vain kymmenen prosenttia keuhkojemme kapasiteetista. Meidän pitäisi oppia hengittämään koko vartalolla, myös vatsalla. Ihminen voi paremmin, kun hengittää hitaasti ja syvään edes muutamia kertoja päivässä, keuhkojen koko tilavuutta käyttäen.”

Karita sanoo olevansa äärimmäisen kiinnostunut terveellisestä ravinnosta.
”Uskon, että ruualla voidaan ennaltaehkäistä monia sairauksia. Kokeilen myös homeopaattisia lääkkeitä.”

Karita on pikku hiljaa palaamassa työelämään. Koska Lucalle on löytynyt hyvä päiväkotipaikka, äidin on aika keskittyä yrittäjän työhönsä. Sen tarkemmin Karita ei
tulevista töistään halua vielä puhua.

”Haaveita on, mutta niistä en kerro muille kuin perheelleni. Haaveet tulevat, menevät ja muuttuvat matkan varrella. Elämä on täynnä yllätyksiä, niin hyviä kuin huonojakin.”

Yksi asia on kuitenkin luovuttamaton.
”Kun rakkaus, terveys ja perheen perusasiat ovat kunnossa, muuta ei tarvita. Mikään maailman mammona ei voi korvata niitä”, Karita sanoo.

Myöhäinen lounas on päättynyt. Karita katsoo kelloa. Illalla on vielä lento työmatkalle Ouluun. Hyvästellessämme kännykkä soi.

”Se on minun aviomieheni”, Karita kuiskaa ja näyttää hyvin onnelliselta.