Karita & seestyminen: ”Sisälläni on nyt rauha”

Vasta avioitunut Karita Tykkä, o.s. Tuomola, sanoo olevansa hyvin onnellinen ihminen. Onnen resepti on yksinkertainen: sopivasti työtä, sopivasti lepoa ja sopivasti rakkautta. Täydellistä? Ei aivan. Tuli päivä, jolloin kiltin tytön elämä oli hiuskarvan varassa.

Karita Tykkä työntää suuhunsa sinisimpukoita hirveällä vauhdilla. Hänellä on nälkä, sillä kuvaukset ovat kestäneet koko päivän. Siinä ei ole mitään ihmettelemistä; sen sijaan siinä on, että hän pystyy samaan aikaan myös puhumaan tauotta.

– Meillä oli aivan ihana perhe! Tiivis, tunteellinen ja herkkä perheyhteisö. Kaikesta pystyi puhumaan, sattuipa mitä tahansa. Vaikka isä oli armeijassa töissä, hän ei ollut mikään tiukka kapiainen, päinvastoin. Kaikki kulmakunnan lapsetkin pitivät hänestä. He saattoivat soittaa ovikelloa ja kysyä: ”Lähteekö Heikki ulos?”

Karita syntyi Kuopion Neulamäessä syyskuussa 1976 Heikki ja Merja Tuomolan nuoremmaksi tyttäreksi. Isosisko Katja oli kaksi vuotta vanhempi. Isä työskenteli pääesikunnassa ja äiti siivousfi rman työnjohtajana. Omakotialueella oli hyvä viettää lapsuutta. Siellä leikittiin iltaisin ulkona kirkonrottaa ja järjestettiin katujuhlia yhdessä aikuisten kanssa.

– Alle viisitoistavuotiaana aloitin kuitenkin jo mallin työt. Kävin jumppatunneilla, joita veti mallikoulun johtaja. Kerran hän kysyi, kiinnostaisiko minua tulla esiintymään Carlsonin tavaratalon muotinäytökseen. Tottakai se kiinnosti sen ikäistä nuorta. Aluksi jännitti ihan valtavasti: kompastunko lavalla, ehdinkö vaihtaa vaatteet tarpeeksi nopeasti ja onkohan katsomossa paljon tuttuja? Laskin tarkkaan tahtia, miten monta askelta piti ottaa.

– Luokkatoverit kiusasivat tietysti alussa, mutta tottuivat ajatukseen pikku hiljaa. Kävin pian sen jälkeen mallikoulun, jotta oppisin kävelemään oikein ja esiintymään. Aika tavalla harrastelua se kuitenkin oli Kuopion kokoisessa kaupungissa, ja esiintymistilaisuuksia oli aika vähän.

Alun perin Karitasta piti tulla poliisi.

– Kävin urheilupainotteista lukioa ja harrastin karatea. Ajattelin, että siitä saa lisäpisteitä poliisikoulun pääsykokeissa. Isoisä toimi aikoinaan Teurolla, ja hän oli kuulemma tosi tiukka poliisi. Myös serkkuni on poliisi, ja minusta piti sitten tulla suvun ensimmäinen naispoliisi.

Elämänmuutos yhdessä yössä

Suomen poliisilaitos menetti kuitenkin yhden kauniin naispoliisin. Karitaa pyydettiin osallistumaan missikisoihin jo abiturienttivuotenaan.

– Sanoin, että katsotaan ensi vuonna, koska ylioppilaskirjoitukset täytyi hoitaa alta pois. Kirjoitusten jälkeen kuitenkin näin televisiosta tiedot osakilpailuista, joista lähin olisi Heinävedellä. Menin sinne, ja neljän viikon päästä olin Miss Suomi.

Vuosi oli 1997.

Karita päivittelee vieläkin, millainen elämänmuutos hänelle tapahtui yhdessä yössä.

– Minua oli varoiteltu siitä, mitä tuleman pitää, jos missiksi valitaan. Se olikin aikamoinen sokki. Kaikki olivat kiinnostuneita, ja omat kasvot näkyivät joka lehden kannessa.

Siihen loppuivat pikkukaupungin tytön pienimuotoiset mallintyöt.

Vanhemmat ovat aina antaneet Karitalle vapauden tehdä sitä, mitä hän haluaa.

– Minua ei ole koskaan pakotettu tekemään mitään eikä myöskään kielletty tekemästä mitään. Minut kasvatettiin ymmärtämään, että kannan oman vastuuni päätöksistäni. Kun tekee päätöksen, sillä on aina jonkinlainen seuraus. Jos seuraus on huono, kannan sen itse, Karita sanoo.

Seuraukset olivat tässä tapauksessa kaikkea muuta kuin huonot. Karita menestyi missivuoden jälkeen niin mallina kuin juontajanakin. Tällä hetkellä hänellä on oma yritys, ja hän on myös osakkaana kuntokeskus Imperial Health Clubissa.

Ihana aviomies

Skandaaliotsikoita ei Karitasta ole koskaan saatu. Miehiä on matkan varrella ollut, mutta Karita on pitänyt mahdollisuuksien mukaan yksityisasiat yksityisinä. Se toki tiedetään, että hänen ensimmäinen kihlauksensa toimittaja Joonas Hytösen kanssa päättyi puolen vuoden kuluttua. Yrittäjä Petri Tykän kanssa seurustelu alkoi noin viisi vuotta sitten.

– Olemme tunteneet toisemme jo kymmenen vuotta, aluksi työn merkeissä. Jossakin palaverissa aloimme vilkuilla toisiamme sillä silmällä. Kun sitten oikea paikka ja hetki tulivat kohdalle ja uskalsimme avata suumme, niin se oli siinä! Molemmat tunnustivat ajatelleensa toista.

Karita hymyilee.

– Minulla on fantastinen aviomies. Hän on jo miehen ikäinen, 41, eikä mikään lässykkä. Sellainen ei minulle kävisikään. Miehessä pitää olla särmää, mielenkiintoista haastetta ja tasavertaisuutta. Käymme Petrin kanssa ihanan älyllisiä keskusteluja. Yhteinen harrastuksemme on matkailu. Autot ovat molempien intohimo, ja tunnen itseni imarrelluksi, kun Petri sanoo, että puhun autoista kuin miehet. Läheiset ihmiset, jotka ovat seuranneet meitä, sanovat, että täydennämme hyvin toisiamme. Olemme niin erilaisia ja kuitenkin niin samanlaisia.

32-vuotias Karita sanoo olevansa onnellinen, ja sen uskoo. Hänestä heijastuu paitsi rauha ja tasapaino, myös elämänilo. Aina ei ole ollut näin.

Pysähdyksen paikka

– Muutama vuosi sitten tuli pysähdyksen paikka. Olin karttanut suolan syöntiä siitä syystä, että kaikissa lehdissä varoitettiin sen epäterveellisyydestä. Treenatessani kuntosalilla join pelkkää vettä ja hikoilin, jolloin viimeisetkin suolat lähtivät. Natriumtasapaino järkkyi niin pahasti, että minulta meni taju. En ollut pitkään tajuton, mutta minua pidettiin kolme vuorokautta tarkoituksella nukutettuna, jotta elimistön suolataso saatiin rauhassa nostetuksi.

– Herättyäni Meilahdessa en tiennyt, missä olen. Kroppa oli täynnä lätkiä ja jokin kaapu päällä. Kun yritin puhua, kurkusta ei tullut kunnolla ääntä. Lääkäri kertoi minun olleen hengityskoneessa. Sain kysytyksi, mikä päivä nyt on, ja lääkäri sanoi että keskiviikko. Muistin vain, että olin mennyt sunnuntaina omaan sänkyyni nukkumaan!

Karita pyörittelee juomalasia mietteissään.

– Se oli minulle iso juttu ja pysähdyksen paikka. Tajusin, miten hauras ihminen on ja miten pienestä kaikki on kiinni. Päästyäni vielä muutaman päivän tiputuksen jälkeen pois pari ystävää tuli Aleksilla halaamaan minua iloisena. Tuli hyvä fi ilis. Minun aikani ei ollut vielä lähteä, ja tunsin olevani kaivattu ja tärkeä ihminen.

Karita toteaa pohtineensa muutenkin viime vuosina yhä enemmän elämän tarkoitusta.

– Uskon, että tuolla ylhäällä on joku, joka kuuntelee. Kun tulee tiukka paikka eteen, panen kädet ristiin. Yritän kääntää kaikki negatiiviset asiat positiivisiksi: kyllä tällä on jokin tarkoitus.

– Kun sitten kuulen jollekin tapahtuneen jotain todella ikävää, niin luulen, että silloin sitä uskoa koetellaan – ehkä vastoinkäymisten myötä myös elämän tarkoitus löytyy.

Perinteinen joulu

Karitan vanhemmat asuvat nykyään Tammelassa, jossa Merja Tuomola on osakkaana sukukaupassa. Sukujoulu odottaa koko perhettä perinteisin menoin. Tammelan kirkonpenkissä istuu jouluna myös Karita Tykkä.

– Iän myötä joulukirkkokin on saanut aivan uuden merkityksen. Kuuntelen papin sanoja toisella tavalla kuin ennen. Mietin niiden sisältöä, ja ne koskettavat minua uudella tapaa. Kun antaa itsensä hiljentyä, mielen valtaa hartaus. Olen jopa ruvennut tapailemaan jouluvirsien sanoja, Karita hymähtää.

Karita myöntää kasvaneensa hieman pumpulissa. Rakastavan perheen keskellä on ollut helppo elää.

– Ehkä siksi olen ollut välillä melko itsekeskeinen. Nyt olen pikku hiljaa tiedostanut sen ja olen pääsemässä siitä irti. Vielä muutama vuosi sitten olin hyvin minäkeskeinen, tuijotin vain omaa napaani. Parisuhteelle on hyvin vahingollista, jos toinen on vain ”minä minä”. Petri on sanonut sen minulle suoraan: ”Kuule prinsessa, kaikki ei käy! Maailma ei pyöri vain sinun ympärilläsi!”

Karita nauraa iloisesti.

– Minun piti myöntää, että hän on aivan oikeassa. Kun ikää tulee enemmän, oppii muutenkin tuntemaan omat huonot ja hyvät puolensa. Minussa on monta huonoa puolta, esimerkiksi pitkävihaisuus. Jos puolison kanssa joskus – onneksi harvoin – riitelemme, se on Petrille ilmanpuhdistusta, ja hän unohtaa riidan saman tien. Minä taas kätken pahan mielen jonnekin rekisteriin ja seuraavan riidan tullessa kaivan sen sieltä esiin. Olen myös hyvin lyhytjännitteinen ihminen tyyliin kaikki-heti-nyt. Siinä suhteessa minun pitäisi kehittyä.

– Nuorempana koin, että herkkyyteni oli huono puoli. Olen hyvin tunteellinen ja itken herkästi. Kiukustuin välillä itseeni sen vuoksi. Kerran isä sanoi minulle, että maailma on täynnä kovia ihmisiä, mutta herkkiä on paljon harvemmassa, ja herkkyyteni on minulle vain plussaa. Myöhemmin olen ymmärtänyt hänen olleen oikeassa.

Karita ja Petri avioituivat viime elokuussa. Uudessa elämänmallissa edetään askel kerrallaan. Perheessä on kaksi koiraa, Osku ja Eetu. Lasten hankkimisella ei pidetä kiirettä.

– Jos niitä joskus tulee, niin onpa aikamoinen haaste kasvattaa heidät yhtä ihanassa perheessä kuin itse sain kasvaa. Toivon, että vanhempani ovat siinä vaiheessa edelleen hyvissä voimissa. Kolmivuotias siskonpoikani Jesper lähtee nimittäin aivan innoissaan aina Tammelaan mummolaan vaikkapa viikoksi kerrallaan.

– Äiti ja isä ovat minulle uskomaton voimavara. Voin soittaa kotiin milloin vain ja mistä vain. Vanhempani tietävät elämästäni jokikisen asian. He tuntevat minut jopa paremmin kuin parhaat ystäväni.

Eikö aviomies ole jo ihmeissään moisesta?

– Ei, nauraa Karita.

– Myös Petrillä on vanhempiini hyvin läheiset suhteet. Heti ensimmäisen tapaamiskerran jälkeen he tulivat hyvin toimeen keskenään.

Karita vakavoituu sanoessaan, että tuntuu kauhealta ajatella vanhempien kuolemaa.

– En pysty edes kuvittelemaan sitä tilannetta, mutta se tulee olemaan minulle elämäni hirvein asia. Ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä. En osaa eläytyä ystävienikään suruun vastaavassa tilanteessa; vaikka kuinka yrittää olla läsnä, tuntee itsensä niin pieneksi, tulee avuton ja voimaton tunne.

– Olen onneksi oppinut arvostamaan tätä päivää ja tätä hetkeä. Tajuan, miten hyvin asiani ovat, kun olen terve ja perusasiat ovat kunnossa. On sopivasti työtä, sopivasti lepoa, sopivasti rakkautta ja sisälläni on rauha. Ennen en uskaltanut iloita siitä, että kaikki on hyvin. Pelkäsin, että se olisi kuin manaus: kohta kuitenkin tapahtuu jotakin pahaa. Nyt uskallan nauttia aidosti tästä päivästä. Se on vapauttavaa. En pelkää tulevaa. Jos esimerkiksi sairastuu, pitää pysähtyä ja katsoa, miten siinä tilanteessa toimitaan. Elämässä on nyt parasta elämä itse!

teksti Eija Huusari – kuvat Ofer Amir

Artikkeli on julkaistu Eeva -lehdessä 12/2008.