Oven avaa vaalea nainen, joka näyttää ilman meikkiä nuorelta tytöltä. Talossa on hiljaista, sillä puoliso Antti-Pekka Kartano on lähtenyt töihin ja nelivuotias Aleksanteri-poika päivähoitoon.
Lukuisten ooppera- ja operettiroolien jälkeen Johanna Rusanen-Kartano, 40, on tehnyt ilmeisen läpimurron. Hän on hämmentynyt, mutta onnellinen saamastaan suitsutuksesta.
”Minusta tuntuu, että tämän jälkeen olen valmis isompiinkin rooleihin”, hän sanoo.
Virolaisen Jüri Reinveren säveltämässä ja Tiina Puumalaisen ohjaamassa Puhdistus-oopperassa Johanna Rusanen-Kartano esittää vanhaa Aliidea hyytävästi.
Miltä tuntui seistä ensi-iltayleisön edessä, kun esitys päättyi?
”Ensin oli ihan hiljaista. Sitten katsomo räjähti aplodeihin. Aloin itkeä. Tuntui, etten kestä näin suurta, välitöntä palautetta. Kaikki olivat onnellisia, niin tekijät kuin yleisökin. En ole kokenut koskaan mitään vastaavaa”, Johanna Rusanen-Kartano sanoo.
”Luulen, että ihmiset olivat hämmentyneitä myös omista reaktioistaan. Vaikka he luulivat tietävänsä, mitä Neuvosto-Virossa tapahtui, he eivät kuitenkaan tienneet. Virolaisnaisten kohtalo järkyttää, koska se tapahtui niin lähellä. Sama olisi voinut tapahtua myös meille.”
Sukulaiskansan kohtalo
Puhdistus on tragedia, jossa mikään ei ole kaunista, paitsi loppu. Stalinin vainoista selvinnyt Aliide oppii, miten sorrosta selviää hengissä: valehtelemalla, vehkeilemällä ja pettämällä läheisensä.
Näyttämöllä elävät rinnakkain nuori ja vanha Aliide. Nuorta Aliidea esittää oopperalaulaja Helena Juntunen.
”Teimme yhdessä paljon töitä löytääksemme tavan, jolla sitkeä ja pirullinen Aliide liikkuu ja elehtii sekä nuorena että vanhana. Opettelin kävelemään kuin tutiseva vanhus. Kannoin roolia mukanani niin tiiviisti, että selkäni kipeytyi.”
Aliide kulkee kumarassa pahojen muistojen painosta, mutta kun menneisyyden haamut häviävät, selkäkin suoristuu. Loppuaarian soidessa Aliide kulkee pystyssä päin kohti itse valitsemaansa loppua.
”Hetki ennen kuolemaa on kirkas. Aliide vapautuu, koska kykenee vihdoin näkemään itsensä rehellisesti”, Johanna Rusanen-Kartano pohtii.
Esitys päättyy hätkähdyttävään näkyyn. Aliiden talo palaa, ja hän sen mukana. Kun kyläläiset sytyttävät näyttämön reunalle 150 kynttilää, katsoja kokee, että ne
palavat puhdistuksen uhrien muistolle.
Johanna Rusanen-Kartano sanoo, että vanhan naisen näytteleminen oli vapauttavaa. Oopperatähti sai riisuutua yltiönaisellisesta stigmastaan.
”Se oli mahtavaa. Minulle piirrettiin kasvoihin juonteet ja punaisten verisuonten täplittämä iho. Ylläni oli sama nukkavieru asu koko esityksen ajan. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut olla kaunis”, Johanna innostuu.
”Aliiden luonteen kuvaaminen oli haaste. Miten esittää vihaista, katkeraa ja hyväksikäytettyä ihmistä? Miten näytellä naista, joka tekeytyy heikoksi mummoksi, mutta kantaa pistoolia povellaan? Roolia rakentaessani mietin usein, mikä on se voima, joka saa Aliiden ryhtymään niin äärimmäisiin tekoihin.”
Aliide ei voinut valita paikkaa, johon syntyi, ei edes ihmisiä, joiden kanssa eli.
”Kunnioitan syvästi sukulaiskansaa. He selvisivät, vaikka heidät yritettiin tuhota. Aliidellakin oli vahva hengissä pysymisen vietti. Hän kaipasi koko elämänsä ajan rakkautta ja hyväksytyksi tulemista, silti hän uhrasi kaiken: miehensä, lapsensa ja lopulta myös itsensä.”
Rankka avioero
”Aliiden roolia rakentaessa kahdeksan vuoden takainen avioeroni palautui mieleeni. Jouduin tuolloin pohtimaan monia kipeitä asioita. Kuka minä olen? Miksi minulle kävi näin?”, Johanna Rusanen-Kartano kertoo.
”Avioero on aina sokki, kuin pieni kuolema. Vaikka lähdettäisiin kuinka sopuisasti eri teille, eroava joutuu kohtaamaan monia ahdistavia asioita ja tekemään
surutyötä. Valehtelu järkytti minua, sillä olen kasvanut kodissa, jossa korostettiin, että pitää puhua totta. Rankinta oli olla yksin omien pelkojensa kanssa”, Johanna Rusanen-Kartano sanoo.
”Kun tapasin ex-mieheni, olin jo saavuttanut urallani kaksi tärkeää virstanpylvästä. Olin voittanut vuonna 1995 Timo Mustakallio -laulukilpailun ja vuotta myöhemmin Lappeenrannan valtakunnalliset laulukilpailut.”
Johannan ansiolistaan oli myös kirjattu kahden vuoden stipendi Berliinin Deutsche Operiin, ja vuonna 2001 hän sai Karita Mattila -palkinnon.
Johanna myöntää olleensa kadoksissa itseltään ensimmäisen avioliiton aikana. Rankka laihduttaminen ja pakeneminen vaihtoehtouskontoihin kuuluivat tähän elämänvaiheeseen.
”Painoni putosi lyhyessä ajassa yli kolmekymmentä kiloa. Lihakseni hävisivät kokonaan, koska söin äärimmäisen vähän enkä käynyt kuntosalilla. Lopulta olin pelkkää luuta ja nahkaa. Etsin laihduttamisella hyväksyntää.”
”Yritin löytää elämäntuskaani vastauksia myös New Age -liikkeestä, johon tutustuin mieheni kautta. Meditoin ja luin alan kirjoja. Kuvittelin, että valaistuminen odottaa jossakin. Tuosta ajasta jäi kuitenkin tyhjä olo.”
”Epäonnistunut nuoruuden liittoni kesti neljä vuotta. Pahinta oli petetyksi tuleminen. Tuli tunne, etten voi luottaa enää kehenkään”, Johanna sanoo.
”Kun ahdistus jatkui, minulle tuli laulaessa äänellisiä ongelmia. Parin vuoden ajan tuntui, etten löydä omaa ääntäni. Kun tiedostin ongelmani ja elämässäni alkoi
tapahtua hyviä asioita, vapauduin, ja äänenikin alkoi taas soida.”
”Olin eron jälkeen yli vuoden yksin ja nautin taloudellisesta riippumattomuudesta. Ajattelin, etten koskaan enää mene naimisiin.”
Johanna Rusanen-Kartano kertoo saaneensa kotoaan vahvat hengelliset juuret. Kanttorin ja kuoronjohtajan tytär on kirjaimellisesti kasvanut kirkon penkissä.
”Lapsuudenuskoni palasi pikku hiljaa takaisin. Jumala ei puhunut minulle ukkosen pauhussa vaan hiljaisessa huminassa. Löysin yksinkertaisen rukouselämän uudelleen. Tunsin vahvaa johdatusta.”
”Koin sellaiseksi Nunna Kristodulin kirjeen, jonka hän yllättäen lähetti minulle. Hän oli lukenut haastattelun, jossa olin markkinoinut New Age -liikettä. Nunna Kristoduli kirjoitti: ’Johanna hyvä, älä turhaan sekoita ja hämmennä asioita, vaan ole rohkeasti kristallinkirkas kristitty.’ Siinä oli uuden elämäni siemen.”
Kohtaaminen karaokebaarissa
”Sitten minä, onneton, rakastuin”, Johanna Rusanen-Kartano sanoo hymyillen.
Ensikohtaaminen työnjohtajana kuljetusalalla työskentelevän Antti-Pekka Kartanon kanssa tapahtui proosallisesti karaokebaarissa.
”Ystävättärelläni oli syntymäpäivä, ja olin luvannut laulaa hänelle Bridge over troubled water -kappaleen. Lähdimme yhdessä Pataässään, Helsingin tunnetuimpaan
karaokeravintolaan. Ilta päättyi ja odotin taksia. Ympärilläni pyöri lauma humalaisia, jotka tekivät tuttavuutta.”
”Äkkiä eteeni ilmestyi mies, joka sanoi: ’Anteeksi rakas, pääsin vasta nyt töistä.’ Aloin jutella Antti-Pekan kanssa. Olin tietysti kiitollinen siitä, että hän pelasti minut.”
”Kerroin Antille, kuka olen ja että olen kotoisin Kuopiosta. Hän ei tunnistanut minua, vaikka oli kotoisin samoilta seuduilta. Vasta myöhemmin tajusin, miksi. Antti on minua yksitoista vuotta nuorempi. Antti pelasi vielä tietokonepelejä, kun minä jo tein uraa”, Johanna sanoo ja naurahtaa.
”Kutsuin Antin syömään luokseni. Rakastan ruuanlaittoa. Pyysin Anttia liekittämään jälkiruuan, hän teki sen, vaikkei tiennyt liekittämisestä mitään.”
”Muistan, että puhuimme koko yön haaveista. Kauhistuin, kun hän kertoi minulle ikänsä. Ja vielä enemmän järkytyin, kun hän ilmoitti haluavansa lapsia.”
Antti-Pekka Kartano sai tehdä paljon töitä saavuttaakseen Johannan luottamuksen.
”En luottanut miehiin. Ajattelin, että Anttikin valehtelee. Minusta oli tullut kyyninen. Vähitellen miehen avoin ja sosiaalinen luonne sulatti minut. Minulle oli myös tärkeää, että hän kannusti minua työssäni. Eikä se jäänyt vain sanojen asteelle. Antti pyrki ja pääsi avustajaksi Jyväskylässä esitettyyn Jevgeni Onegin -oopperaan, jossa lauloin Tatjanan roolin.”
Ensi-ilta oli uudenvuoden aattona, ja oopperan jälkeen pidettiin tanssiaiset. Yleisön joukossa istuivat myös Johannan vanhemmat ja veli, oopperalaulaja Ville
Rusanen. Seurasi yllätys.
”Antti käveli smokkiin pukeutuneena keskelle salia ja polvistui eteeni. Hän otti sormuksen rasiasta ja kosi minua. Jälkeenpäin kuulin, että Antti oli tehnyt kahta työtä voidakseen ostaa minulle kalliin sormuksen. Silloin tajusin, että rakkaus on tekoja.”
Vähitellen värit palasivat Johannan elämään – ja ääni.
”Kun lauloin Annan roolin Aulis Sallisen Ratsumies-oopperassa, tein sen koko sydämestäni. Ääneni soi uskomattomalla tavalla. Esitimme Ratsumiehen myös Moskovan Bolšoi-teatterissa. Olin onnellinen, sillä olin saanut henkiset voimavarani takaisin”, Johanna muistelee.
Häät Punaisenmeren rannalla
Lisää yllätyksiä oli tulossa. Työtilaisuudet lisääntyivät, Johanna tuli raskaaksi ja pariskunta löysi unelmiensa talon läntiseltä Uudeltamaalta.
Istumme aurinkoisena aamuna romanttisen tornitalon keittiössä. Ulkoa kantautuvat pesivien lintujen äänet. Ollaan metsän keskellä.
”Halusin muuttaa luonnon rauhaan ja hiljaisuuteen. Kun olen kotona, en kuuntele edes musiikkia. Olen vaan. Aleksanterin kanssa touhuilu palauttaa minut ensi-illan jälkeen nopeasti arkeen”, Johanna sanoo.
Mutta palataan yllätyksiin, joita Johanna rakastaa. Tällä kertaa ilossa saivat olla mukana myös Johannan ihailijat.
”Minulla oli esiintyminen pianisti Seppo Hovin kanssa Punaisenmeren risteilyllä. Laivalle oli tullut paljon fanejani. Päätimme Antin kanssa pitää hääjuhlan Sharm el Sheikissä, jonne alus rantautui. Olin viimeisilläni raskaana, ja minusta tuntui tärkeältä pyytää pappia siunaamaan liittomme.”
”Saimme kapteenilta luvan järjestää juhlan, ja laivayhtiö lähti mukaan suunnitelmaamme. Lähetimme hääkutsut matkustajille ja lennätimme perhepappimme vihkimään meidät. Se oli ihanaa”, Johanna sanoo.
Ystävyys yli kaiken
Elämä on valojen ja varjojen vuorottelua. Sen on Johannakin saanut kokea. Hän oli 13-vuotias, kun tutustui kuoronsa Unkarin-matkalla tulevaan perhepappiinsa Oiva Voutilaiseen. Juuri häneen, joka myöhemmin vihki pariskunnan.
”Isäni tunsi Oivan hyvin, sillä he olivat työtovereita. Tuttavuutemme vaihtui ystävyydeksi, joka kesti Oivan kuolemaan asti. Vaikka olisin voinut olla ikäni puolesta Oivan lapsi, se ei haitannut suhdettamme. Ystävyytemme oli niin syvää, etten tiennyt sellaista olevankaan.”
”Saatoimme puhua kaikesta. Oiva oli aina tavoitettavissa. Meillä oli myös hauskaa yhdessä, koska olimme samalla aaltopituudella. Isäni kuvailikin häntä osuvasti: ’Huimuus nakkelee tuota Oivaa.’ Oiva oli luova, leikkimielinen persoona, joka oli aina vahvasti läsnä.”
Oiva Voutilainen taisteli syöpää vastaan monta vuotta.
”Hän toipui samoihin aikoihin, kun minä selvisin avioerosta. Kuuden vuoden kuluttua Oivan syöpä kuitenkin uusiutui. Puhuimme Oivan kanssa usein elämän arvaamattomuudesta. Päätimme lähteä pyhiinvaellusmatkalle Santiago de Compostelaan, mutta se ei koskaan toteutunut”, Johanna suree.
”Kun Oiva oli elämänsä loppumetreillä, kutsuimme Antin kanssa hänet meille huvimajan avajaisiin. Antti piti kiirettä, että ehti rakentaa majan valmiiksi. Se ilta oli unohtumaton. Itkettiin ja laulettiin yhdessä. Aavistimme, ettei Oiva enää elä kauan.”
”Kun pihajuhlistamme oli kulunut puolitoista kuukautta, Oivan tyttäret soittivat minulle ulkomaille, että nyt pitäisi tulla. Ehdin juuri ja juuri kuolinvuoteelle. Näin heti, ettei Oiva ollut enää tässä maailmassa.
Minulle tuli kuitenkin tunne, että hän oli odottanut minua, ennen kuin luovutti.”
Hautajaiset sattuivat samalle päivälle, jolloin Johannalla oli Mustalaisruhtinatar-operetin näytös.
”Ahdistuin tiedosta, etten pääsisi saattamaan Oivaa. Kuinka voisin esiintyä samaan aikaan, kun Oiva haudataan? Äkkiä minulle tuli tunne, että Oiva olisi onnellinen, jos näkisi minun tanssivan operetissa. Nousin näyttämölle, ja minusta tuntui, kuin Oiva olisi ollut läsnä.”
Johanna miettii, miksi hyvät ihmiset viedään liian varhain pois.
”Yhteinen ystävämme sanoi, että Oiva oli pyhä mies. Oiva oli täynnä hyvyyttä. Yritän ajatella, että ehkä Jumala kutsui hänet kotiin. Taivaassakin tarvitaan esirukoilijoita. Minun osani on olla kiitollinen ajasta, jonka sain hänet tuntea”, Johanna Rusanen-Kartano sanoo.
Unelmat muuttuvat
Johanna tiesi jo seitsemänvuotiaana, että hän haluaa oopperalaulajaksi. Edellytykset olivat hyvät, sillä hänen isänsä Pertti Rusanen oli Kuopion tuomiokirkon kanttorin virkansa ohella myös esiintyvä taiteilija.
Johanna kävi pienestä pitäen pianotunneilla, mutta vaihtoi instrumenttinsa pian poikkihuiluun. Opiskelu Sibelius-Akatemiassa vei hänet lähemmäksi tavoitetta. Lopullinen varmuus syntyi, kun Johanna sai laulunopettajakseen legendaarisen oopperatähden Anita Välkin.
”Anita Välkki sanoi minulle, että laulaminen on psykoterapiaa. Se pitää paikkansa. Olen sen nähnyt omassa elämässäni.”
”Nuorena suurin unelmani oli päästä laulamaan La Scalaan ja Metropolitaniin. Nyt ajattelen, että ne olivat pikkutytön prinsessaunelmia, jotka eivät välttämättä
toteudu koskaan. Arvostan nykyään tiimityötä. Onnistunut esitys on aina osiensa summa. Siinä kaikki tiimin jäsenet tekevät työtä yhdessä ja antavat esityksessä parhaansa. Puhdistus-ooppera on tästä hyvä esimerkki.”
Oopperadiivoja ei Johannan mielestä enää ole, ei ainakaan sellaisessa mielessä kuin ennen.
”Arvostan silti diivoja. Sanahan tarkoittaa divinaa, jumalaista. Karita Mattila on diiva, mutta vain näyttämöllä. Hänhän on maalaistalon tytär Perniöstä ja ylpeä juuristaan.”
”Joissakin laulajissa, kuten juuri Karita Mattilassa, on jotain, joka erottaa heidät muista. Se on karismaa, jonka esiintyvä taiteilija on saanut lahjaksi. Mutta karisma ei yksin riitä, jotta esitys onnistuisi. On tehtävä paljon työtä. Karismaattinen laulaja on yleisönsä nöyrä palvelija.”
Johanna sanoo olevansa sinut oman laulajanlaatunsa kanssa. Hän rakastaa esiintymistä, koska se on joka kerta hyppy tuntemattomaan.
”Ennen esitystä olen tilassa, joka on yhdistelmä kihelmöivää kauhua ja hurmosta. Äänellisesti olen nyt hyvässä kunnossa ja äänityypiltäni sopivan ikäinen. Laulajana olen kehittymässä yhä enemmän dramaattiseksi sopraanoksi. Toivon, että saisin laulaa tulevaisuudessa myös ulkomaisissa oopperataloissa”, Johanna sanoo.
Tänä kesänä pysytään kuitenkin kotimaassa. Johannaa kuullaan ainakin Ilmajoen ja Iitin musiikkijuhlilla sekä Kerimäen kirkossa.
Kiertelemme haastattelun päätteeksi puutarhassa. Se on vielä toistaiseksi Antti-Pekan valtakuntaa. Pihalta on tarkoitus kaataa puita, ja vaja odottaa rakentamistaan.
”Pihapiiriin eksyy silloin tällöin peuroja, ja naapuri kertoi nähneensä ilveksenkin”, Johanna sanoo.
Samassa kuulemme käen kukkuvan.
”Ihan kuin lapsuudessani. Tämä on minun maisemani”, Johanna Rusanen-Kartano sanoo melkein hartaasti.
