Tutkija Jari Ehrnrooth kysyy, mitä me etsimme, kun etsimme rakkautta. Ihminen kaipaa sielun ja kehon kumppanuutta, joka tuntuu olemassaolon täyttymykseltä ja totuuden kohtaamiselta. Jos tämä ei parisuhteessa toteudu, ihminen jatkaa etsimistä, Ehrnrooth pohtii.
"Kiirehdi rakkain, jos rakkaus kutsuu, päivän ei hetket niin pitkiä lie... Etsin jotain, mikä meiltä unohtunut on, minkä löytää mä avullasi voisin...” Näin se kiteytetään Tove Janssonin sanoittamassa Syyslaulussa (Höstvisa).
Rakkaudesta kirjoittava ja sen totuutta pohtiva kulttuurintutkija Jari Ehrnrooth nyökkää. Juuri siitä on kysymys: ihmisen ikuisesta kaipuusta syvempään yhteyteen, sielun ja kehon kumppanuuteen, elämänsä ehjäksi kokemiseen.
– Rakkaus on ihmiskunnan ainoa yhteinen uskonkappale. Siihen uskovat kaikki ja sitä kaipaavat kaikki. Se näkyy erityisen selvästi taiteessa ja populaarikulttuurissa, kuten iskelmissä. Ne ovat täynnä kuvauksia rakkauden kokemisesta tai kaipuusta.
Mutta miksi? Miksi me kaipaamme niin intohimoisesti rakkautta, vaikka suurin osa ihmisistä elää rakkaudesta solmituissa parisuhteissa? Onko kyseessä ihmisen jano toiseen todellisuuteen? Ikuinen kaipuu saavuttamattoman perään? Haikeus, josta ei pääse eroon? Taivasikävä, kuten edesmennyt professori Martti Lindqvist luonnehti Satumaa-tangon olemusta.
Jari Ehrnrooth on eri mieltä. Hän ei enää usko eksistentiaaliseen tuskaan ja symbioosista kerran erotetun ihmisen ydinolemukseen, vaan kohtaamiseen ja vuorovaikutukseen. Valitettavasti juuri ne usein puuttuvat modernista parisuhteesta.
– Mitä ihmiset kertovat parisuhteistaan? Naiset valittavat, että mies ei puhu. Miehet kärsivät, koska nainen ei arvosta miestä eikä ole tyytyväinen mihinkään. Ja pohjimmiltaan on kyse siitä, että ei nähdä toista kokonaisena, omana itsenään eikä kohdata tätä syvimmällä tasolla.
Nariseva arki vai rakkauden lahja?
Jari Ehrnrooth pitää syynä ongelmiin motiiveja, joiden vuoksi parisuhde on aikoinaan solmittu.
– Nuorena valintakriteerit ovat erilaiset; tärkein tarve saattaa olla suvun jatkaminen ja perheen perustaminen. Parisuhteen toinen osapuoli valitaan isäksi tai äidiksi lapsille tai auttamaan omien tavoitteiden saavuttamisessa.
– Tuolloin elämässä tärkeimpiä ovat omat tavoitteet, perheen, kodin tai uran rakentaminen. Oma kunnianhimo menee rakkauden edelle.
– Siksi näen vahvan jännitteen, jopa ristiriidan viettirakkauden pohjalta nousseen parisuhderakkauden ja aidon, paljaan rakkauden välillä.
Ehrnroothin mukaan perinteinen, instituutioihin perustuva parisuhde palvelee aikansa, joitakin onnekkaita jopa koko elämän. Mutta monien ihmisten elämässä perherakkaudelle perustunut parisuhde on ajautunut kriisiin tai toimii syvänä turhautumisen lähteenä.
Ehrnrooth on vakuuttunut siitä, että on olemassa muutakin kuin parisuhteen nariseva arki. On olemassa kohtaamisen taso ja tapa, jossa ihminen voi antautua toisen eteen täysin paljaana ja löytää syvän henkisen ja fyysisen yhteyden.
– Meillä jokaisella on sielussamme se kaikkein pyhin oma alueemme, jota yleensä varjelemme tarkoin. Pystytämme muurit sen ympärille. Silti jokainen meistä toivoo, että kykenisi jakamaan elämän kaikki alueet toisen ihmisen kanssa.
– Jos parisuhteessa puuttuu tämä jakamisen taso, jos mitään hengellistä tai syvällistä ei jaeta, suhde ei voi toimia kauan, koska tapahtuu etääntymistä – tai ainakaan suhde ei voi palvella kohtaamista ja kasvua kovinkaan syvästi. Silloin ihminen on aina vailla jotain, haikailee aina jonkin perään. Näin itsekin tein, mutta uskoin sen olevan ihmisen osa, Ehrnrooth sanoo.
Hän nimittää aitoa kohtaamisen tapaa ”rakkausrakkaudeksi” tai paljaaksi rakkaudeksi. Paljaaksi siksi, että aidon rakkauden edessä myös sielu voi olla alaston ja paljas, vailla mitään pyrkimyksiä.
– Perinteinen parisuhderakkaus tavoittelee usein hyötyä: toisesta on minulle jotain apua. Tai sitten se voi olla puhtaalle lähimmäisenrakkaudelle perustuvaa perherakkautta. Lähimmäisenrakkaus on tahdon asia; ihminen voi valita tahtovansa toiselle hyvää ja toimivansa sen mukaan.
– Mutta oikea, paljas rakkaus ei ole tahdon asia eikä hallittavissa. Se on lahja, joka annetaan. Se tulee varoittamatta, muuttaa kaiken ja myllertää koko elämän.
Mysteerin hipaisu
Ehrnrooth vertaa paljasta rakkautta syvään armon kokemukseen, jota ihminen ei voi ansaita eikä ”tilata” luokseen. Paljas rakkaus myös lähenee jopa uskonnollista kokemusta, koska se koetaan lankeavaksi korkeammalta taholta. Sitä ihminen ei voi hallita. Se on kuin voima, joka tulee ja muuttaa ihmisen. Kuin tapa, jolla Jumala salaisesti puhuttelee ihmistä. Syvimmillään rakastunut kokee hipaisevansa olemassaolon pyhän kolminaisuuden mysteeriä.
– Rakastunut löytää yhteyden oman sielunsa syvyyteen, toisen ihmisen syvyyteen ja olemassaolon syvyyteen. Rakkauskokemuksessa ihminen tavoittaa jotain, jonka luuli olevan ikuisesti saavuttamatonta. Se on iankaikkisen ikävän raukeamista. Järjen ulottumattomissa oleva ihme.
– Viimeisimmän teokseni toinen päähenkilö Paul kuvaa tätä ulottuvuutta sanomalla, että rakkaus kulkee aina taivaallisen linkkiaseman kautta.
Ehrnrooth myöntää avoimesti, että uskoo korkeampaan voimaan, jota hän sanoo nimettömäksi salaisuudeksi.
– Usko on annettu minulle hengellisessä kokemuksessa lapsesta asti. Minua kiehtoo yleensäkin kaikki se, mikä lankeaa kokemukseemme annettuna. Se, mikä ilmenee ilmaisematta. Romantikko ja mystikko yhtyvät sisäisessä minuudessani.
Korkeita, yleviä ajatuksia. Mutta eivätkö useimmat ihmiset ole kuitenkin melko pinnallisia, arkiasioita miettiviä perheenäitejä tai -isiä? Ja eivätkö monet parisuhdeongelmat kulminoidu juuri seksin puutteeseen, sen vähäiseen toimivuuteen? Harva osaa kaivata sielujen symbioosia.
– Uskon, että useimmissa ihmisissä elää syvä yhteyden kaipuu. Saattaa olla, että usein tuo kaipuu on typistetty seksuaalisuuden tasolle, koska sitä on helpompi käsitellä. Se on myös helppo tuotteistaa ja kaupallistaa.
– Seksuaalisuus, eroottisuus ja aistillisuus ovat yksi kanava, jossa voi syvästi kohdata toisen ihmisen. Se kokemushan voi olla lähellä autuuden tunnetta. On sääli, että seksuaalisuus on niin usein perinteisessä kristillisessä ajattelussa paalutettu paholaisen maaperäksi.
Jos ajatukset sielun syvyydestä ja paljaasta kohtaamisesta tuntuvat vierailta, selitys saattaa Ehrnroothin mukaan löytyä elämänvaiheiden erilaisuudesta.
Nuori ihminen elää parisuhteessaan usein vaihetta, jota Ehrnrooth luonnehtii käsitteellä ensimmäinen ihminen. Tuossa vaiheessa ihminen pyrkii hoitamaan ensisijaisesti velvollisuutensa, olemaan tehokas ja ahkera, saamaan aikaan ja pitämään järjestystä yllä. Tunteet kohdistuvat suvun jatkamiseen ja yhteisön koossa pitävään voimaan.
– Ensimmäinen ihminen kykenee itserakkauteen, viettirakkauteen ja lähimmäisenrakkauteen – josta perherakkauskin on yksi muoto – mutta rakkausrakkaus jää hänelle arvoitukseksi.
Mutta sitten tapahtuu jotakin. Ehkä vuodet vain vierivät, ehkä joku läheinen kuolee, ehkä oma vanheneminen häämöttää, ehkä keski-ikä alkaa painaa. Mieleen hiipii hiljaa kysymys: Tässäkö tämä nyt oli? Tässäkö kaikki?
– Elämänkaaressa tulee vaihe ”jolloin sielu avautuu omalle syvyydelleen” eikä entinen enää riitä.
Silloin ihminen alkaa kaivata paljasta rakkautta ja syvää kohtaamista toisen kanssa. Usein tämä vaihe tulee vasta sitten, kun kunnianhimo on jo tyydytetty ja ulkoisesti on saavutettu paljon. Ihminen tajuaakin, että elämän mielekkyyttä ei voi rakentaa ulkoisen hyvän varaan, Ehrnrooth pohtii.
Kun kaikki murtuu
Moni havahtuu siihen, että elää suhteessa, joka on muuttunut etäiseksi tai kylmäksi ja josta puuttuu rakkaus ja intohimo. Elämä saattaa tuntua yksinäiseltä ja lohduttomalta.
Ehrnroothin mukaan ensimmäisen ihmisen syvyyksissä uinuu toinen ihminen. Kun tuo toinen ihminen herää, se on täynnä tarpeita. Se huhuilee jumalia, lankeaa metafyysiseen melankoliaan ja tuijottaa harmaan taivaan lävitse korkeuksiin, Ehrnrooth kirjoittaa.
Ja sitten, ennemmin tai myöhemmin, Amor ampuu nuolensa: ihminen kohtaa toisen ihmisen, jonka edessä voi olla sieluaan myöten paljaana.
– Kun aito kohtaaminen tapahtuu, se on menoa kummallekin. Paluuta entiseen ei enää ole. Vanhaa parisuhdetta on usein mahdotonta jatkaa.
Ehrnrooth korostaa, että kyseessä ei ole hedonismi, nautinnon tavoittelu vaan paljon syvempi asia: ihminen on vihdoin löytänyt tarkoituksensa.
Jokaisen yksilön velvollisuus on elämänsä aikana avautua kohtaamaan juuri se rakastettu, jolle hän voi tulla sisäisesti läsnä olevaksi toiseksi ihmiseksi, hän kirjoittaa.
Se, että rakkaus voi olla jopa velvollisuus, juontaa juurensa olemassaolon moraalilaista. Ehrnrooth kirjoittaa: Itsensä toteuttaminen on velvollisuus muita kohtaan. Vain sillä tavoin yksilö voi antaa oman ainutkertaisen erityisyytensä ihmisyhteisön rikastuttajaksi.
Hän innostuu.
– Niin, väitän, että ihminen ei voi kokea olemassaoloaan tarkoitukselliseksi ilman rakkautta. Hänen erityisyytensä pitää tulla juuri sen toisen näkemäksi, joka voi hänet syvältä ja paljaana nähdä. Samalla hän itse näkee toisen sielun syvyyksiin.
– Rakkauden tehtävänä on pelastaa ihminen tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunteelta ja muuttaa elämä mielekkääksi läsnäolon ja kohtaamisen tunteeksi.
Samaan hengenvetoon Ehrnrooth painottaa, että paljas rakkaus on kaukana yksilöpsykologian selityksistä tai ihmisen itseriittoisesta minäkeskeisyydestä.
– Oleellista paljaassa rakkaudessa on kohtaaminen ja minä–sinä-vuorovaikutus. Se tapahtuu samanaikaisesti kahden ihmisen välillä, juuri siinä on sen magiikka. Kaksi ihmistä on olemassa toisiaan varten. Jos rakkaus jää yksipuoliseksi, se on niin sanottua hullua rakkautta.
Valintoja vai itsepetosta?
Mutta mihin unohtuivat moraali, vastuu perheestä ja avioliittolupaukset? Rakkausko pyhittää keinot? Onko Ehrnrooth yllyttämässä ihmisiä jättämään vanhat parisuhteet ja etsimään kevytmielisesti uutta rakkautta?
– On itsepetosta puhua valinnoista. Rakkaus ei ole tahdolla hallittavissa eikä valinnan asia. Ennen elettiin kulissiliitoissa, mutta nykyään ihmisille on tärkeämpää avoin rakkaus kuin instituutio. Siksi erojakin tapahtuu paljon. Tavallaan ihmiset ovat nykyään rehellisempiä tunteelle ja vapaampia valitsemaan.
– Uskontoa on käytetty pyhittämään avioliittoa instituutiona, koska se on auttanut yhteiskunnan järjestystä. Samalla siihen on sisältynyt ajatus, että rakkaus olisi tahdonvarainen asia. Lähimmäisenrakkaus on sitä, mutta ei rakkausrakkaus.
Ehrnrooth toteaa, että olisi aika kyseenalaistaa yhteiskunnan normeja.
– En usko että yksikään ihminen lähtee liitostaan kevyesti, ilman tuskaa ja syyllisyyttä. Kyllä jokainen lähtijä on käynyt oman moraalisen kamppailunsa. Kaikki ratkaisut tehdään aina sillä viisaudella, mikä kulloinkin oli mahdollista. Elämähän ei ole reilua eikä oikeudenmukaista.
Jari Ehrnrooth on itse tehnyt monia ratkaisuja. Takana on kolme eroon päättynyttä avioliittoa. Nykyään Ehrnrooth on kihloissa.
– Totta on, että olen itse kulkenut pitkän tien rakkaussuhteiden kanssa, mutta en näe sitä hirvittävän murheellisena asiana. Kaikki suhteet on solmittu aikanaan hyvässä uskossa. Niin minä kuin aiemmat puolisoni ovat vilpittömästi etsineet oikeaa, syvää kohtaamista. On sääli, ettei se onnistunut.
– Minä olen kiihkeä tunneihminen. Kun tietyt tunteet ovat tulleet, ne ovat vieneet mukanaan. Mutta nykyisen puolisoni kanssa koen löytäneeni sellaisen suhteen, etten enää kaipaa muualle. Ehkä ikä vaikuttaa siihen, että vasta nyt pystyin kokonaan antautumaan rakkaudelle.
– Tämä rakastuminen, josta nyt puhun, on ollut alusta asti erilainen. Meillä molemminpuolisen kohtaamisen ja perilletulon tunne on ollut täysin kiistaton.
Kiivaanakin keskustelijana ja kulttuurivaikuttajana tunnettu Ehrnrooth hymyilee lempeästi ja katsoo kohti kirkkain, vakain silmin.
– Rakkaus tekee myös nöyräksi elämän edessä. Ja tietysti ikä tekee tehtäväänsä hioessaan pois pahimpia särmiä. Minun piti kypsyä paljon ennen kuin pystyin antautumaan rakkaudelle kokonaan.
– Mutta paljas rakkaus ei ole mikään helppo suhde. Kun pelissä on paljon, tunteetkin saattavat olla aika suuria ja latautuneita. Kun ihmiset elävät hyvin lähellä toisiaan, syntyy paljon myrskyjä ja selvitettäviä asioita.
Ehdotonta antautumista
Jari Ehrnrooth uskoo oman kokemuksensa pohjalta, että jos ihminen haluaa elää täydesti elämänsä, rakkauden kutsuun vastaaminen on velvollisuus. Ken sen kutsun kieltää, elää ikuisen haikeuden talossa.
– Yksi ratkaisu on sekin, että jää vanhaan tilanteeseen, ja viettää sitten loppuelämänsä jossitellen. Siinä saa vaalia toteutumatta jäänyttä rakkautta puhtaan koskemattomana kukkana.
– Ihminen ei voi sille mitään, että toteuttaa oman luontonsa. Jos sovinnaisuus on hänen oma erityispiirteensä, silloin hänen täytyy elää yhteisön sääntöjen mukaisesti. On helpottavaa, kun voi oivaltaa, mitä minun oma ainutkertainen elämäni minulta vaatii.
Hän ei kuitenkaan halua jakaa elämänviisausoppeja kenellekään, koska ei usko elämän kulkevan neuvojen lailla.
– Elämä ei ole hallittavissa, vaikka muotisanana nykyään onkin elämänhallinta. Hallinta pettää viimeistään silloin, kun ihmisen syvimmät tarpeet tulevat esiin.
– Meidän ideamme hyvästä elämästä on aivan liian itseriittoinen. Me kuvittelemme, että ihminen voisi olla oman elämänsä toimitusjohtaja, joka suunnittelee ja järjestää oman tulevaisuutensa.
– Tärkeimpiä asioita elämässä ei voi hallita. Niiden edessä täytyy vain antautua. Sitä rakkauskin vaatii, ehdotonta antautumista. Rakkaus on uskon asia. Se on totta niille, jotka siihen uskovat. Jos usko rakkauteen katoaa, rakkauskin katoaa.
Teksti Outi Reinola Kuvat Anna Huovinen
Artikkelissa on käytetty kohtia seuraavista teoksista:
Ehrnrooth Jari: Lähemmäksi kuin lähelle. Kertomus toisesta ihmisestä. Kirjapaja 2007.
Ehrnrooth Jari: Rakkaudentunnustus. Teoksesta: Tarkemmin ajatellen. Kansakunnan henkinen tila. (Toim. Niiniluoto Ilkka ja Sihvola Juha). Gaudeamus 2008.
