Janina Vilén vaihtoi diplomaattielämän itsenäiseen työhön: ”Kaipasin enemmän omaa tilaa”

Suurlähettilään puoliso Janina Vilén palasi Budapestista takaisin Helsinkiin innostavan työtarjouksen houkuttelemana. Hän ehti olla Unkarissa vain vuoden, mutta huomasi kaipaavansa sinä aikana itselleen omaa tilaa ja elämälleen syvempää merkitystä.

Eräänä päivänä Janina Vilén astui sisään tanssitarvikeliikkeeseen. Suunnitelmissa oli ostaa omaksi iloksi ja koristeeksi kovakärkiset balettitossut, vaikkei hän ollut koskaan edes lajia harrastanut. Kaupan seinällä osui silmiin ilmoitus, jossa houkuteltiin aikuisten balettitunneille. Janina nappasi heti ajatuksesta kiinni. Tapauksesta on nyt kahdeksan vuotta, ja balettiharrastus jatkuu yhä.

– Jäin totaalisesti koukkuun. Baletissa viehättää liikkeen ja musiikin yhdistäminen, tietty kurinalaisuus ja logiikka. Mitään ei tapahdu sattumalta. Olen luonteeltani pilkunviilaaja ja täydellisyyden tavoittelija, ja minulle laji sopii. Siinä voi kehittyä paremmaksi ja paremmaksi loputtomiin, ja uutta voi oppia ryhmässä, yhdessä muiden kanssa.

Aikuisbaletissa tanssijat eivät kilpaile keskenään saadakseen parempia rooleja, vaan jokainen yrittää kehittyä rikkomalla omia rajojaan.

– Balettitunnit vaativat keskittymisen, vaikka mielessä pyörisi millaisia asioita, hän lisää.

Kiinnostus tanssiin sai luontevasti jatkoa, kun Janina Vilén aloitti viime syksynä uuden työn nykytanssiryhmä Susanna Leinonen Companyn manageri-tuottajana. Päätös ei ollut ihan yksinkertainen. Aviopuoliso, suurlähettiläs Jari Vilén jäi Budapestiin, kun Janina muutti Unkarissa vietetyn vuoden jälkeen takaisin Helsinkiin.

– Jari ei tietenkään ilahtunut ratkaisustani, mutta toisaalta hän tietää, että jos jotain päätän, myös pysyn siinä, Janina sanoo.

– Sain unelmatyön, sillä tanssi on suurin intohimoni. Tartuin heti tilaisuuteen. Jos alkaa liikaa miettiä ratkaisujaan, ei uskalla enää hypätä uuteen. Olen aina panostanut vieraisiin kieliin ja uteliaaseen elämänasenteeseen, ja nyt ne ovat työvälineitäni.

Työ edellyttää matkustamista maailmalla suomalaisen tanssin kauppamiehenä. Viime vuoden lopulla Janina Vilén kävi Etelä-Koreassa ja Kanadassa esittävän taiteen messuilla luomassa suhteita ja siloittamassa tietä suomalaisille. Leinosen ryhmä esiintyy kotimaassakin, mutta tavoitteena on kansainvälinen menestys.

Helsingissä sijaitsevassa Aleksanterin teatterissa on tammikuun lopulla Aleksanteri tanssii -tapahtuma, ja valmistelut ovat hyvässä vauhdissa. Susanna Leinonen Company esiintyy siellä 26. ja 27. tammikuuta.

Edustuselämää ja kompromisseja

Janina Vilénin ratkaisu hämmensi Budapestin diplomaattien puolisoyhdistyksessä monet. Jo vuodenko jälkeen takaisin kotimaahan! Eihän noin voi tehdä!

Kun lähettilään puoliso oli perustellut ratkaisunsa, sävy muuttui. Tietysti hänen olisi nuorena ihmisenä tartuttava tilaisuuteen. Joku kertoi harmittelevansa vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin omia, aikanaan syrjään työntämiään haasteita.

– En ole urakeskeinen, mutta kaipasin Budapestissa mielekkäämpää tekemistä ja jotain, jolla olisi syvempää merkitystä. Suurlähettilään puolison roolissa minun tilani oli aika pieni, Janina Vilén sanoo.                                                         

Muttei hän valita, päinvastoin. Ainutlaatuisia elämyksiä riitti, ja kulunutta vuottaan hän kuvailee hienoksi kokemukseksi.

– Totta kai tuntui haikealta lähteä. Budapestia, unkarilaisia ja Suomi-yhteisöä ikävöin. Olin etuoikeutetussa asemassa ja tapasin ihmisiä, joita en muuten tapaisi. Opin paljon uutta, josta on hyötyä nykyisessä työssänikin. Minulle Suomen edustaminen ulkomailla oli kunnia, johon suhtauduin hyvin vakavasti.

Silti Janina tiesi etsivänsä jotain muuta, jotain omaa.

– Jotkut nauttivat edustuselämästä täysin siemauksin, mutta minulle se ei ihan riittänyt. Tunsin tekeväni oman itseni kanssa kompromisseja.

Puoliso ei voi linnoittautua

Turkulaistaustainen Janina Vilén työskenteli kahdeksan vuotta vihreiden kansanedustajan Janina Anderssonin eduskunta-avustajana. Eduskunnassa hän tapasi miehensäkin, pohjoisesta kotoisin olevan kansanedustajan Jari Vilénin. Pari avioitui 2005.

Kun Vilén nimitettiin Suomen suurlähettilääksi Unkariin 1. elokuuta 2007 alkaen, Janina jätti eduskuntatyönsä ja lähti miehensä kanssa ulkomaille. Avustamista suurlähettilään puolison roolikin edellytti, mutta sillä erotuksella, ettei Janina saanut enää palkkaa eikä eläkekään kertynyt.

– Eduskunnassa avustaminen oli työtä, lähetystössä se oli koko elämäni, tietyssä mielessä 24 tuntia vuorokaudessa, hän sanoo.

Tuokiokuvia Budapestistä -nimiseen blogiinsa hän kirjoitti tunnelmiaan jo keväällä hyvissä ajoin ennen muuttoa. Tulevaan elämänmuutokseen hän valmistautui pedanttimaisen tarkasti. Hän opiskeli unkaria, keräsi diplomaattien puolisoyhdistykseltä hyödyllisiä neuvoja, etsi netistä ulkomaille muuttaneiden suomalaisnaisten kokemuksia, lainasi kirjastosta puutarhanhoitoa ja kattausta käsitteleviä kirjoja ja tutki ruokareseptejä.

Ajoittain vähän hirvitti ja pelottikin, ja jossain vaiheessa iski hetkellisesti pakokauhu. Halusiko hän sittenkään lähteä, kun Suomeen jäivät kaikki kaverit, työ, harrastukset ja kivat aktiviteetit?

Heinäkuussa 2007 Janina kirjoitti blogissaan: ”Olen elämäni ensimmäistä kertaa sitten lapsuusvuosien siinä tilanteessa, että minun tuloni ovat tasan 0 euroa... tämä yhtäkkinen puolison tulojen varaan jääminen on aika outoa. Olen oikeastaan kriiseillyt siitä jo pitkin kevättä, koska minusta on todella kiusallista joutua toisen elätettäväksi, kun aina olen ollut itsenäinen.”

Hän ei enää voinut määritellä itseään työn ja oman identiteettinsä kautta, vaan pikemminkin ”jonkun vaimona”. Ulkomailla toisen rinnalla edustavilta ihannepuolisoilta odotetaan usein mitä moninaisimpia taitoja. Heidän on pyöritettävä taloutta, pidettävä tiukasti kirjaa rahoista ja järjestettävä edustuskutsuja. Tarvittaessa pitää olla myös remonttireiska ja hallita suomalainen ruokakulttuuri. Sosiaalisia kykyjäkin olisi hyvä olla, sillä puolisoiden oletetaan olevan kielitaitoisia, sivistyneitä ja maailman tapahtumista ajan tasalla olevia, jotta illallispöydässä keskustelut vierustoverin kanssa luistavat. Eläkettä supergurulle ei kerry, vaikka hän touhuaisi palkatta kymmeniä vuosia.

– Teoriassa kukaan ei tähän pakota, muttei puoliso myöskään voi linnoittautua omaan kotiinsa, Janina sanoo.

Ongelma ei koske ainoastaan ulkoministeriön palveluksessa olevia pareja. Suomalaisista yhä useammat työskentelevät ulkomailla, ja molemmille löytyy harvoin samaan aikaan mielekästä työtä. Jotkut ratkaisevat tilanteen asumalla eri maissa, kuten Vilénit.

Suurlähettilään puolison ei edes odoteta käyvän töissä, jottei syntyisi eturistiriitoja. Lähettiläälle valtio maksaa puolisolisää, jos siippa on mukana.

– Jari maksoi omasta palkastaan kuukausittain minulle osan, jottei olisi tarvinnut pyytää erikseen rahaa jokaista ostosta varten. Meillä se järjestely toimi, vaikka alitajuisesti tiedostinkin, ettei se ollut omaa palkkarahaani.

– Suurempi ongelma oli ajankäyttö, josta olin tottunut ennen päättämään itsenäisesti. Budapestissa sain viikkokalenterin, jossa oli paljon virallista ohjelmaa ja vieraiden tapaamisia. Olin lähes aina mukana maakuntamatkoilla. Pienille kylille lähettilään vierailu oli kunnianosoitus, ja saimme niissä usein kuin kuninkaallisen kohtelun. Teimme tavallaan tiiminä työtä Jarin kanssa, sillä olimme tulleet Unkariin sillä mielellä, että hoidamme tehtävän kunnialla.

Janina Vilén sanoo, että edustuselämästä on helppo puhua halveksivasti, mutta kun siitä tulee työtä, glamour katoaa. Suklaakonvehdit maistuvat silloin tällöin, mutta jos niitä syö päivittäin, herkusta katoaa hohto.

Jonkun toisen elämää

Blogissaan Janina arveli myös, että diplomaattipuolison rooli tulisi edellyttämään suu supussa oloa.

”Jatkossa en todellakaan voi enää huudella ja kuittailla, vaikka miten kokisin jonkun asian typeräksi tai epäreiluksi”, hän kirjoitti.

– Olin aina ollut melko suorasanainen, mutta jouduin nyt miettimään omaa rooliani tarkemmin. Työ edellytti diplomaattisuutta ja maltillisuutta, vaikka mielessäni olisin miten kapinoinut. Ja kaikkiin vieraisiin piti aina suhtautua kuin he olisivat olleet ne kaikkein tärkeimmät ihmiset maailmassa.

Vuoden mittaan Janinasta alkoi vähitellen tuntua siltä, ettei hän jaksanut enää suhtautua työhönsä diplomaatin puolisona kovin intohimoisesti.

– Aluksi ajattelin, ettei se häiritse minua, mutta kyllä se alkoi häiritä. Hoidin työni kunnialla, mutten jaksanut enää innostua siitä. Pohdin, mikä minussa oli vikana. Joku muuhan olisi ollut minun sijassani onnellinen.

Kolmikymppinen Janina Vilén kaipasi omaa työtä ja omaa liikkumatilaa.

– Tuntui, että elin jonkun muun elämää enkä omaani. Olin omassa elämässäni vieraana, hän sanoo.

Työtarjous Susanna Leinosen nykytanssiryhmän manageri- tuottajana tuli siihen tilanteeseen sopivasti kuin hopeatarjottimella.

– En epäröinyt silloin ajatella itseäni. Olisi ollut helppoa jäädä Unkariin ja vain jatkaa, mutta olisin pitänyt itseäni myöhemmin typeränä, jollen olisi uskaltanut tarttua kotimaasta tulleeseen tarjoukseen. Parempi hypätä tuntemattomaan ja ottaa riskit, vaikka pelottikin. Enhän tiennyt, osaisinko tehdä managerin työtä, vaikka monet muut uskoivatkin minuun kuin vuoreen. En ollut ollut siinä työssä koskaan ennen.

Intuitio ja mielenrauhaa

Helsingissä Janina Vilén oli syksyllä taas omillaan, mutta tyytyväisenä.

– En ole koskaan kulkenut rahan ja materian perässä, vaan olen ollut onnellisimmillani, kun olen voinut toteuttaa itseäni mielekkäässä työssä. Olen aina halunnut auttaa muita, mutta ymmärtänyt vähitellen, että ensin on saatava jotain itselleen. Olen tehnyt liikaa kompromisseja, jotta muut pysyisivät tyytyväisinä.

Kiltin tytön syndroomaksikin sitä voisi kutsua. Janina on yksinhuoltajan tytär. Äiti kuoli tytön ollessa yhdeksänvuotias, ja kummivanhemmat huolehtivat sen jälkeen lapsesta. Omaa menneisyyttään Janina on selvittänyt käymällä terapiassa puolentoista vuoden ajan.

– Olen joutunut kulkemaan mankelin läpi ja selvinnyt aika paljosta. Terapiassa oli tehtävä runsaasti töitä, jotta löysi itsestään oivalluksia, hän sanoo.

Vuosien ajan hän tunsi vetoa katoliseen uskoon, välillä voimakkaammin, välillä heikommin. Osallistuttuaan vuoden mittaiselle katolilaisuudesta kertovalle kurssille päätös viimein kypsyi. Luentojen jälkeen hän liittyi kirkkoon pyhässä messussa.

– Kun olin tehnyt päätökseni, se oli kirkas, ja minusta tuntui kuin olisin tullut kotiini. Katolilaisille uskonto on normaali osa elämää, päivänselvää. Jos uskoo johonkin, se antaa kaikelle tarkoituksen, ja elämä kantaa sen avulla eteenpäin.

– Luotan ratkaisuissani paljon intuitioon. Joskus olen tehnyt päätöksiä järkisyillä mutta vastoin intuitiotani, ja päätökset ovat menneet pieleen. Jos olen kuunnellut itseäni tarkkaan, ratkaisut ovat olleet oikeita. Itsensä kanssahan pitää loppujen lopuksi elää ja olla sovussa. Siitä syntyy mielenrauha.

Janina Vilén kävi joulukuun alkupuolella Budapestissa ja osallistui viikon kestäviin itsenäisyyspäiväjuhlallisuuksiin. Joulun Vilénit viettivät yhdessä Suomessa.

– Kun olen Unkarissa, hoidan edelleen edustusvelvollisuuksia aamusta iltaan. Otin viimeksi vastaan Joulupukinkin ja annoin Unkarin televisiolle lausuntoja taantuman vaikutuksista Joulupukin tekemisiin. En kärsi ratkaisuni vuoksi huonosta omatunnosta, koska tiedän, että lähetystössä on briljanttia väkeä ja hommat hoituvat.

Oman tilan ottaminen mielletään monesti itsekkyydeksi.

– Epäitsekkyyttä on pidetty hyveenä, etenkin naisten epäitsekkyyttä, mutta jollei itse ajattele itseään, kukaan muukaan ei tee sitä. Olen nyt taas oman elämäni herra. Voin tehdä asioita, joista nautin. Voin käyttää omia tietojani ja taitojani, ja kehittää omaa työnkuvaani rajattomiin. Olen tyytyväinen tähän hetkeen. Maailma on mahdollisuuksia täynnä.

Janina Vilén miettii, ehtisikö vielä toimistolleen Helsingin Aleksanterin teatterille. Siellä pitää konttoriaan useampi muukin, joka työskentelee suomalaisen tanssin hyväksi. Tero Saarinen ryhmineen menestyy maailmalla, mutta Susanna Leinonen Company seuraa perässä. Ja ehkä monet muut.

teksti Pirjo Houni - kuva Jukka Rapo

Artikkeli on julkaistu Eeva -lehdessä 1/2009.