"On ikävä ihmisten ilmeitä"

Pikkuinen Eeva-Riitta eli Eve oli kolmen vanha, kun vanhemmat huomasivat hänen oikeassa silmässään jotakin outoa: se vaihtoi väriä lähes kuukausittain. Tyttö vietiin silmälääkäriin ja silmästä löytyi tulehdusmassaa, joka päätettiin poistaa leikkauksella. Leikkauksen yhteydessä tapahtui komplikaatio ja silmästä meni näkö kokonaan.

”Nykyään puhuttaisiin hoitovirheestä”, Eve toteaa.

”Leikkauksen jälkeinen tulehdus levisi myös toiseen silmään. Ongelma oli kuulemma suonikalvostossa ja siihen liittyi myöhemmin myös reumaoireita. Taudilleni löytyi sittemmin nimikin, Stillin tauti.”

Eve muistaa muutaman näköhavainnon lapsuudestaan. Vanhempien kasvot ovat jääneet mieleen, samoin ukonilma, jonka yhteydessä salama valaisi talon lähellä olevan valtavan puun. Hän näki 20-vuotiaaksi asti hahmoja ja värejä, vaikka luku- ja liikkumisnäkö puuttuivat. Näköä yritettiin palauttaa kolmella eri leikkauksella, joista ensimmäinen tehtiin Moskovassa.

”Sen jälkeen näin värejä jonkun aikaa selvemmin, erotin jopa pienten esineiden värit. Oulussa tehtyjen lisäleikkausten jälkeen meni kuitenkin loputkin näöstä. Viimeiset parikymmentä vuotta olen nähnyt vain hyvin voimakkaat valot, kuten auringon tai taskulampun valon.”

”Ei edes roskakuskiksi”

Eve kaataa itselleen vettä lasiin. Pari tippaa putoaa pöydälle. Hän hakee määrätietoisin askelin viereiseltä pikkupöydältä servietin, jolla pyyhkii pöytää. Istumme hänen työhuoneessaan.

EveLace on alusasuja maahantuova yritys, jolla on lähes 200 jälleenmyyjää. Yhtiön perustaja ja toimitusjohtaja on tämä näkövammainen Eeva-Riitta Fingerroos, joka hoitaa itse ostot eri puolilta maailmaa.

Sokea alusvaatteiden sisäänostaja, joka lentää maailman toiselta ääreltä toiseen: Aasiaan, Yhdysvaltoihin, eri Euroopan maihin... miten se on mahdollista?
Eve nauraa. Hänellä on matala, pulputtava nauru, joka tarttuu hyvin helposti.

”Mikään ei ole tullut ilmaiseksi tai itsestään selvästi. Olen joutunut tekemään hirveästi töitä. Näkövammaisena olen taistellut kaksin verroin pärjätäkseni näkevien yhteiskunnassa. Ja minä olen pärjännyt!”

Pärjääminen ei ole aina ollut helppoa. Eve muistaa miten hän itki, kun yläasteen ammatinvalinnanohjauksen jälkeen selvisi, ettei hän kelpaisi edes roskakuskiksi. Kaikki portit tuntuivat olevan sokealle kiinni.

Tyttö oli kuitenkin lahjakas ja tarmokas. Viiden Jyväskylän näkövammaisten koulussa vietetyn vuoden jälkeen hän selvitti yläasteen ja lukion kouluavustajan tuella.
”Haaveammattini oli lääkintävoimistelijan työ. Kävin pääsykokeissa ja läpäisin niin liikunta- kuin psykologisetkin testit. Silloisten opettajien mielestä näkövammaisesta ei kuitenkaan ollut tällaiseen koulutukseen. Se oli yksi elämäni kovimpia paikkoja.”

Eve pyrki seuraavaksi datanomi-koulutukseen. Sinne hän pääsi saatesanoilla, jotka ovat vieläkin mielessä.
”Pitäähän se riski ottaa, että saatat kuitenkin lopettaa, minulle todettiin. Se raivostutti. Onhan jokaisen opiskelijan kohdalla sellainen riski”, Eve sanoo harmistusta äänessään.

Suomen menestynein vammaisuimari

Sitkeä nuori nainen valmistui ammattiin siinä missä muutkin ja pääsi Nokiaan töihin. Samaan aikaan hän kiersi maailman uima-altaita. Uintiharrastus oli alkanut jo pienenä tyttönä näkövammaisten koulussa.

Kova harjoittelu ja pärjäämisen halu toivat tulosta tässäkin lajissa. Eeva-Riitta Fingerroosista tuli kaikkien aikojen paras suomalainen vammaisuimari, jonka tuloksia ei ole vieläkään lyöty.

Hän voitti jo 9-vuotiaana hopeaa näkövammaisten aikuisten kisoissa. Sen jälkeen alkoi tie kohti huippua. Ensimmäinen kultamitali tuli New Yorkin paralympialaisista 1984 ja sitä seurasivat kultamitalit Soulista 1988 ja Barcelonasta 1992. Niiden lisäksi palkintohylly täydentyi kolmella hopeisella ja yhdeksällä pronssimitalilla Atlantan (1996) ja Sydneyn (2000) kisoista.

”Päämatkani oli 100 metrin perhosuinti. Näkövammaiset on jaettu kolmeen ryhmään: sokeat, vaikeasti heikkonäköiset ja heikkonäköiset. Kuuluin sokeisiin, eli hitaimpaan porukkaan, mutta niin sitä vain porskutettiin”, Eve tuumaa.

”Taso nousi kohisten vammaisurheilussa ja nykyään sielläkin on suuntaus ammattilaisuuteen päin. Sitä mukaa kun vammaisurheilijat ovat alkaneet arvostaa itseään, myös itse lajia on ruvettu arvostamaan.”

Alusvaateyrityksen perustaminen oli sattumien summa. Uintireissuilla kiertäessään Eve toi joskus ystävilleen maailmalta alusvaatteita tuliaisiksi. Monet heistä
nimittäin tuskailivat, että alusvaatteiden ostaminen on hankalaa. Etenkin talvella sovituskoppeihin ahtautuminen on tukalaa.

”Siitä sain ajatuksen. Miksei alusvaatteita voitaisi myydä kotimyynnissä siinä kuin astioitakin?”

Eve määrää värit ja kaavat

Sanoista tekoihin. Tasan viisitoista vuotta sitten Eve perusti yrityksen ja lähti maailmalle seuranaan opaskoira ja avustaja. Hän otti kontakteja eri tehtaisiin ja tilasi tavaraa. Seuraavana vuonna hän rekrytoi ensimmäiset viisi jälleenmyyjää.

Pian myyjiä tarvittiin entistä enemmän, ja samaan aikaan Even kalenteri täyttyi matkoista eri maihin. Vuodesta 2000 yrityksellä on ollut oma tuotanto. Eve hoitaa ostot ja päättää mallien kaavoituksesta. Niinpä palaamme kysymykseen, miten se ylipäätään on mahdollista.

”Pikkutytöstä saakka olen rakastanut kaavojen tekemistä. Piirsin päällysvaatteiden kaavat ja leikkasin. Yläasteen opettaja ei antanut leikata, hän pelkäsi että satutan itseni. Sen sijaan talouskoulussa minulla oli ihana opettaja, joka neuvoi miten jätetään saumanvarat ja sormella kokeillen pystyy leikkaamaan. Jos näkisin, tekisin juuri sitä työtä.”

Mutta koska Eve ei näe, hän teettää sen työn toisilla. Tuotantopalaverissa hän ilmoittaa millaisen liivin hän haluaa tehtävän milläkin kaavalla. Hän päättää saumojen kohdat, miten kaava tehdään ja minkälaista kangasta käytetään. Tehtaan suunnittelijat piirtävät kaavat, protomalleja kokeillaan ja aikanaan liivit pannaan tuotantoon.
”Ja minä muistan värit”, sanoo Eve napakasti.

”En ole nähnyt niitä kymmeniin vuosiin, mutta muistan miltä perusvärit näyttävät, eli keltainen, sininen ja punainen. Tiedän myös suunnittelutiimiin kuuluvien ihmisten värisilmän: tuo näkee sen tämän värisenä, tuo tuon värisenä. He kertovat minulle mitä väriä vaatteessa on perusvärin lisäksi, niin että pystyn näkemään sen mielessäni.”

”Jos joku tuote on punainen, haluan tietää onko se vaalean- vai tummanpunainen; miten puhdas punaisen sävy on, onko mukana keltaista vai kenties ruskeaa.  Näiden tietojen perusteella päätän lopullisen värin.”

Omatoimisuus on parasta

Eve kiersi tehtaita aikoinaan opaskoiran ja luotettavien alaisten kanssa, nykyään hänellä on mukanaan aviopuoliso Andrus, joka myös työskentelee yrityksessä. Ensimmäinen liitto nuoruusiän rakkauden kanssa hajosi aikoinaan muutaman vuoden kuluttua.

”Olin viisivuotiaana kierrellyt ympäri asuntoa ja murehtinut, kun en enää muista miltä koti näyttää. Lopulta olin parahtanut,  että en saa koskaan miestä, kun en osaa  keittää edes perunoita.”

”Äiti kertoi myöhemmin, että hän oli kovin huolissaan kun aloin olla teini – pitäisikö hänen lähteä mukaan, jotta tyttö pääsisi diskoon. Ei tarvinnut”, Eve nauraa.
”Hyvin pärjäsin omin päin, ja poikaseuraa löytyi tarpeeksi asti.”

Ei mikään ihme, että löytyi. Tyttö oli hauskan näköinen, urheilullinen ja räväkkä. Itsesääliä oli turha hakea. Elämä ei aina kohdellut hellästi, mutta ei hän sitä odottanutkaan.

”Jo koulussa jouduin tekemään paljon töitä, koska aina oletettiin, että olen huonompi kuin muut. Piti tehdä töitä, jotta olisi vähintään samanveroinen ja tietyissä asioissa jopa toisia parempi. On hienoa, että vanhempani kannustivat minua tekemään kaikkea mahdollista, eivätkä panneet nurkkaan istumaan.”
Eve arvelee olevan ison eron siinä, sokeutuuko lapsena vai aikuisena.

”Aikuiselle se on henkisesti hyvin raskasta. Silloin joutuu opettelemaan täysin uusia asioita ja tietyissä tilanteissa on toisista riippuvainen. Toisten asennoituminen on tärkeä asia. Itsetunto muodostuu pitkälti ympäristön reagoinnista. Kaikkein kauheinta on, jos parisuhteen toinen osapuoli hylkää vammautumisen takia.”

Ikävä ihmisten ilmeitä

Käytännön asioissa näkövammaisuus ei paljon haittaa. Even tietokoneen alla on iso litteä laatikko, jossa on pistenäyttö. Hän voi käännättää tekstin joko sillä tai puhesyntetisaattorilla. Puhelimesta löytyy puheohjelma tekstiviesteille, ja tulostimella saa sähköpostin pistekirjoituksen muotoon.

”Tietysti sitä ikävöi vaikkapa kauniita auringonlaskuja, mutta kaikkein eniten toivoisin näkeväni ihmisten ilmeet! Olen kehittynyt herkkävaistoiseksi ja saan paljon irti vartalon asennosta, hengityksestä ja äänenpainosta, mutta ilmeet – kunpa näkisin kasvot. On mieletön rikkaus, että ihmiset voivat nähdä toistensa ilmeet. Osaisivatpa he antaa sille arvoa”, Eve huokaa.

Muuten hän ei juuri koskaan mieti tietoisesti sokeuttaan. Elämä sujuu näillä eväillä täydesti. Uintiharrastus on päättynyt, mutta nyt Eve suunnittelee laitesukelluskurssia.

Pari vuotta sitten Eve ja Andrus aloittivat veneilyharrastuksen. Andrus on kymmenmetrisen moottoriveneen kapteeni ja Eve laivakissa, joka hyppää ensimmäisenä laiturille köysiä kiinnittämään. Viime kesänä he veneilivät parisen kuukautta yhtä mittaa.

”Katkeruutta en ole koskaan kokenut sokeuteni takia. Mistä minun pitäisi olla katkera tai mitä siitä hyötyisin? Totta kai on matkan varrella ollut sellaisia tilanteita, jotka suututtavat. Elämä on potkinut päähän, mutta olen potkinut takaisin. Olen kokenut monta hienoa hetkeä ja saavutusta, jotka ilman näkövammaisuutta olisivat jääneet kokematta. En olisi päässyt koskaan esimerkiksi olympialaisiin kilpailemaan.”

Sanoo Eve päättäväisesti ja lähtee neuvottelemaan viereiseen huoneeseen. Käsi haparoi hieman ovenkahvan kohdalla mutta vain hetkisen. Hän jatkaa matkaa ryhdikkäin askelin.