Hiljaisuuden lumoissa Grönlannissa

 Suomalaisristeilijä kiersi ensimmäistä kertaa jäävuorten ympäröimää Grönlannin rannikkoa ja vuonoja. Otin saaren elämää yli 50 vuotta sitten kuvailevan kirjan matkalukemisiksi ja lähdin katsomaan, onko koiravaljakoiden, hylkeiden ja lumen maassa mikään muuttunut.

Äänettömyyden rikkoo korvia repivä paukahdus. Jäävuori on rasahtanut kappaleiksi.

Katselen vuononäkymää, mutten erota, mistä ääni on lähtöisin. Jäävuoria on paljon, ja ne kimmeltävät vedessä kuin kristallit helminauhassa. On taas hiljaista.

Rannalle pystytetty kyltti kehottaa kulkijoita pitämään tuntuvaa etäisyyttä veteen. Jäävuoren halkeaminen voi synnyttää tsunamin kaltaisen vesivyöryn, ja joka vuosi muutama varomaton kulkija huuhtoutuu mereen.

Vaellamme hiljaa rantakallioita pitkin eteenpäin. Puhuminen tuntuu lähes syntiseltä. Ilulissatin jäävuoria tuottavassa vuonossa on jotain erityisen vaikuttavaa, jotain, joka saa hiljaiseksi. Jos on asiaa, se sanotaan miltei kuiskaten. Valas loiskauttaa pyrstöään kaukaisuudessa, ja siitä on pakko raportoida vieruskumppanille. Hei, huomasitko vesisuihkunkin?

Olemme kuin luonnon suuressa teatterissa, jossa ei koskaan tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Laaja jäätikkö sylkee jäävuoria, jotka liikkuvat hiljaa vuonoa pitkin kohti avomerta. Joskus niiden matka jäätiköltä avomerelle kestää kaksi vuotta, joskus ne lipuvat kilometrien matkan parissa kuukaudessa.

Ja veden päältä näkee vain pienen siivun siitä, mikä kätkeytyy pinnan alle. Näkyvissä on noin kahdeksasosa. Se tekee merenkulusta haasteellisen. Titanicin epäillään aikanaan törmänneen Grönlannista irronneeseen jäävuoreen.

Maailmalle Grönlanti on ilmastonmuutoksen näyttämö. Monet maailman päättäjistä, niin liittokansleri Angela Merkel kuin presidentti Nicholas Sarkozykin, ovat käyneet katsomassa Ilulissatin muuttuvia maisemia.

Kun ilmasto lämpenee, jäätikkö sulaa ja merenpinta nousee. Kävelemme puuttomassa maastossa, joka näyttää erityisen karulta. Se on ollut ennen ympärivuotisesti jään peitossa, nyt jäätikkö on vetäytynyt 40 kilometrin päähän. Jääkarhuja emme näe, sillä ne elelevät pohjoisemmassa.

Vedän pipoa syvemmälle päähän ja pujotan sormikkaat käteen. On keskikesä, ja aurinko paistaa, mutta vuonolla vaatevarustuksen on syytä olla talvinen.

Korkeimmat jäävuoret ovat sadan metrin korkuisia ja onkaloineen, luolineen ja ulkonemineen mitä hienointa jäätaidetta.

Jotkut ovat terävähuippuisia, toiset kiepsahtaneet ylösalaisin ja laakeita kuin pannukakut.

Seitsemän kilometrin mittaista vuonoa katsellessani ymmärrän, ettei ole olemassa vain yhtä valkoista väriä. Sävyjähän on ainakin kymmenen, ja sinisen eri vivahteita lienee satoja. Mitä enemmän jäävuori on imenyt sisäänsä vettä, sitä turkoosimpana se auringonpaisteessa hohtaa. Ja jos moreenia on tarttunut kylkiin, se erottuu kaiken vaaleuden keskellä mustana.

Grönlanti on maailman suurin saari ja viisikymmentä kertaa isompi kuin emämaansa Tanska. Euroopan ylle sijoitettuna sen pohjoislaita ulottuisi Jäämerelle, eteläkärki aina Sisiliaan asti. Sen valtavuutta on vaikea hahmottaa, sillä 80 prosenttia saaresta on pelkkää jäätä. Kylmää, ikuista jäätä, joka ei sula koskaan.

Jäämurskaa grogeissa

”Myrsky työnsi käsivartensa syvälle mereen ja yritti hukuttaa meidät suolaiseen syleilyynsä. Mutta kapteeni Christensen vain sylkeä roiskautteli purutupakkaa veteen rajuilman aikana ja vannoi olevansa Atlantin suosiossa jo vanhastaan.

Grönlanti kohosi vähitellen kokonaan merestä ja työntyi lähellemme musertavan raskaana. Kivijärkäleet lojuivat raskaina ja kömpelöinä lumiläikkien peitossa, hylättyinä ja torkahtaneina, kuin Mestari olisi kyllästynyt työhönsä ja mennyt menojaan.”

Näin kuvaili Inga Ehrström ensimmäisiä havaintojaan, kun hän saapui suomalaislääkärimiehensä ja lastensa kanssa Grönlantiin 1940-luvun lopulla. Aviopuolison tarkoituksena oli tehdä lääketieteellistä tutkimustyötä inuiittien parissa. Inga kirjoitti kokemuksistaan kirjan Onnellinen vuosi Grönlannissa.

Länsimainen, venäläisten naapurista tullut aviopari herätti paikallisten keskuudessa silloin epäilyksiä. Olivatko he vakoilijoita, miettivät jotkut, sillä matkustusluvat saarelle olivat siihen aikaan tiukassa.

Ingan ja hänen perheensä laivamatka Tanskasta Grönlantiin kesti syysmyrskyissä pitkään. Meiltä matkanteko sujuu paljon nopeammin. Lennämme Helsingistä Grönlantiin Kangerlussuaqin kentälle reilussa neljässä tunnissa ja sieltä siirrymme satamassa odottavaan suomalaislaivaan Kristina Reginaan. Mutta meidänkin matkamme on historiallinen, sillä koskaan aiemmin suomalainen risteilyalus ei ole kiertänyt Grönlannin lounais- ja etelärannikkoa eikä päässyt sen karuihin ja koskemattomiin vuonoihin.

Kangerlussuaq työntyy pitkälle sisämaahan, ja siellä on yllättävänkin vihreää. Lämpöä on kuin suomalaisena kesäpäivänä. Myskihärät laiduntavat kauempana rinteillä, ja tienvarsilla punertaa horsmaa muistuttava, mutta matala kukka.

Sodan jälkeen amerikkalaiset pitivät kylää tukikohtanaan ja lentokoneidensa välilaskupaikkana, ja vaikka tukikohta lopetettiin Neuvostoliiton hajottua, jäljet näkyvät yhä. Baseballhalli, urheiluhalli ja pieni punainen kirkko hallitsevat parakkimaiselta näyttävää kaupunkia. On helppo uskoa, että Vietnamin sodasta palaavat amerikkalaissotilaat tuotiin juuri tänne muutaman viikon lomalle lepuuttamaan hermojaan ennen paluuta kotimaahan.

Amerikkalaisten myötä ulkomaailmalta pitkään suljettuna pysynyt Grönlanti sai uusia vaikutteita ja näki tekniikkaa, josta ei ennen tiennyt mitään.

Nykyisin ilmastonmuutosturismi tuo rahaa Ilulissatille. Pikkuruisessa kaupungissa on matkailutoimisto ja taidelasimyymälä ja ravintoloita. Arctic-hotellissa voi kokeilla asumista iglussa.

Kun laiva irtoaa satamasta ja Ilulissat jää pikkuhiljaa taaksemme, Kristina Reginan henkilökunta poimii meressä kelluvista suolattomista jääkimpaleista palasia ämpäriin. Illalla laivan baarissa grogeissa tarjotaan jäävuorimurskaa.

Kalastusta kannelta

Matkaohjelma on tiivistä. Kun laiva on satamassa, retkeillään maissa. Kun laiva siirtyy paikasta toiseen, kuunnellaan asiantuntijoiden luentoja. Molemmat täydentävät sopivasti toisiaan.

Grönlannin kerrotaan elävän kalasta. Kyllä, joka satamassa näyttää olevan kymmenittäin troolareita ja isoja kalanjalostustehtaita. Katkarapuja, Ruijan pallasta ja turskaa lastataan täältä maailmalle ja meikäläistenkin ruokapöytiin.

Kalavedet ovat lähellä. Niin lähellä, että satamassa Kristina Reginan henkilökunta kalastelee vapaahetkinään kannelta ja vetää saaliikseen turskan toisensa perään. Illalla saamme maistiaisia – paistettua turskaa. Tarjoilijamme Tiina on itse pyytänyt kalan, ja herkku vie kielen mukanaan.

Ornitologi ja valokuvaaja Dick Forsman on käynyt Grönlannissa ensimmäisen kerran jo 1985 luonto-ohjelmaa tehdessään.

– Muistan jäävuoret valtavina pystyseinäisinä jättiläisinä, paljon suurempina kuin nyt, hän sanoo. Jäävirtojen tuotto on niistä ajoista vähentynyt.

Ilulissatin vuono on saanut luontokuvaajan yhä innostumaan. Kahdessa tunnissa hän on ottanut 3500 kuvaa.

Grönlannissa pohjoisen maasto on karua ja kosteikkoja vähän, siksi linnustoakaan ei ole runsaasti. On toki kiisloja, kihuja ja lokkeja enemmän kuin koskaan ennen. Kiirunan ja tunturihaukan voi nähdä, ja tylli saapuu pohjoiseen pesimään. Allit käyvät lisääntymässä pienillä järvillä.

– Linnut viettävät todellista kaksoiselämää, Dick sanoo.

Arktisesta Grönlannista ne lentävät talvikausiksi Senegalin hiekkaisille rannoille tai, kuten muuttohaukat, Etelä-Amerikkaan. Pienet kivitaskut siirtyvät Saharasta yli valtavan meren aina Grönlantiin ja kesän loputtua palaavat taas takaisin.

– Merikotkia kannattaa nyt tähystää, Dick opastaa ja kertoo kotkien olevan laiskoja saalistajia. Vesilintujen poikaset ovat kotkille helppoja suupaloja.

Näkymät paratiisiin

”Grönlanti on äänettömyyden maa. Siellä vallitsee suuri autius, suunnattomien etäisyyksien, jopa ajattomuuden mykkyys.

Kaikki asutus on meren rannalla. Siitä saadaan ravinto ja muukin, mikä niukkaan toimeentuloon tarvitaan. Jokainen elämänilmaus liittyy mereen jo syntymästään saakka: linnut, koirat, ihmiset ja kasvit.”

Ingan kuvailemista ajoista mikään ei ole muuttunut. Kulkeminen kaupungista toiseen on edelleen vaikeaa, sillä teitä ei ole. Sisämaa on paksussa jääpeitteessä, ja kaikki kylät ja kaupungit ovat pitkin rannikkoa. Jos haluaa pistäytyä naapurikaupungissa, pitää mennä veneellä tai helikopterilla. Autolla ei pääse.

Grönlannissa teitä on pisimmillään vain parikymmentä kilometriä, muttei se tunnu autoilua juuri rajoittavan. Kaupunkien rajojen sisällä ajellaan niin, että pöly lentää.

Laiva onkin mitä mainioin tapa nähdä maata. Sillä pääsee paikkoihin, joihin muuten olisi mahdotonta mennä. Sitä paitsi maisemat vaihtuvat sopivan hitaasti. Mieli ehtii sopeutua muutoksiin.

Eräänä aamuna sumu peittää näkymän. Uteliaana jään odottelemaan, miltä uusi satama ja kaupunki tulee näyttämään. Kun utu hälvenee, meri on kuin silkkiä ja kylä erottuu värikkäänä.

Sisimiutissa talot ovat kirkkaankeltaisia, sinisiä, punaisia ja vihreitä. Ja mikä kätevintä, maaliväri on valittu ammatin mukaan. Keltaisissa taloissa asustelevat lääkärit, punaisissa energian, veden ja sähkön parissa työskentelevät. Vihreät kuuluvat poliiseille ja kauppiaille. Ja niinikään sairaalat ovat edelleenkin lähes aina keltaisia.

Astelemme mutkittelevaa polkua pitkin mäen huipulle. Kasvillisuus on matalaa. Suomessa sinikellot huojuvat honteloina pitkien varsiensa päässä, täällä ne myötäilevät nöyrästi ja parisenttisinä maastoa.

Mäellä on valkoristien tiheästi täyttämä hautausmaa. Kuolleille on aina haluttu kaikkea hyvää, ja parasta istuvaan asentoon haudatuille vainajille ovat olleet näkymät kalavesille. Grönlantilaisten paratiisi ei löydy taivaasta, vaan merestä, josta tulee elanto. Hautausmaat on sijoitettu sen verran kauaksi kylistä, etteivät pahat henget pääse niihin.

Jatkamme matkaamme, ja polun varrella on leirissään Grönlannin vetokoiria ketjuihin kytkettyinä. Älkää silittäkö, ne voivat puraista, huutaa mukana oleva paikallinen. Ne ovat karskeja työkoiria, eivät mitään koko perheen lemmikkejä. Ne eivät hauku, mutta osaavat ulvoa. Kesäisin niitä ruokitaan vain kahdesti viikossa. Ruokaa työmäärän mukaan.

Hyljekeittoa ja raakaa maksaa

Nuukin kalatorilla myydään lohikaloja ja täplikästä kissakalaa. Hyljettä saa myös. Juuri ostoksensa maksanut paikallinen nappaa ison lohipaketin kainaloonsa ja kehaisee kalojen olevan tiskeillä erityisen hyviä ja tuoreita.

Inga popsi aikoinaan suurella innolla hylkeen raakaa maksaa. Veri vain roiskahteli suupielistä. Vitamiininpuute sai maksan tuntumaan silloin suurelta herkulta. Meiltä maksa jää maistamatta, mutta hyljekeittoa on tarjolla edelleen. Ja tietysti hylkeestä tehtyjä vaatteita.

Ennen hylkeennahat elättivät grönlantilaisia. Nyt kauppa käy huonosti, kun hylkeennahka on pois muodista.

– Ei ilmastonmuutos ole suurin uhkamme, vaan kampanjointi hyljeteollisuutta vastaan. Miltä teistä suomalaisista tuntuisi, jos teiltä kiellettäisiin porot, valitellaan Grönlannin ainoalla hylkeennahkatehtaalla. Suurimmat ostajat löytyvät Kiinasta, Ukrainasta ja Venäjältä.

Noin 13 000 asukkaan pääkaupunki Nuuk on Grönlannin suurin kaupunki, vaikka sisimiutilaisten mielestä se ei olekaan mikään grönlantilainen kaupunki, vaan hallintoelimineen lähinnä tanskalainen. Joka viides nuukilainen on muuttanut Grönlantiin Tanskasta.

Grönlanti on Tanskalle vähän kuin Ahvenanmaa Suomelle, vaikka unelma itsenäisyydestä tuntuu elävän saarella. Grönlannin alle kätkeytyy öljyä, ja se pitää toiveikkuuden elossa. Enää pitäisi keksiä, miten öljyn saisi sieltä ylös. Toistaiseksi emämaa avustaa saarta sievoisella rahasummalla.

Tanskalaisten ja grönlantilaisten välillä on vähän leikillisetkin jännitteensä. Vai mitä muuta voisi päätellä grönlantilaisten sanontatavasta ”kaiken paremmin tietävä tanskalainen”, tai siitä, että grönlantilaiset sanovat ensin ”kyllä”, mutta tekevät kuitenkin niin kuin heitä itseään huvittaa.

Nuukissa pitkään asunut ja paikallisen kanssa avioitunut Päivi Niemi-Rosing sanoo grönlantilaisten olevan erilaisia kuin muut pohjoismaalaiset, vähemmän individualisteja. Grönlantilaiset haluavat tehdä samoja asioita kuin muut ja olla yhtä mieltä toisten kanssa. Ominaisuus selittyy luonnon ankaruudella. Kun olot ovat rankat, on pidettävä yhtä. Ja on oltava myös nopea sopeutumaan. Se on pärjäämisen ehto.

Iloisilta he ainakin vaikuttavat. Hymyn saa herkästi vieraammaltakin vastaantulijalta.

Kapteeni herkistyy

Inga Ehrström kuvaili jo 40-luvun lopulla, miten meren lämpötila nousi ja muutti hylkeen, pikkuvalaan ja valkovalaan elintapoja. Valkovalas hakeutui eteläisen Grönlannin väylistä ja hyviltä pyyntivesiltä pohjoisemmaksi. Niistä ajoista ilmastonmuutos on vain kiihtynyt.

Grönlannin eteläkärjessä Qaqortoqissa asuva Kenneth Høgh vetäisee omasta kasvimaastaan ylös mehevän turnipsin. Hän näyttää kevyesti punertavine hiuksineen ja virnistelevine ilmeineen umpitanskalaiselta, vaikka suku on asunut Grönlannissa vuosisatoja ja avioitunut inuiittien kanssa. Kotikin näyttää tavalliselta skandinaaviselta puutalolta. Tarvikkeet siihen on tuotu Ruotsissa.

– Kotiportailta on Grönlannissa aina loistavat merinäkymät, Kenneth sanoo viittilöiden avaran maiseman suuntaan.

Hän on asunut muissakin maissa, kuten Nepalissa, mutta palannut aina Grönlantiin, vaikka sanookin pimeitä ja myrskyisiä talvia raskaiksi. Lomansa hän ajoittaa talvikuukausiksi. Helpottaa, kun pakkasta ja pimeyttä pääsee pakenemaan välillä Floridan lämpöön.

Monitoimimiehenä Kenneth on mukana matkailubisneksessä, toimii tuottajajärjestön puuhamiehenä ja istuu jäsenenä paikallisessa oikeudessa. Ilmastonmuutoksessa hän näkee hyvääkin. Kesät muuttuvat kuivemmiksi ja lämpimämmiksi, ja kasvukausi pitenee. Merellä turska on palannut länsirannikolle. Mineraaleja ja öljyä on helpompi etsiä, kun ikirouta hellittää.

– Monet asiat muuttuvat meille helpommiksi, kun ei tarvitse taistella jäätä ja kylmyyttä vastaan, hän sanoo.

Matkailukin saa uutta nostetta, kun risteilyalukset pääsevät jäistä vapautuneisiin satamiin ja vuonoihin.

Jännitämme loppuun asti, miten käy Kristina Reginan; pääsemmekö suunnitelmien mukaan Prinssi Christianin salmeen ja Lindenowin vuonoon. Kahta viikkoa aiemmin paikat ovat olleet vielä niin umpijäässä, ettei laivalla ole ollut niihin asiaa.

Kapteeni Mikko Partanen kuuluttaa helikoptereiden olevan selvittämässä jäätilannetta. Raportti on luvassa tunnin päästä.

Ja tuleehan se. Jäät ovat työntyneet sivuun, niin että suomalaisalus pääsee karuihin ja jylhiin maisemiin. Ympärillä olevat vuoret kohoavat korkeimmillaan yli tuhanteen metriin, kun laiva pujottelee kapeaa salmea eteenpäin. Kukaan laivalla ei ole käynyt niillä vesillä aiemmin. Varustamo tarjoaa sen kunniaksi kaikille matkustajille kuumat kaakaot.

Griegin musiikki soi laivan kaiuttimista, kun etenemme Lindenowin vuonoon. Vuorten seinämillä on röpelöisiä jäävirtoja, laivan alapuolella kapteenin mukaan noin 400 metriä vettä.

Merikotka liitelee ohi. Vanha yksilö, tietävät ornitologit. Siivissä ja pyrstössä on valkoista.

Sitten merikortista loppuvat väylämerkinnät, vaikka syvyyttä Kristina Reginalle epäilemättä vielä riittäisi. Laivan keula käännetään kohti Islantia.

Kapteeni on yhtä haltioitunut kauniista maisemista kuin me kameroiden ja kiikareiden kanssa kannelle pakkautuneet matkustajatkin.

– Hieno vuono. Pyrimme menemään paikkoihin, joissa emme ole ennen käyneet. Arktiset meret ovat aina kiinnostavia. Ja haasteellisiakin, Mikko Partanen lisää.

Jäävuoret pitävät kapteenin erityisvalppaudessa, sillä veden alla voi olla jotain, mitä pinnalta katsottuna ei osaa aavistaa. Vauhti on pidettävä turvallisen hiljaisena ja etäisyys jäävuoriin riittävänä.

Ornitologi Dick Forsmanin odotukset ovat korkealla.

– Odotan avomereltä enemmän kuin Grönlannilta, hän sanoo laivan kannella, kun Grönlanti alkaa kadota näköpiiristä.

Merellä sikarinmuotoiset myrskylinnut seuraavat laivaa. Ne liitelevät veden pintaan, tekevät taidokkaita kaarroksia ja jatkavat taas matkaansa.

Isoliitäjät ja kristallivuono

Matka Grönlannin etelärannikolta Islantiin kestää runsaat kaksi vuorokautta, ja Atlantti näyttää voimaansa. Ei uhitellen eikä uhmaten, vaan enemmänkin vihjaillen siitä, että se osaa kyllä olla ärhäkkänäkin, jos todella haluaa. Onneksi juuri sillä hetkellä ei kovasti halua. Tuuli pysyttelee kohtalaisena, mutta matalapaineen jäljiltä mainingit saavat laivan keinahtelemaan.

Olo muuttuu vaisuksi, ja merisairaus alkaa näyttää ensimmäisiä merkkejään. Yritän tuijotella kannella horisonttiin ja haukkoa raikasta meri-ilmaa. Ei auta. Pahoinvointi pakottaa sänkyyn, vaikka aallokkoa ei ole nimeksikään.

Se on kuitenkin pientä verrattuna siihen, mitä Inga joutuu kokemaan. Paluumatkallaan Tanskaan hän voi huonosti kaksitoista päivää.

Avomeri palkitsee matkalle lähteneet lintubongarit, kun pohjoisesta Etelä-Afrikan länsipuolelle lentävä parvi isoliitäjiä ohittaa laivan. Näky saa ornitologi Dick Forsmaninkin haltioitumaan.

– Pitää lähteä kauas merelle päästäkseen näkemään niitä, Dick selittää innostustaan.

Joillekin isoliitäjät ovat matkan kohokohta. Minulle kohokohdaksi riittää pohjoisen kristallinkirkas ilma ja arktiset näkymät.

”Kaikkiin suuriin kauneudenelämyksiin liittyy surumielisyyden vivahdus. Se johtuu luultavasti siitä tietoisuudestamme, että kaikki on katoavaista”, Inga kirjoittaa.

Suljen kirjan ja ajattelen, että miten totta. Ilulissatin vuonossa jäävuorten keskelläkin on niin kaunista, että se melkein sattuu.

teksti ja kuva Pirjo Houni