Heljä Liukko-Sundström hiljentyy keskellä Helsinkiä

On hyvä, että ihmisellä on monta kotia, toteaa Heljä Liukko-Sundström, joka sisustaa itselleen ja lapsille hiljentymispaikkaa keskelle Helsinkiä. Tänne tullaan myös nauttimaan pariisilaistunnelmista.

Keramiikkataiteilija Heljä Liukko-Sundström siirtää erkkerin ikkunalaudalta veistoksen lattialle saadakseen ikkunan auki. Katse oikeaan, ja siellä se on: ilmiselvä Pariisi! Iso Roobertinkatu, joka kivenheiton päässä jatkuu kävelykatuna lukuisine ravintoloineen ja pikku puoteineen. Kaikki palvelut ovat lähellä, ja kadun kummassakin päässä raitiovaunun kirskahtelut tuovat oman efektinsä kaupungin äänimaisemaan.

Heljä ui vastavirtaan; kun muut hankkivat loma-asunnon maaseudun rauhasta tai etelän auringosta, hän remontoi hiljentymispaikan Helsingin sydämestä.

Tila oli jo olemassa – edellisen laman aikana hankittu 52 neliön kaksio hissittömän talon toisessa kerroksessa. Jonkin aikaa siinä oli asunut poika Marko ja hänen jälkeensä vuokralaisia, kunnes Heljä äkkiä tiesi, mitä pitää tehdä.

– Tuli ihana tunne! Halusin palauttaa lapsille sen aikakauden, jolloin asuimme Tähtitorninkadulla keltaisessa jugendtalossa.

Lapsuuden palauttaminen lähisaareen tehtävine kesäretkineen merkitsee Heljälle lahjan antamista jälkipolville.

– Elämässä pitää olla hauskaa, ja lahjan antaminen on pääasia, sanoo iloa ja myönteistä elämänasennetta säteilevä taiteilija ja kertoo, kuinka juhlallisen hiljaisina lapsenlapset istuivat raitiovaunussa elämysmatkalla keskikaupungille.

Hiljaisuus!

Heljä kokee tehneensä lapsilleen vääryyttä viedessään heiltä lapsuuden maiseman, kun perhe aikoinaan muutti rivitaloon Heikinlaaksoon.

– Niin siihen aikaan tehtiin. Joka huoneistossa asui isä, äiti ja kaksi lasta, ja joka mies soitti jotain instrumenttia.

Heljälle itselleen muutto synnyinkodista oli itkun paikka. Agrologi-isä ja opettajaäiti kasvattivat perhettään Varsinais-Suomessa suuressa, kartanomaisessa talossa, joka yhä elää Heljän taiteessa huoneina, ikkunoina, kukkina ja väreinä.

Kun huoneiden väliovet olivat auki, talon päätyhuoneesta kertautui näkymä yhä uuden oviaukon kautta toiseen päähän asti. Heljä muistaa sunnuntaiaamujen hiljaisuuden, radiojumalanpalvelusten musiikin, salissa viheriöivän oleanterin ja palmun, tilojen ja tyhjyyden tunnun.

– Nykylapsillekin pitäisi tarjota hiljaisuutta!

Uudessa kodissa Mynämäellä syntyi alkuvaikeuksien jälkeen uusia, vaalittavia muistoja. Rinteillä kasvavat tervakukat, pellolla sinertävät ruiskaunokit ja tuulen taivuttamat tähkäpäät. Tuoksu, joka levisi paketista, kun uudet koulukirjat olivat saapuneet. Äidin asettelemat perunankukat mustassa maljakossa.

– Perunankukat ovat valkovuokkojen ohella edelleen lempikukkiani.

Oppikouluajan Heljä asui sisarensa Raunin kanssa Kyrössä Hurmeen mummon ja papan punaisessa satumökissä, jonka tunnelmassa tiivistyi asukkaidensa hyvyys. Koulu puolestaan nosti esille Liukon sisarusten taiteelliset taipumukset, ja piirustuksenopettaja Olavi Lanu piti itsestään selvänä, että Heljä pyrkii Taideakatemiaan. Hän päätyi lopulta Taideteolliseen oppilaitokseen, jonne pyrki salaa vanhemmiltaan.

Huijari!

Kun Heljä valmistuttuaan vuonna 1962 pääsi Arabian tehtaille, hän tunsi tulleensa kotiin. Taideosasto talon ylimmässä kerroksessa onkin ollut yksi hänen kodeistaan lähes puolen vuosisadan ajan. Birger Kaipiaiselta perityn huoneen Pietarista tuodun fiikuksen vieressä ja Kaipiaisen kasvattaman viiniköynnöksen alla taiteilija on ottanut vastaan monia merkittäviä vieraita, monet heistä presidentin puolison Tellervo Koiviston tuomia. Kovin viileän oloinen Norjan kuningatar Sonjakin on seissyt huoneessa kummastelemassa köynnöksen meheviä rypäleitä. Rouva Koivistoa saattoi ihmetyttää, kun kasvi seuraavalla vierailulla, keskellä talvea, taas kantoi hedelmää.

– Tunnustin hänelle vasta aivan äskettäin, että olin hankkinut muovirypäleet jollain matkallani Göteborgista. Niistä vain pestiin pölyt, kun uusia vieraita oli tulossa.

Sisustaminenhan on lavastusta, Heljä muistuttaa. Lavastusta on hänen kaupunkikaksionsa erkkeri, jonka edessä olevalla pöydällä valkovuokot kukkivat. Tyttären Sannakaisan löytämä, intialaista käsityötä oleva kaappi toistaa Birger Kaipiaisen Ken kiuruista kaunein -tapetin vihreää. Äidin 60-vuotissyntymäpäiville tehdyissä kahvikupeissa hehkuu sama kulta kuin pöydän yläpuolella riippuvassa kattokruunussa.

– Koskaan ei ole ollut lahjaongelmaa – jos lahjaa ei ole, se tehdään.

Lavastus on vielä kesken, puuttuu hyllykköä ja antiikkimattoa, mutta kiirettä ei ole syytä pitää. Jo nyt huoneisto tarjoaa viihtyisän turvasataman Heljän oppilaille näiden käydessä Helsingissä, omille lapsille ja lapsenlapsille, mutta ennen kaikkea itselle.

– Hyvä kun on monta asuntoa. Jos haluan olla yksin, tulen tänne. Saan ilmatilaa.

Hyvä ikä

Monista asunnoista tunnetuin on iso ateljeekoti Heikinlaaksossa. Tällä hetkellä sekin on lähinnä Heljän pistäytymispaikka, sillä suuri osa ajasta kuluu nyt Humppilaan valmistuneessa Ateljé Heljässä, jonka avarien tilojen ”saarnastuolissa” taiteilija itse ottaa vastaan matkailijaryhmiä. Neljä vuotta sitten valmistuneessa rakennuksessa on käynyt monenlaista väkeä ghanalaisista arkkitehtinaisista ranskalaisiin näyttelijöihin.

– Ryhmät vievät henkisesti kolme kiloa, jospa ne veisivätkin saman verran läskeistä!

Heljä on juuri täyttänyt 70 vuotta ja tekee jatkuvasti työtä.

– Tämä on hyvä vaihe. Anu Pentik sanoi, että ei elämästä voi jäädä eläkkeelle, ja olen samaa mieltä. En ikinä mieti ikääni enkä muiden ihmisten ikiä.

Niinpä ikä ei myöskään estä häntä toteuttamasta haaveitaan.

– Unelmia kohti pitää mennä, että mielenkiinto pysyy yllä. Ihminen voi tehdä minkä ikäisenä tahansa mitä tahansa, vaikka hankkia lentolupakirjan.

Vasta viisitoista vuotta sitten Heljä hankki – salaa mieheltään – ajokortin ja auton, ja ajaa nyt 50 000 kilometriä vuodessa. Hienointa ajamisessa on vapauden tunne, se että voi pysähtyä minkä tahansa kukkapuskan kohdalla. Vapaus on tärkeää, myös työssä, ja se vapaus on itse otettava, ei sitä sinulle kukaan anna.

Mieluiten Heljä hoitaisi matkat Humppilan ja Helsingin välillä lentämällä.

– Minulla on kuvitelma siitä, että lentäminen yksinkertaistuu, tarvitaan pelkkä propelli, ja olemme kaikki ilmassa, teemme ostoksia kelluvissa tavarataloissa ja ihmiset muuttuvat paremmiksi. Insinööri Gustav Serlachius sanoi minulle Tokiossa: ”Kun ne kaikki kolme miljoonaa ovat ilmassa, kukaan ei enää näe aurinkoa!”

Oma äiti rakensi itselleen uuden talon Mynämäkeen samanikäisenä kuin Heljä on nyt. Niinpä läheiset eivät hämmästyneet Heljänkään uudesta ateljeehankkeesta. Sijainti oli selvä: Humppilan vanhaan lasi- ja designpitäjään sopii myös keramiikka hyvin. Tärkeämpää kuitenkin oli se, että kunnassa on aviopuolison Kauko Sundströmin lapsuudenkoti Koijoen kainalossa. Se toimii nyt pariskunnan kesäasuntona ja erottaa Heljän työstään edes näköetäisyyden päähän. Rahaa siihen tarvittiin paljon, mutta sisar arveli, että Heljän onnella se tulee kyllä maksetuksi.

Talo koivikkomaisine sisäänkäynteineen ja avarine tiloineen valmistui, vaikka rakennusaika oli yhtä murheen laaksoa, joka huipentui Marko-pojan kuolemaan vaikean sairauden jälkeen kaksi vuotta sitten.

– Lapsen kuolemaa on vaikea tajuta, mutta kaikesta löytää tarkoituksen. Iloa en ole koskaan kadottanut, enkä ole ikinä nähnyt kuolemassa mitään merkillistä. Ihminen on sähköä, ei hän mihinkään katoa. Elämä jatkuu. Jotkut meistä valmistuvat aikaisemmin kuin toiset, ja monet taas eivät tiedä elävänsäkään.

teksti Leena Soininen – kuvat Juha Juntto

Artikkeli on julkaistu Eeva -lehdessä 6/2009.