Busseja ja junia rakastavasta pikkupojasta kasvoi Helsingin hiippakunnan arvostettu ja pidetty paimen. Työlleen koko sydämensä antanut piispa Eero Huovinen
on nyt ison muutoksen edessä. ”Eläkkeelle lähtöä seuraa suuri vapauden tunne,mutta varmasti myös iso tyhjyys”,hän sanoo vakavana.
Viisivuotias poika seuraa silmä tarkkana kerrostalon ikkunasta alhaalla vilahtelevia busseja. Ensimmäiset sähköjohdinbussit ovat saapuneet Helsinkiin ja pienet kädet raapustavat paperille tarkkoja jäljennöksiä Trolley-linja-autoista.
”Tunsin kaikki mallit ja bussien järjestysnumerot. Linja numero 14 kulki aivan kotimme ikkunan alta, Kampintorin laidalta. Olin pikkupoikana kiinnostunut autoista ja suuri haaveeni oli päästä autonkuljettajaksi. Ajoinkin kuorma-autoa myöhemmin Sinebrychoffilla opintoja rahoittaakseni”, juuri eläkkeelle jäänyt Helsingin piispa Eero Huovinen, 65, sanoo.
Toinen intohimo olivat junat. Parasta mitä pieni poika olisi voinut itselleen kuvitella, oli matkasaarnaajaisä Lauri Huovisen VR:n vuosikortti. Pappisisä kiersi ympäri maata ja kortti oikeutti vapaaseen liikkumiseen junalla vuoden ajan. Poika laski junien aikatauluja ja keskinopeuksia – milloin isä saavuttaisi Tampereen, milloin Vaasan ja milloin Kokkolan.
”Varmaan harrastuksessa oli mukana ikävöintiäkin. En tiedä, johtuuko se isän paljosta poissaolosta vai äidin varhaisesta kuolemasta, mutta olen aina ollut jonkinlainen koti-ikävän mies.”
”Matkustan mieluummin tuttuihin paikkoihin kuin uusiin. Valitsen matkoilla saman hotellin, viihdyn tutulla ladulla ja vanhalla kesäpaikalla. Helsingistä minua on vaikea saada pois. Ja yhä edelleen, kun tulen Pohjois-Helsingistä keskustaan, ajan Malminkadun ohi, koska haluan nähdä synnyintaloni. Olen tässä mielessä paikkauskollinen”, Huovinen pohtii.
Tukkapöllyä ja raskaita muistoja
Vaikka vuosia on karttunut Eero Huoviselle jo eläkeikään tarvittava määrä, jokin aikuisen miehen olemuksessa muistuttaa yhä pikkupojasta. Ehkä se on hymy tai pilke, joka nousee silmiin vanhoja asioita muistellessa tai itselle merkityksellisistä asioista puhuttaessa. Jonkinlainen lapsenomainen innostus ja intohimo elämään.
”Olin villi, mutta myös ajattelevainen poika. Se oli sen ajan kilttiä villeyttä, joka tarkoitti talonmiehen vihastumista, kun pihalla roikkuvat pyykit likaantuivat tai pesäpallosta meni ikkunoita rikki.”
”Kerran sytytimme vuotta nuoremman veljeni kanssa tulipalon kotiimme. Teimme täkistä teltan sänkyyn ja laitoimme sisälle pöytälampun tuomaan valoa. Unohdimme tietysti lampun ja täkki syttyi palamaan. Onneksi asuntoon ei tullut savua suurempaa vahinkoa, mutta saimme kyllä aikamoisia nuhteita. Veljellä oli huono omatunto, mutta minä tunsin salaa suurta ylpeyttä. Oli juhlallista, kun iso palomies tuli ovelle, jysäytti kepin maahan ja kysyi, missä täällä palaa.”
Varhaisimmat koulumuistot ovat Eero Huovisella vähän raskaita. Hän kävi Saksalaista koulua, joka sijaitsi aivan kodin vieressä.
”Silloin koulumaailma oli aika erilaista. Jos opettajat toimisivat nykyisin sen ajan tavoin, oikeusasiamies olisi varmasti paikalla.”
Huovinen muistaa, miten opettaja saattoi tarttua kiinni tukasta, jos läksyjä ei osattu ja raahata luokan eteen, jossa poika pantiin laulamaan ja nyökyttelemään päällä tahtia: ”Mors lilla Olle i skogen gick…”. Silloin tapahtuma hävetti, mutta Huovinen ei usko, että siitä olisi jäänyt suuria traumoja.
”Toisaalta se ehkä kasvatti kestokykyä, vaikkei ollutkaan millään tapaa hyväksyttävä kasvatusmenetelmä. Maailma oli silloin niin toisenlainen: 50-luvulla kaikille annettiin piiskaa eikä siinä ollut mitään outoa”, piispa emeritus toteaa.
Eero Huovinen oli kolmesta veljeksestä vanhin ja äidin kuollessa vakavaan sairauteen vasta 9-vuotias.
”Se oli raskas menetys, jonka vaikutuksen omaan elämään on oppinut ymmärtämään vasta jälkikäteen.”
”Meitä oli isä ja kolme poikaa. Leski ja kolme orpoa. Runsaan vuoden kuluttua äidin kuolemasta isä meni uudelleen naimisiin. Siinähän pojasta tuntui, että äidin lisäksi menetin vielä isän toiselle naiselle. Äitipuoli on ollut hieno ihminen. En voisi kuvitella parempaa. Mutta ei se poista sitä, että lapset ovat kuitenkin aina sitoutuneita omiin vanhempiinsa.”
Omasta taustasta johtuen orpouden kokemukset ovat olleet Eero Huovisen elämässä kaikkein vahvimpia ja kovimpia. Vanhemmiten hän on surrut yhä enemmän sitä, ettei ehtinyt tutustua omaan äitiinsä.
”Kun joku on joskus kysynyt, kehen ihmiseen haluaisin tutustua, olen vastannut, että äitiini.”
”Äiti oli hammaslääkäri, joka piti vastaanottoa kotona. Hän oli isää viisi vuotta nuorempi, mutta loppuotteluissa isää sisäisesti vahvempi. Isässä oli vaasalaista intohimoista ja kiivasta miestä. Äidissä taas oli vahvaa hyvää itseluottamusta.”
”Isä ei puhunut paljoa äidistä ja siksi äidin muisto haalistui. Sekin, jonka itse muisti, alkoi samentua, kun asioista ei puhuttu”, Huovinen miettii.
Elämän opettelua ja itsenäistymistä
Eero Huovinen kaataa työhuoneessaan Tuomiokapitulissa kuppiinsa lisää kahvia. Se, että elämä on vienyt näin arvostettuun virkaan, ei ollut etukäteen suunniteltu juttu. Huovinen kuvaa itseään ajopuuksi, joka ajelehtii virran mukana, milloin kolahtaen toisen rannan kiveen ja toisen rannan kallioon.
”En ole koskaan osannut tehdä tietoisesti mitään isoja päätöksiä. Olen ollut aika huono suunnittelemaan elämääni. Yhtäkkiä vain huomasin olevani opiskelemassa teologiaa”, hän sanoo.
Toki hän ymmärtää, että kodin vaikutus ja nuoruudessa seurakuntanuorista ja teinityöstä löytynyt maailmankoti ovat ohjanneet hänen valintojaan. Myöhemmin poika on huvittuneena havainnut, että hänen kaksi rakkainta harrastustaan ovat samat kuin isällä: historia ja teologia. Pitkään aihepiirit kamppailivat ykköspaikasta, kunnes teologia vei voiton.
”Neljä ensimmäistä vuotta menivät opintojen suhteen ihan harakoille. Maailmassa oli niin paljon kiinnostavaa: ylioppilaspolitiikkaa, hanttihommia ja ilkeääkö sitä sanoa, hurmaavia tyttöjäkin. Se oli semmoista elämän opettelua.”
Nuori opiskelija nautti vapaudesta, jonka toi muun perheen muutto Turkuun. Miehenalku sai jäädä asumaan Helsinkiin etäisen sukulaisperheen palvelijanhuoneeseen.
”He eivät puuttuneet paljoakaan tekemisiini. Joskus kyllä kysyivät, että mitä kuuluu, jos olin tullut viiden aikaan aamulla kotiin. Se vapaus oli hienoa, kun kotona oli aina ollut kauhea pauhu kaikista yrityksistä elää. Sai olla yksin ja itsenäistyä”, Huovinen muistelee.
Kun hulinavuodet olivat ohi ja Eero Huovinen oli mennyt ”Rouvansa” eli Anja-Tuulikin kanssa kihloihin, oli aika alkaa ottaa vastuuta. Huovinen toimi ylioppilaspastorina jo ennen valmistumistaan. Ja kun Rouvan kanssa solmittiin avioliitto, miehelle iski kaasuvaihde: yli puolet opinnoista taittui puolessatoista vuodessa. Valmistuttuaan Eero Huovinen jäi yliopistolle assistentiksi, jossa hän ehti toimia tutkijana, professorina ja dekaanina ennen valintaansa Helsingin piispaksi vuonna 1991.
”Kaverit alkoivat kysellä, olisinko käytettävissä piispan tehtävään. Olin juuri saanut vakinaisen professorin viran ja aloittamassa innostuneena uutta vaihetta. Edeltäjäni yliopistolla sanoi, että älä rupea siihen matkasaarnaajan virkaan, professori on sentään herrasmies. Jotkut muutkin varoittelivat. Lopulta ajattelin, ettei minun tarvitse päättää sitä itse. Annoin toisten tehdä ratkaisun puolestani.”
Siihen aikaan ei käyty laajoja vaalikampanjoita, mutta Eero Huovinen ei halunnut osallistua siihen vähäänkään, jota piispaehdokkailta toivottiin. Paneeleissa Huovisen tuoli oli tyhjä. Mies ei kokenut tehtäväkseen markkinoida itseään.
Ja siltikin Huovinen tuli valituksi. Silloin huimasi. Valinta oli iso kokemus luottamuksesta. Edessä oli paljon outoa ja arvaamatonta. Yliopistolta oli tarttunut mukaan kattava paketti teologisesta aatehistoriasta, joka auttoi ideologisissa keskusteluissa. Opettelua vaativat sen sijaan seurakunta-, hiippakunta- ja kirkkohallinto, joihin perehdyttämisestä piispa on kiitollinen kollegoilleen.
Huoviselle on kertynyt kolme erilaista vihkimystä: papin ja piispan vihkimys sekä avioliittoon vihkiminen. Hän ei osaa laittaa vihkimyksiään tärkeysjärjestykseen. Ne ovat kaikki niin erilaisia, vaikka jokaisessa sanotaankin tahdon.
”Minulle on käynyt näiden kaikkien suhteen aika onnellisesti. En olisi osannut kuvitella, että saisin tehdä niin rikasta, mielenkiintoista ja haastavaa työtä kuin piispana. Enkä olisi voinut kuvitella, että minulle kävisi niin hyvin, että tämän Rouvan kanssa pääsin naimisiin. Pitkä liitto on osoittautunut vahvaksi jutuksi. Takana on jo 43vuotta seurustelua ja naimisissakin on pian oltu 42 vuotta. Kun Rouvaa katsoo, sitä ei uskoisi. Hän on niin nuoren oloinen”, piispa sanoo silmissään lämmin pilkahdus.
”Kaiken kukkuraksi olen saanut kaksi mainiota ja fiksua lasta sekä kolme hurmaavaa lastenlasta. Olen elämälle ja Jumalalle heistä kiitollinen”, Huovinen lisää.
Elämän tarkoitus ja Jumalan läsnäolo
Piispana Eero Huovinen on aina halunnut arvostaa yksinkertaista ja tavallista elämää. Uran huippuhetkeäkin kysyttäessä hän sanoo, että joskus yhden ihmisen kohtaaminen voi olla isompi juttu kuin suuri näyttävä tapahtuma. Huovinen määrittelee piispan työssä sekä parhaaksi että vaikeimmaksi asiaksi ihmiset.
”Piispan tärkeimpiä tehtäviä on huolehtia lauman koossa pysymisestä. Vaikeinta on ollut, kun ihmiset eivät ole tulleet toimeen keskenään työyhteisöissä tai hengellisissä asioissa. Kun näkemykset poikkeavat toisistaan niin paljon, ettei toista ihmistä voi hyväksyä, olen tuntenut suurta avuttomuutta. Silloin ei ole oikein keinoja päästä sopuun. Kun ei voi käskeä, että olkaa sovussa.”
Mutta toisaalta ihmisten kohtaaminen on ollut aivan erityisen lähellä Huovisen sydäntä. Häntä ei ole turhaan nimitetty sydänten piispaksi ja kärsimysten kuuntelijaksi.
”En näe kahden ihmisen välistä kohtaamista vain psykologisena tai sosiaalisena tapaamisena, vaan ajattelen, että kohtaamisissa on aina paikalla kolmas osapuoli, salatulla tavalla.”
”Moni filosofi on pohtinut tätä kolmannen merkitystä. Minulle se kolmas on Jumala, mutta voi se toki olla ihminenkin. Useinhan joku poissaoleva vaikuttaa siihen, millä tavalla keskustelemme.”
Huovisen mukaan papin ja ihmisen kohtaamisessa ei ole kyse vain lähimmäisen rakkaudesta, vaan Jumalan läsnäolosta. Silloinkin kun kumpikaan ei edes sano ääneen Jumalan nimeä.
”Jumalasta puhuminen on kaikkein tärkein ja samalla vaikein asia. Paljon helpompi on puhua croissantista, espressosta, säästä tai politiikasta, mutta kun puhutaan todellisuudesta, jota ei voi nähdä, mutta joka kuitenkin on läsnä, siinä on haastetta”, Eero Huovinen sanoo.
Hän haluaa kääntää huomion omasta kokemusmaailmastaan korkeampaan todellisuuteen.
”Joskus on tärkeämpää, että Jumala on, kuin se, miten minä tunnen Jumalan läsnäolon. Juice Leskinen on joskus sanonut: ’Jumala on, vaikkei uskoiskaan.’ Lause on monisyinen, ja siinä on syvää viisautta.”
”Ei ole niin olennaista, miten minä uskon, vaan on olennaista, että Jumala muistaa minut. Ajatus on vapauttava. Vaikka oma uskoni menisi karille ja unohtaisin Jumalan, niin Jumala ei unohda minua. Painopiste on oman minän ulkopuolella.”
Katseen suuntaaminen pois omasta minästä avaa oven kulttuurillemme outoon ajatteluun. Huovinen näkee länsimaisten hyvinvointivaltioiden ajautuneen kriisiin, jota ohjaavat kaksi ihmisen suurinta epäjumalaa: raha ja ylipaisunut ego.
”Kuka puhuu nykyään sellaisista hyveistä kuin kieltäytyminen, luopuminen tai uhrautuminen? Ottaminen, saaminen ja haaliminen ovat tämän päivän sanoja.”
Kaikkea katsotaan oman hyödyn näkökulmasta. Mikä on minun tarpeeni ja haaveeni? Mikä tuottaa minulle menestystä ja iloa? Mikä työ sopii mittapuilleni eikä niin päin, että mitä työtä voisin palvella?
”Elämme isossa vääristymässä, jos kuvittelemme, että elämän merkitys on minussa itsessäni. En minä ole itseäni varten, vaan minä olen toisia varten. En minä keksi Jumalaa, vaan Jumala keksii minut. Ei elämän tarkoitus ole minussa itsessäni, vaan minun ulkopuolellani – läheisissäni ja Jumalassa”, Huovinen sanoo.
Vapautus ja tyhjyys
Elokuun viimeisen päivän ilta on jäänyt erityisesti Eero Huovisen mieleen. Silloin vietettiin Helsingin hiippakunnan piispan päätösmessu. Ilta-aurinko lämmitti vielä syksyistä ilmaa ja Tuomiokirkon rappuset olivat täyttyneet odottavista ihmisistä.
Ristisaattue asteli ihmisjoukon läpi, joukon viimeisenä vakavan oloinen Eero Huovinen yllään harmaa piispan kaapu. Mietteliäs ilme vaihtui portailla hymyyn, joka nousi syvältä sisimmästä. Siinä näkyi paitsi haikeutta, myös se koko sydän, jolla mies on työtään tehnyt.
Uran viimeisen työtehtävän jälkeen alkoi uuden elämänvaiheen opettelu. Eero Huovinen sanoo tehneensä pitkään ajatustyötä lähtöprosessiinsa liittyen. Hän on käynyt päänsisäisiä keskusteluja, joissa kuuntelee tarkkaan myös vaikeita ääniä, jotta pärjäisi niiden kanssa.
”Yritän katsoa asioista aina niiden molemmat puolet. Eläkkeelle lähtö on varmasti paitsi suuri vapautus, myös ison tyhjyyden tuova kokemus.”
”Eläkkeelle siirtymiseen liittyy tietynlainen lopun tuntu. Lomalta palataan aina töihin, työpaikkaa voi vaihtaa ja sairaudesta voi toivoa paranevansa. Mutta eläkkeeltä ei enää koskaan palata entiseen työhön. Totta kai voi harrastaa ja tehdä muuta, mutta jonkinlainen pieni kuolema eläkkeelle lähtöön liittyy”, Huovinen miettii.
Eero Huovinen muistaa vuosien takaa amiraali Jan Klenbergin 70-vuotishaastattelun, jossa mies kertoi eläkkeelle lähdön olleen pudotus täyteen tyhjyyteen. Vasta kahden vuoden kuluttua elämä alkoi mennä vähitellen eteenpäin. Huovinen arvostaa amiraalin rehellisyyttä.
”Kun on tehnyt 20 vuotta töitä täydellä sydämellä, niin kyllähän siinä helposti käy niin, että sydämestä lähtee toinen puolikas.”
”Tätä työtä on vaikea tehdä muulla kuin täydellä sydämellä ja minun vammani on tehdä työtä niin intohimoisesti, että oman sydämen ja työn välinen ero on liiankin pieni. Yksi kaveri sanoi kerran minulle, kun olin ollut vuoden päivät tässä työssä: ’Kuule Eero, et sinä voi tehdä töitä tuolla tavalla, että koko ajan noudatat makkaramainosta laadusta tinkimättä ja lihaa säästämättä.’ Se oli terävänäköisesti sanottu”, emerituspiispa pohtii.
Eero Huovinen on tehnyt jo joitakin suunnitelmia eläkepäiviensä viettoon. Ainakin tietynlaisesta rytmistä hän yrittää pitää kiinni. Se on ollut useamman eläkkeelle siirtyneen ystävän neuvo.
”Lähden varmaan pois Helsingistä johonkin kammioon kirjoittamaan. Panen oven kiinni ja rupean miettimään. Kirjoitan, metsästän ja hiihdän. Vierastan sanaa muistelmat, katson ennemmin taaksepäin elämää ja yritän arvioida, mikä siinä on ollut vaikeaa ja mikä kiehtovaa”, Huovinen sanoo.
Rouva ei ole vielä jäämässä eläkkeelle työstään Museoliiton pääsihteerinä. Pariskuntana nautitaan parhaillaan yhteisestä iloisesta elämänvaiheesta isovanhempina. Se on Huovisesta melkein vielä parempaa kuin vanhemmuus.
”Vietin kesämökillä elämäni parhaimpiin kuuluvat kaksi viikkoa 4- ja 7-vuotiaiden lapsenlasteni kanssa. Ei sen palkitsevampaa voi olla kuin nelivuotias kulkemassa vieressä ja kysymässä koko ajan, mitä hommia me vaari seuraavaksi tehdään.”
Luvassa on aikaa lastenlapsille työpaineiden väistyttyä mielestä ja kalenterin tyhjetessä. Paljon saa tilalle, vaikka joitakin asioita tulee työstä myös iso ikävä. Etenkin saarnaamista ja hyviä työtovereita.
Mutta mistä Helsingin piispa toivoisi itsensä muistettavan virasta luovuttuaan?
”Onko se nyt niin kovin tärkeää, että joku muistaa minut?”
”Jos ihmiset muistaisivat sen, miten hyvä Jumala on, niin siitä olisin aika iloinen”, Eero Huovinen sanoo silmät kostuen.
