Eeva presidentinvaalitunnelmissa

Pekka Haavisto ja Antonio Flores
Kahden maailmanmatkaajan kohtaaminen

Pekka Haavisto ja Antonio Flores käyvät usein sunnuntaikävelyllä Tarvaspäässä ja piipahtavat Gallen-Kallelan museossa.

Yhteinen koti sijaitsee Tarvaspäästä puolen tunnin kävelymatkan päässä. Haavisto ja Flores elävät rekisteröidyssä parisuhteessa. Elämänsä he ovat jakaneet jo 13 vuoden ajan.

”Kävin täällä ensimmäisen kerran toukokuussa 1998, kun olin juuri tullut Suomeen. Tämä on minun suosikkipaikkani erityisesti syksyllä”, Flores kertoo.

Haavistolle seutu on tuttu jo lapsuudesta, jolloin hän asui Munkkivuoressa ja Munkkiniemessä. Silloin koululaiset fillaroivat pitkin Laajalahden rantoja.

Ministeri rinkka selässä

Pekka Haavisto, 52, ja ecuadorilainen Antonio Flores, 32, tapasivat Kolumbiassa vuonna 1997. Haavisto oli tuolloin ympäristöministerinä Paavo Lipposen ensimmäisessä hallituksessa. Entisenä interreilaajana ministeri Haavisto oli lähtenyt tälläkin kertaa rinkka selässä reissuun. Kolumbiassa hän huristeli bussilla pienestä kylästä toiseen. Reppureissaminen antoi hänelle kaivattua vastapainoa puku päällä toimistossa istumiselle.

”Muistan pääministeri Lipposen ilmeen, kun hän kysyi, missä olen ollut kesälomalla, ja minä kerroin, että olen ollut pari viikkoa kiertämässä Kolumbiaa”, Haavisto nauraa.

”Lipponen ihmetteli, oliko se turvallista. Minä olen aina luottanut siihen, että monessa paikassa kyllä pärjää.”

Antonio Flores jakaa Pekka Haaviston intohimon uusien kulttuurien kohtaamiseen. Hän teki omia interrail-matkojaan Etelä-Amerikassa. Tavatessaan Haaviston hän oli asunut puoli vuotta Kolumbian Bogotássa.

He tapasivat ensimmäisen kerran kesällä, ja seuraavan kerran tavattiin jouluna Ecuadorissa. Silloin Haavisto kävi muun muassa Esmeraldasissa, joka oli uuden kumppanin kotikaupunki. Keväällä olikin Floresin vuoro tulla Suomeen. Paluulippu jäi käyttämättä.

”Me molemmat pidämme matkustamisesta. Ensimmäisenä vuonna täällä ollessani kävimme Pekan kanssa Venäjällä, Virossa, Ruotsissa ja Norjassa”, Antonio kertoo.

Tulokkaalle piti esitellä lähiseutuja. Haavisto ja Flores ajelivat kuplavolkkarilla Pietarin kautta Viroon ja takaisin. Melkein saman tien päätettiin käydä katsomassa myös Oslo, kuplavolkkarilla tietysti.
Sittemmin he ovat jatkaneet yhdessä matkailua.
Espanjassa ja Brysselissä on käyty tapaamassa siellä asuvia Floresin sukulaisia, ja sukulaiset ovat käyneet Suomessa. Floresin äiti, sisarukset ja täti olivat Suomessa juhlimassa myös parisuhteen rekisteröintiä.

Kulttuurit kohtaavat

Kielen kanssa oli aluksi vaikeuksia. Haavisto ei puhunut espanjaa, eikä Flores osannut kunnolla englantia. Sittemmin Flores on oppinut sekä englannin, ranskan että suomen kielen.

”Ensin oli vähän vaikeaa, kun en puhunut kovin hyvää englantia. Mutta kolmen kuukauden jälkeen oli jo helpompaa.”

Sopeutuminen Suomeen kävi kivuttomasti. Helsingistä löytyi paljon muitakin Latinalaisesta Amerikasta maahan muuttaneita, joiden kanssa oli helppo ystävystyä. Nykyään kaveripiiristä löytyy myös suomalaisia ja ruotsalaisia.

”On ollut hauskaa, että molemmilla on omat ystäväpiirinsä. Antonio ystävystyy nopeasti uusien ihmisten kanssa, ja meillä alkoi käydä myös hänen kavereitaan kotona. Tämä lattariporukka on todella aktiivista”, Haavisto kertoo.

”Joku on joskus sanonut minulle, että Suomessa on aika paljon rasismia. Mutta minä en ole koskaan törmännyt siihen. En koskaan”, Flores sanoo.
”Minun on ollut helppo olla täällä. Ehkä olen helppo ihminen.”

Haavisto hymyilee ja nostaa kulmakarvojaan kysyvästi.

Yhdessä elämisen myötä molemmat ovat oppineet paljon toistensa kulttuurista. Ennakkoluuloihin on törmätty ja uusia näkökulmia avattu. Ensimmäisenä jouluna kulttuurierot tiivistyivät kynttilöihin.

”Ihmettelin, miksi täällä sytytetään kynttilöitä, kun kukaan ei ole kuollut. Etelä-Amerikassa poltamme kynttilöitä vain, kun joku kuolee. Emme sytytä kynttilöitä joulun aikaan, vaan menemme kadulle juhlimaan ja juomaan.”

”Ecuadorissa jouluaattoilta on elämänilon juhla, ja meillä Suomessa se on hyvin perhekeskeinen. Siinä on suuri ero”, Haavisto jatkaa.

Myös yllättäviä samankaltaisuuksia löytyy.
”Minä luulin, että ruokapöydässä kaikki latinot puhuvat paljon, koska espanjalaiset tekevät niin. Mutta ecuadorilaiset ovatkin hiljaa. Ruokapöydässä kunnioitetaan ruokaa ja vain syödään”, Haavisto kertoo.

”Niin, se on Etelä-Amerikassa ihan normaalia. Ruokapöydässä me vain syömme, eikä kukaan puhu mitään. Kun olin pieni ja yritin jutella sisarusteni kanssa,  isoäitini kielsi sen ja löi lusikalla”, Flores nauraa.

Konfliktista toiseen

Yhteistä vapaa-aikaa löytyy nykyisin lähinnä sunnuntaisin. Silloin käydään kävelyllä, taidenäyttelyissä tai elokuvissa. Flores on opiskellut monta ammattia, hän on muun muassa media-assistentti ja stuertti. Nyt hän toimii parturi-kampaajana, ja töitä on usein myös lauantaisin.

Pekka Haavistoa työt taas vievät pitkin kotimaata ja Afrikkaa. Uraansa hän ei ole koskaan suunnitellut etukäteen, vaan mielenkiintoiset työtarjoukset ovat seuranneet toisiaan. Ympäristöministerin pesti loppui vuonna 1999 ja Haavisto jäi eduskuntavaaleissa varaedustajaksi. Silloin hän ehti jo ajatella, että ryhtyisi johonkin aivan muuhun työhön, esimerkiksi palaisi toimittajaksi.

Niinpä hänelle itselleen tuli yllätyksenä YK:n ympäristöohjelma UNEP:lta pyyntö lähteä vetämään Balkanille sodan ympäristövaikutusten arviointia. Se oli tulikaste konfliktialueella tehtävään YK-työhön. Haavisto teki työtä Serbiassa, Kosovossa, Montenegrossa ja Bosniassa. Sitten vuorossa olivat Irak, Afganistan ja Palestiina.

Seuraava yllätys oli ehdotus ryhtyä EU:n edustajaksi Darfurin rauhanneuvotteluihin.
”Uusi maailma aukesi minulle rauhanneuvottelujen kautta. On ollut etuoikeus tehdä tätä työtä. Olen tehtäväni kautta ystävystynyt eri konflikteissa toimivien rauhanneuvottelijoiden kanssa. Työ on kiinnostavaa ja siinä oppii koko ajan.”

EU-pesti päättyi vuonna 2007, mutta sittemmin ulkoministeri Alexander Stubb nimitti Haaviston erityisedustajakseen Afrikan kriiseihin. Nyt hän tasapainoilee kansanedustajan tehtävien ja Afrikka-töiden välillä.

Entä pelottaako kumppania, kun toinen on maailman kriisialueilla?
”Pyydän Pekkaa aina laittamaan viestin, kun hän saapuu jonnekin tai lähtee sieltä pois. Hänen ollessaan työmatkoilla puhumme puhelimessa melkein joka päivä. Kyllä minua pelottaa aika paljon.”

”Kuulostat ihan minun äidiltäni”, Haavisto virnistää.

Sodan pelisäännöt

Reppureissaajan asenteesta on ollut hyötyä myös rauhanneuvottelijan työssä. Haavisto onkin matkustellut paljon myös eri puolella Afrikkaa.

”Olipa maa sitten Somalia tai Sudan, niin huomasin, että muihin kansainvälisiin neuvottelijoihin verrattuna minulla on usein se etu, että olen käynyt monissa paikoissa kentällä ja tunnen ihmiset henkilökohtaisesti. Eri osapuolet arvostavat sitä, että on omakohtaista tietoa tilanteesta ja pystyy soittamaan suoraan konfliktin osapuolille. Satelliittipuhelimella tavoittaa ihmiset nykyään niilläkin alueilla, missä puhelinverkkoa ei ole.”

Rauhantyö vaatii hyviä hermoja ja pitkäjännitteisyyttä. Esimerkiksi Somaliassa on sodittu nyt 15 vuotta.
”Olen aina sanonut ihmisille, että varjelkaa sitä pientä toivon kipinää, mikä teillä on, koska tilanne voi mennä paljon huonommaksikin. Väkivaltaa ja uhreja voi tulla lisää. Se on kriisialueilla pidettävä mielessä.”

Kaikesta huolimatta Haavisto uskoo, että maailmaa voidaan parantaa. Monet esimerkit todistavat, että toivottomalta näyttävät kriisit voidaan ratkaista. Liberian uskottiin pysyvän loputtomasti kaaoksessa ja nyt maa on hyvällä tiellä. Kosovosta lähdettiin pakomatkalle kuvitellen, ettei paluuta olisi, mutta sinnekin ihmiset pystyivät palaamaan.

”Darfurin pakolaisleireissä on nyt oltu seitsemän vuotta, ja perheet alkavat ajatella, että he ovat koko elämänsä siellä. He pelkäävät, ettei ole mitään tietä ulos.
Olen sanonut, että kyllä tämä kriisi oikeasti voidaan ratkaista ja kyliin palaaminen voidaan tehdä turvalliseksi, mutta se vaatii kaikkien yhteistoimintaa.”

Haavisto painottaa, että lopullinen rauhansopimus ei ole ainoa tavoite, vaan konfliktin osapuoliin voidaan vaikuttaa myös sodan kestäessä.
”Kidnappaukset ja siviileihin kohdistuva väkivalta ovat sellaisia asioita, jotka saavat minut tarttumaan puhelimeen ja soittamaan, jos vain suinkin tiedän, kuka mahdollisesti on syyllinen. Olen sanonut, että katsokaakin, ettette päädy sotarikostuomioistuimeen. Kun mielestänne puolustatte oikeutettuja etuja, niin toimikaa siten, että ne tulevat lopuksi hyväksyttäviksi.”

”Sodassakin on pelisäännöt, joita pitää noudattaa. Geneven sopimuksessa on kielletty siviileihin kohdistuva väkivalta. Monelle on yllätys, että kansainvälinen yhteisö seuraa konflikteja näin tarkasti.”

Kirjoittaminen nosti tunteet pintaan

Kriisialueilla työskenteleminen ja inhimillinen hätä seuraavat mukana kotiin saakka. Haavistoon pidetään yhteyttä kentältä, ja hän on kuulolla myös vapaa-aikanaan.

”Mutta se ei estä minua rentoutumasta. Luen esimerkiksi kirjoja, joihin voin tavallaan hukkua ja upottaa ajatukseni. Kirjasto onkin kotona se paras paikka.”
Haavistolle myös kirjoittaminen on tapa purkaa työssään kohtaamia ihmiskohtaloita. Afrikka-tarinoita löytyy lokakuun lopussa julkaistusta kirjasta Hatunnosto (Kirjapaja). Kirjoittaessaan kesällä kirjaansa Haavisto istui tietokoneen ääressä välillä kyyneleet silmissä.

”Jotkut tarinat palasivat mieleeni tosi elävästi. Antonio nauroi, että why are you crying? Minä kirjoitin jotain pakolaisleirikokemusta, jossa purkautui muistoja. Silloin muistin ne ihmiset, joita olin tavannut ja mietin, mitä he olivat sanoneet. Huomasin, että kyllä kaikki on jossain takaraivossa muistissa.”

Vihreät ovat leipomassa Haavistosta presidenttiehdokasta vuoden 2012 vaaleihin. Mitä puoliso sanoo siihen?
”En minä oikeastaan ajattele sitä. Jos ehdokkuus tulee, niin se tulee”, Flores sanoo.

”Antoniolla on sellainen asenne, että toivottavasti normaalielämä ei häiriinny”, Haavisto jatkaa.

”Kampanjointi kuuluu osana politiikkaan, ja minussa virtaa sellainen veri, että kampanjointi on kiinnostavaa. Mutta on edettävä vaalit kerrallaan. Huhtikuussa on eduskuntavaalit, joissa olen ehdokkaana. Katsotaan sen jälkeen, miten elämä menee.”