Eeva-Leena Pokelan musisoiva katras: "Olemme ylpeitä äidistä"

Eeva-Leena Pokela tuli tunnetuksi laulavana pikkutyttönä 60-luvulla. Musiikin superammattilaisen neljästä lapsesta kolme vanhinta on nyt ammattimuusikoita. Soila, Jyri, Petteri ja Meri Sariola ovat kasvaneet musiikin täyttämässä kodissa ja perinne jatkuu.

On harvinainen hetki. Eeva-Leena Pokela odottaa neljää lastaan saapuvaksi yhteiseen illanviettoon. Tapaaminen on sovittu Helsingin Kauppatorin rannassa kelluvaan Nikolai II -ravintolalaivaan, jota Eeva-Leena emännöi ystävänsä kanssa muiden töidensä ohella.

Kolme vanhinta lasta, Soila, Jyri ja Petteri Sariola, ovat jo pitkälle aikuisia, ja nuorinkin, Meri Sariola, on 16-vuotias. Yhdessä kokoonnutaan lähinnä jouluisin, eikä aina silloinkaan, sillä keikkaelämä vie muusikoita välillä kauas kotoa. Äidin ja lasten välinen perheside on kuitenkin vahva.

– Ihanaa, saan nähdä kaikki lapseni! iloitsee laulajana, säveltäjänä, juontajana ja näyttelijänä tunnettu Eeva-Leena etukäteen.

Eeva-Leenasta on mukavaa tehdä välillä aivan toisenlaisia hommia laivan keittiössä. Laivasta löytyy myös urkuharmoni; Eeva-Leena tuo laivaan tietysti myös musiikkia.

Eeva-Leena on työskennellyt lehtorina Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen osastolla yli 20 vuotta ja tehnyt sen lisäksi lastenmusiikkia ainakin kolme vuosikymmentä. Monet muistavat hänet yhä pikkutyttönä, joka 6-vuotiaasta alkaen esiintyi nimellä Eveliina Pokela yhdessä vanhempiensa Marjatta ja Martti Pokelan kanssa.

Marjatta Pokela oli suomalaisen lastenmusiikin uranuurtaja. Hänen sävellyksiään ovat sellaiset tunnetut lastenlaulut kuin Vaarin saari, Mörrimöykky, Ihme ja kumma sekä Mörköooppera.

Ei ihme, että musiikki on tässä perheessä jatkuvasti pinnalla. Eeva-Leenan lasten isä on sellisti Raimo Sariola. Mutta:

– Sanoin aina omille lapsilleni, että älkää missään nimessä ryhtykö muusikoiksi. Ainakin pitää olla kunnon koulutus, pelkällä lahjakkuudella ei pärjää, Eeva-Leena kertoo.

– Se oli lähinnä äidillistä huolenpitoa, joka liittyi muusikon epävarmaan toimeentuloon, arvelevat Jyri ja Petteri nyt.

Jyri, 29, soittaa rumpuja lastenmusiikkiyhtye Paukkumaississa ja toimii tuottajana studio Mimixissä. Petteri, 25, on menestynyt soolourallaan akustisen kitaran soittajana.

Perheen esikoinen Soila Sariola, 32, tunnetaan muun muassa Rajaton-yhtyeen laulajana. Kuopus Meri on vielä lukiossa, eikä hänen intohimonsa tällä hetkellä ole musiikki vaan kilpa-cheerleading.

– Minun piti valita pianonsoiton ja liikunnan välillä. Aika ei riitä kaikkeen, treenejä on joka päivä, kertoo Meri, joka aloitti lajin harrastamisen 8-vuotiaana.

Merin HAC Elite -joukkue valittiin viime vuonna sekä Suomen että Euroopan mestariksi. Lähes kaikki on siis jo saavutettu. Nyt Meri valmentaa nuorempia.

– Haaveenani on ammatti taiteen tai musiikin parissa, sillä cheerleadingistä ei Suomessa saa ammattia.

Mutta musiikkisukuun kun kuuluu, Meri veti jo lapsena radiossa lasten toivekonsertteja ja on tehnyt juontokeikkoja äitinsä kanssa.

 Musiikkia ovista ja ikkunoista

Millaista oli kasvaa musiikin täyttämässä kodissa?

Soilan mielestä sen vaikutus omaan ammatinvalintaan oli selvä. Lapsuudenkodissa kaikkeen musisointiin annettiin mahdollisuus, soittimia oli aina saatavilla.

– Soitimme tietysti myös kattilankansia. Vain isän sello oli niin arvokas, että siihen ei saanut koskea.

– Myötäilimme jousta hänen soittaessaan, Jyri kertoo.

Jokaiselle lapselle löytyi oma laji, joskus yrityksen ja erehdyksen kautta. Jyri yritti nuorempana soittaa selloa ja Soila viulua, mutta sittemmin tilalle astuivat uudet instrumentit.

– Pari jousta tuli rikotuksi suutuspäissä, en tykännyt harjoittelusta, Soila kertoo

Hän aloitti teini-iässä saksofonin soiton. Lisäksi hän soittaa pianoa. Laulamaan Tapiolan kuoroon Soila pääsi 11-vuotiaana.

Jyri sai rummut 10-vuotiaana, ja sillä tiellä ollaan.

Paitsi musiikkiin, myös liikuntaan kannustettiin. Eeva-Leena opetti kaikki lapset luistelemaan, hiihtämään ja laskettelemaan. Petteri harrasti nuorempana karatea. Jyri tanssi balettia Oopperan balettikoulussa murrosikään asti, kunnes loukkasi polvensa.

– Harrastin myös kaikkea muuta mahdollisimman vaarallista, kuten mopolla ajoa ja potkunyrkkeilyä, Jyri kertoo.

Sellaista satumaailmaa

Sisarusten suhteet ovat läheiset. He ovat saaneet toisiltaan paljon ammatillistakin tukea. Ja jos nuorempana musiikkimaut menivätkin vähän ristiin, isompia riitoja asiasta ei syntynyt. Petteri ja Jyri ovat tehneet paljon töitä yhdessä, levyjäkin vuodesta 2003.

– Olen oppinut paljon Jyrin kritiikistä, Petteri sanoo.

Petteri oli myös pari vuotta sitten mukana Rajaton-yhtyeen kiertueella.

Lapsuudesta kaikki muistavat musiikkileirit ja isovanhempien ja serkkujen kanssa järjestetyt piha- ja Mörrijuhlat sekä erilaiset musiikkikulkueet. Kipinä niihin tuli ehkä Eeva-Leenan lapsuudesta, roolijuhlista, jotka olivat hänen äitinsä ja Leena-tätinsä perua.

– He kehittivät jo 30-luvulla roolileikin, jossa kaksi vanhaa tätiä paheksui kaikkea ja tiesi kaiken. Se oli sellaista satumaailmaa. Mörrijuhlia järjestämme vieläkin.

Kaikki lapset viettivät pienenä aikaa lavan takana, kun äiti oli esiintymässä.

– Olimme tietysti äidistä ylpeitä, sanoo Jyri.

Soilasta oli pienenä täysin normaalia, että äiti esiintyi Pikku Kakkosessa. Murrosiässä siitä sai kuulla koulussa.

– Äiti oli ”se sormileikkitäti”, eikä se siinä iässä tuntunut kovin kivalta, Soila sanoo.

Äidin ja isoäidin merkitys on tärkeä ammatillisestikin.

– Kun ajattelen Marjatan Mörköoopperaa, minulle tämä on kunnia. Pyrin jatkamaan suvun perinnettä, sanoo Jyri.

– Lastenmusiikkia on lisäksi todella kiva tehdä, sitä ei koskaan tehdä nyrpein mielin. Paras testiryhmä on oma tytär, Jyri sanoo.

Joukkoon on siis liittynyt yksi lapsenlapsikin: Jyrillä on 2,5-vuotias Elena-tytär muusikkopuolisonsa Maija Sariolan kanssa. Eeva-Leena hoitaa Elenaa usein.

– Hän on oikea aurinko! En tiedä kumpi meistä on enemmän sulaa vahaa, kun olemme yhdessä.

Laulua ja läheisyyttä

Eeva-Leena sanoo viihtyneensä aina erittäin hyvin lasten kanssa.

– Heittäytyminen leikkimään ei ole minulle vaikeaa nytkään. Olen leikkivä aikuinen, hän nauraa.

Eeva-Leenan elämä neljän lapsen äitinä oli normaalia lapsiperheen elämää.

– Tosin en tahdo muistaa niistä vuosista paljonkaan, niin paljon tapahtui koko ajan. Mutta nuorena jaksaa enemmän, olin vasta 23-vuotias saadessani Soilan.

Ensin asuttiin Helsingin Vartiokylässä ja sitten Espoon Lintuvaarassa, ja koska Eeva-Leenan ja perheen isän työt olivat epäsäännöllisiä, kotona asui usein myös kotiapulainen. Lapsia kuljetettiin harrastuksiin, tai sitten isompana he menivät bussilla.

Kaikkia perheen lapsia käytettiin pienenä musiikkileikkikoulussa, ja niin myös Elenaa nyt.

– Muskari on loistava keksintö, siinä lapsi saa kokonaisvaltaisen kokemuksen musiikista. Siellä lauletaan, leikitään ja tanssitaan, eikä se tähtää mihinkään soittotaitoon.

Kun lapset olivat pieniä, Eeva-Leena lauloi heille paljon.

– Se on parasta, mitä vanhempi voi lapselleen antaa, siinä annetaan oma ääni ja omaa läheisyyttä. Olen huomannut asian uudelleen nyt Elenan kanssa. Hänellekin laulan sekä tuttuja että improvisoituja lastenlauluja.

– Lapsen luontainen kyky olla luova on pohjaton, sitä jaksan aina hämmästellä, Eeva-Leena sanoo.

Pieni tyttö, iso yleisö

Eeva-Leena itse tuli jo lapsena tunnetuksi kuuluisien vanhempien laulavana tyttärenä. Isä oli professori, kanteletaiteilija Martti Pokela.

– Lauloin jo pienenä paljon äidinäitini Sylvi Nikulan kanssa, joka oli laulajatar ja koloratuurisopraano ja opetti Sibelius-Akatemiassa. Hän kannusti kaikkia lapsenlapsiaan musiikkiin ja huomasi, että osasin laulaa, Eeva-Leena kertoo.

Perheessä oli kolme lasta, Eeva-Leenalla on kaksi isoaveljeä, Juha ja Hannu Pokela. Kotona oli aina lastenhoitaja.

– Vanhempani olivat paljon matkoilla, ja äitini oli pikemminkin taiteilija kuin käytännön ihminen. Mikään käytännön asia ei olisi hoitunut ilman kotiapulaista. Sen sijaan äidillä oli aina aikaa pohtimiseen ja keskusteluun, hän istui mielellään tuntitolkulla ajattelemassa asioita. Kiirettä hän ei voinut sietää. Isäni oli se, joka lähetti meidät lapset aamulla kouluun.

Eeva-Leena kulki vanhempiensa mukana keikoilla.

– Mieleeni on jäänyt eräs esiintyminen Kisahallilla, kun olin 10-vuotias. Muistan ajatelleeni, että minä olen näin pieni ja yleisö on noin iso. Muistan myös juhannusjuhlat pari vuotta aiemmin. Kaaduin, kansallispuvustani repesi hiha ja käteeni sattui. Silti piti yrittää olla edustava, hän hymähtää.

Eeva-Leena arvelee, että hänen vanhempansa eivät ehkä ymmärtäneet, miten voimakkaasti televisio tuohon aikaan oli tulossa joka kotiin ja teki tytöstä hetkessä liiankin tunnetun.

Lapsitähteys ei Eeva-Leenan mielestä palvele ainakaan lasta itseään.

– Lapselle sellainen ei ole tarpeellista, se voi palvella aikuisia, julkisuutta ja yleisöä. En suosittele lapsitähteyttä kenellekään. Lapsi on niin herkkä, muotoutumassa oleva ihminen, että hänen pitää saada rauhassa etsiä omaa alaansa.

Eeva-Leenan pelasti se, että hän opiskeli musiikkia koko ajan.

– Soitin Sibelius-Akatemiassa pianoa nuorisokoulutuksessa ja harjoittelin paljon. Laulaminen tuntui hirveän helpolta, se ei vaatinut lainkaan työtä.

Muusikon ammattia ei 1950–1960-luvuilla pidetty ihan kunniallisena. Eeva-Leenan vanhemmatkin ryhtyivät täyspäivätaiteilijoiksi vasta yli 50-vuotiaina. Sitä ennen heillä oli yhteinen agentuuriliike, josta perheen toimeentulo saatiin. Isä oli agronomi ja äiti taidemaalari.

Kun tytär oli 8-vuotias, perhe muutti Töölöön, jotta matka soittotunneille olisi lyhyempi. Kotona järjestettiin paljon juhlia, joihin osallistui tuon ajan kuuluisuuksia.

– Tapio Rautavaara, Reino Helismaa ja Kipparikvartetin miehet tulivat minullekin tutuiksi, Eeva-Leena kertoo.

Murrosiässä Eeva-Leenasta ei tuntunut hyvältä, että hänet tunnettiin. Hän harrasti teinityttönä vakavissaan myös jazztanssia ja modernia tanssia ja pääsi 14-vuotiaana Ruotsalaiseen teatteriin tanssijaksi. Hän tanssi ja lauloi myös Kaupunginteatterissa 21-vuotiaaksi.

– Vanhempani olivat vähän järkyttyneitä, kun tulin valituksi tanssiryhmään ja esiintymisiä oli harva se ilta. Teatteri veti minua kovasti, eikä valinta musiikin ja tanssin välillä ollut minulle lainkaan helppo, Eeva-Leena kertoo.

Yhteinen kaari

Eeva-Leenan läheinen suhde omiin vanhempiin säilyi vuosien varrella. Isovanhemmat olivat hyvin tärkeitä myös lapsenlapsilleen.

– Side säilyi molemmin puolin vahvana loppuun asti, Eeva-Leena kertoo.

Marjatta Pokela, Mamu, jaksoi puhua murrosikäisen Soilan kanssa loputtomasti. Martti Pokela eli Taatu taas oli tärkeässä roolissa Petterin elämässä. Taatun viimeisinä vuosina Petteri kävi usein soittamassa tälle kitaraa.

– Isovanhempien kanssa käytiin paljon filosofisia keskusteluja musiikista. Keskusteluun piti aina varata koko päivä, muistelee Petteri.

Lapsenlapset kävivät yhdessä auttamassa Taatua, kun tämä asui loppuaikoina yksin.

– Kävimme siellä siivoamassa ja luomassa lunta, kun hän ei enää itse kyennyt, kertoo Petteri.

Marjatta Pokela kuoli vuonna 2002 ja Martti Pokela vuonna 2007. Eeva-Leenalle oli tärkeää, että hän sai olla mukana saattohoitamassa molempia vanhempiaan.

– Isäni ei asunut koskaan vanhainkodissa, vaan hän sai kuolla kotiin. Äitini kuoli syöpään Terhokodissa. Veljeni, meidän kaikkien lapset ja muutamat naapurit olivat mukana auttamassa isääni.

– Minusta se oli hieno matka, jonka saimme tehdä yhdessä. Lasteni ollessa pieniä isovanhemmista oli valtavasti apua, ja myöhemmin se kääntyi toisinpäin: me hoivasimme heitä, Eeva-Leena sanoo.

teksti Kirsi Hemánus - kuva Anna Huovinen