Borneolla - pääkallonmetsästäjien mailla

Onneksi meno saarella on nykyään aiempaa leppoisampaa.

Saapuessamme Kuchingiin, Borneon saaren suurimpaan kaupunkiin, on jo paahteinen iltapäivä. Keskustan halkaisee mutainen Sarawak-joki, jonka varrella seisovat sulassa sovussa pienet hökkelitalot ja suuret hotellit. Kaupungissa on paljon puita ja suuria puistikkoja. Hökkeleistä tupsahtelevat savupilvet, ja lasten kirkkaanväriset leijat kohoavat kohti taivasta.

Kuchingissa toimii monta museota, ja kaupungissa näkyy niin englantilaisen siirtomaa-ajan kuin eri uskontojen – islamin, hindulaisuuden ja taolaisuuden – vaikutus. Kaupungista on myös lyhyt matka viidakkoon, heimojen kyliin ja mangrovejoille.

Herkkä sademetsä

Viidakossa rytisee apinoiden kiipeillessä puissa. Tuossa vilistää suuri villisika poikueineen. Bakon luonnonsuojelualue tuo mieleen ruuhkaisen kaupungin keskustan.

Olemme matkustaneet pienellä sinisellä veneellä viidakon reunalle ja luontopolun alkuun. Juurakkoinen polku pakottaa pitämään katseen omissa jaloissa, vaikka ympärillä riittäisi katsottavaa.

Borneon saari on jaettu kolmen valtion – Malesian, Indonesian ja Brunein kesken. Malesialle kuuluvalla Borneon alueella keskitytään ekomatkailuun, mikä näkyy myös Bakolla. ”Älä ota muuta kuin valokuvia, älä jätä jälkeesi kuin jalanjälkiä”, sanotaan paikan iskulauseessa. Oppaat kertovat innostuneesti viidakon dominonappuloiden tavoin toimivasta ekosysteemistä: jos kaadat puita rannasta, saatat tuhota kokonaisen lajin syvemmältä metsästä. Opetus on, että kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Puiden latvustoissa lehtiä riuhtovat koukkunokkaiset nenäapinat hymyilyttävät. Autiota rantaa täplittävät koloihinsa pakenevat hiekkaravut ja hylätyiltä näyttävät suuret simpukankuoret. Kun opas viheltää kuoren sisään, työntää erakkorapu suuren saksensa ulos: ”Tämä on varattu!”

Sademetsä antaa Borneolle ulkonäön ja maineen. Saaren sademetsissä elää noin kuusi prosenttia kaikista maapallon kasvi- ja eläinlajeista, ja uusia, vielä tuntemattomia lajeja löydetään jatkuvasti. Oppaamme kertoo ylpeänä, kuinka nimenomaan Bakon alueelta on löydetty lupaava lääke HIV:hen.

Viidakossa kuluu helposti kokonainen päivä, kun joka hetki voi nähdä jotakin uutta. Iltaisin Bakon rannan puut vetävät puoleensa tulikärpäsiä, jotka valaisevat rantaviivaa kuin pienet jouluvalot.

Torilta keittiöön

Seuraavana päivänä pakenemme kuumuutta Kuchingin viikonlopputorin kuomujen alle. Kojujen myyjien kasvoille nousee yhtenään hymy, mutta kukaan heistä ei tuputa tuotteitaan: kanoja, inkiväärinkukkia, kultakaloja...

Maapähkinävoissa paistettu vohveli sulaa suussa, ja matkaan tarttuu pussillinen pistävän tulisia paikallisia chilejä. Pienen patikoinnin jälkeen olemme keskellä auringossa loistavia helyjä, värikkäitä saronkeja ja käsintehtyjä sandaaleja. Kuchingin viikonlopputori on loistava paikka tehdä löytöjä ja hurahtaa turhuuteen.

Jatkamme matkaamme Sarakraf Pavilioniin, jossa voi tutustua saaren kulttuuriin ja osallistua paikallisen aterian valmistamiseen. Borneon heimojen käsityöt ällistyttävät: kankaisiin käsin punotut sadat simpukat, tuhansin koristuksin veistetyt soittimet, silkkiset, sateenkaarenväreissä loistavat leijat ja pikkutarkoin kuvion koristetut pienet kangasliinat, joita valmistetaan useita kuukausia. Epäilemättä tämä on kärsivällistä kansaa.

Ruoka valmistetaan suuren bambukuoren sisällä ja usein avotulella. Käärimme kanat kuoriin ja panemme ne paahtumaan nuotiota vasten yli tunniksi. Kanat imevät itseensä herkullista bambun aromia. Murea ateria vie kielen mennessään. Herkkävatsaiset yrittävät varoa mukaan huolettomasti heitettyjä, tummaksi paahtuneita chilipalkoja.

Borneon sademetsissä on elänyt 27 eri heimoa, joilla kaikilla on ollut oma kulttuurinsa. Lähes kaikki sademetsäheimojen kylät on rakennettu korkeiden pilarien päälle. Näin kylä on ollut turvassa tulvilta, vihollisheimoilta ja viidakon villieläimiltä.

Mikään uhista ei tunnu todelliselta vieraillessamme idyllisessä Bidaiyuh-heimon kylässä sademetsän reunalla. Ilmassa tuoksuvat mausteet, korvia hivelevät puheensorina ja veden solina; kylän läpi virtaa pieni joki, jossa ui oransseja kultakaloja.

On siivouspäivä: olkihattuiset naiset lakaisevat bambulla verhottuja lattioita pienillä luudilla. Pilarien juuressa kotkottavat kanat. Siellä täällä näkyy mustia kasoja – auringossa kuivatetaan paikallisia pippureita. Niihin ja tulisiin pieniin chileihin matkailija törmää Borneolla joka paikassa. Hymyilevä Edward tarjoaa meille terassillaan lasin paikallista pontikkaa, 16-vuotiasta tuangia.

– Viina laitetaan yleensä tulemaan tyttären syntyessä taloon, ja se juodaan vasta hänen mennessään naimisiin eli noin 20 vuoden kuluttua. Tämä on kuitenkin laitettu tulemaan muuten vaan, hän nauraa.

Nauru on herkässä tässäkin pienessä kyläyhteisössä ja etenkin auringon lämmittämällä terassilla. Ehkä siksi heimojen sitkeässä istunut perinne tuntuu sitäkin hätkähdyttävämmältä: kylän keskustalossa roikkuu oljista punottu verkko, jonka läpi irvistelevät pääkallot.

Pääkallonmetsästys on Borneon heimojen pitkään elänyt, yleisesti hyväksytty esi-isien ja vielä muutama sukupolvi sitten harjoitettu tapa. Naimisiin ei päässyt ilman kahta vihollisheimon edustajan päätä.

– Sitä on vaikea selittää, koska asiat ovat aina olleet niin. Viimeisimmät päät ovat 70 vuoden takaa, japanilaisten hyökkäyksen ajalta, paikallinen oppaamme Mathiew toteaa.

Pääkalloja tulee vastaan niin kylissä kuin museoissa, uniin ne eivät onneksi hiivi.

Veneretki mangrovejoelle

Hiilikärryjä työntävän miehen silmät verestävät punaisina, ja rikkinäisen kauluspaidan alta törröttävät kylkiluut. Tulo- ja elintasoerot ovat Borneossa huimat. Olemme juuri ajaneet läpi viidakon Santubongin rannalle ja ohittaneet valtavia luksushuviloita aidattuine pihoineen. Nyt edessämme seisoo pieni hiilen tahrima mies, joka ojentaa kätensä ja hymyilee.

Puuta poltetaan suljetussa tilassa kuukausia, ennen kuin siitä saadaan tarvittava määrä hiiltä. Kilohinta on euroissa alle viisi senttiä. Puusta tipahtaneet kypsät carambolat murskautuvat jalkojeni alle kiertäessäni pieniä hiilillä täytettyjä savimajoja.

Yksinäinen hiilikaivos sijaitsee reitin varrella matkalla krokotiilien asuttamia mangrovejokia. Santubongin ja Salakin rannikko on verkosto satoja risteileviä jokia, jotka laskevat mereen. Meren selällä vilahtelevat maailman pienimpien delfiinien evät, kun ne jahtaavat pikkukaloja kalastajien verkkojen lomassa.

Lohkeilevalla turkoosilla maalilla koristettu moottorivene vie meidät pieniä jokia pitkin viidakkoon. Ohitamme paalujen varaan pystytettyjä kyliä. Kukot ja lapset kiekuvat kilpaa, pastellisävyin maalattujen talojen edessä roikkuvat pyykit kuivumassa.

Viereemme ajaa vene, josta pyydetään välittämään viestiä seuraavan kylän päällikölle. Kyseessä on kutsu tapaamiseen, jonka aiheena on alueen lasten koulutus.

Matka jatkuu. Veneen kuomun alla on paahtavan kuuma. Ympärillämme mangrovepuut työntävät juurensa kohti joen pohjaa. Korvissa soi tasainen heinäsirkkojen siritys.

Yhtäkkiä näemme jonkin liikkuvan joenpenkalla. Kaksimetrinen krokotiili valahtaa juurakon keskeltä jokeen ja kauhoo hitaasti syvyyksiin. Jokien krokotiilit ovat säikkyjä, mutta poikkeuksiakin löytyy: Kuchingin kansallismuseon lasivitriiniin on pakattu ihmissyöjäkrokotiilien vatsoista löytyneitä rannekelloja ja tekohampaita. Ohittaessamme sukelluskohdan hieman hirvittää. Sitten huomio kiinnittyy ohitse lehahtavaan, sateenkaarenväreissä hohtavaan lintuun.

– Emme mene liian lähelle joen reunaa, etteivät apinat hyppää veneeseen, opas pelottelee hymyillen.

Hotelli viidakon keskellä

Yövymme Borneon Highlands Resort -keskuksessa, minne pääsee vain kiikkerää vuoristotietä pitkin. Taitamme matkan puhisevalla sähköautolla, jyrkkä serpentiinitie saa meidät pidättämään hengitystämme.

– Tulevaisuudessa emme halua päästää tänne muita kuin sähköautoja. Emme myöskään syö muuta kuin kasvisruokaa, paikan markkinointijohtaja Benard Tiang Ming Zearl kertoo.

Vuoren päällä, keskellä viidakkoa sijaitseva Highlands Resort perustettiin alun perin golfkeskukseksi, mutta nykyään se houkuttelee matkailijoita nauttimaan viidakkovaelluksista ja hemmotteluhoidoista.

– Yritämme elää mahdollisimman luonnonmukaisesti, Benard sanoo.

Keskusta ympäröivät sakean viidakon ja golfkentän lisäksi kukkatarhat ja kasvimaat, joissa tarjottu ruoka tuotetaan. Vierailija voi itse poimia puista kypsiä passionhedelmiä ja punaisena loistavia chilejä. Vuoristopurosta lasketaan kirkasta vettä suoraan uima-altaaseen. Vesi on jääkylmää, mutta kuumuudessa on helpotus pulahtaa sinne.

Iltahämärässä viidakon heinäsirkkojen siritys kuulostaa aivan hengitykseltä. Vuorten yössä liikkuvat kämmenen kokoiset värikkäät yökköset. Yllättäen keskellä siritystä ja pörinää matkailijakin nukkuu sikeästi.