Aulikki Oksasen elämäntyö

Rakas Väinö!
Vauva nukkuu kopassaan, söi juuri äsken. Ei hän niin kiltti ole kuin Maisu aikoinaan, tällä on oikein repivä kirkuva ääni, huomasin sen heti ensimmäisestä parahduksesta ja sanoin kätilölle, ettei toisilla noin kovaa ääntä ollut.

Näin kuvaili Aulikki Oksasen äiti, Hilkka, kenttäpostissa vuonna 1944 miehelleen vastasyntynyttä tyttövauvaa. Tyttö oli perheen kolmas lapsi, hänen jälkeensä syntyi vielä kolme lisää.
”Isä työskenteli kansakoulunopettajana, ja äiti hoiti meitä lapsia kotona. Isä oli hieman jäyhä, hän oli itse jäänyt pienenä orvoksi. En muista hänen juurikaan pitäneen meitä sylissä. Äiti oli hellempi ja huumorintajuisempi.”

Aulikki muistelee lapsuuttaan erittäin onnellisena aikana. Perhe asui tiiviissä maalaisyhteisössä, ensin Pylkönmäellä, jonne muutettiin Aulikin ollessa pieni vauva.

”Asuimme koulun alakerrassa. Mitään mukavuuksia ei tietenkään ollut siihen aikaan. Äidillä oli paljon töitä, varsinkin kun meillä oli vielä pari lehmääkin. Meille lapsille se oli hieno paikka asua; saimme leikkiä isolla koulun pihalla. Aivan lähellä olivat metsät ja lehmihaka.”
Aulikki purskahtaa nauruun.
”Leikimme puotia lehmihaassa. Sieltä sai ostaa koivunlehtikolikoilla leipiä. Leivät olivat auringossa kuivuneita lehmänrieskoja. Irroittelimme niitä nurmikolta ja kannoimme puotiin.”

Ensimmäiset runot puotipaperille

Pojat tytöt joutuin
kelkat sukset ottakaa,
rientäkää
ulos hiihtämään ja laskemaan.

Toisesta puodista, eli osuuskaupasta, olivat peräisin paperinpalat, joihin Aulikki alkoi kirjoittaa omia runojaan viisivuotiaasta alkaen.
”Sain ruskeasta käärepaperista pieniä paloja, joihin raapustin tekstejä. Isäni oli niin fiksu, että älysi tallettaa ne. Lapsuudenrunoistani heijastuu topeliaaninen arvomaailma, jossa korostuvat luonto, usko, joulu ja eläimet.”

”Äitini lauloi paljon ja nauroi herkästi. Äidillä oli helmeilevä sopraano isän komean tenorin vastapainoksi. Opin kodin perintönä lukemattoman määrän kansanlauluja ja virsiä.”

Aulikki muistaa, että kotipiirissä oli paljon iloa ja leikkiä, mutta myös tiettyjä sääntöjä, joita piti noudattaa. Hänen mieleensä on jäänyt, että äiti kielsi viheltämästä sunnuntaisin.
”Luulen, että kyseinen kielto periytyi hänen äidinisältään, joka oli ankara herännäissaarnaaja. Omalla isälläni oli puolestaan joskus remmi käytössä, kuten sen ajan tapa oli.”

”Kirjoittamisharrastukseeni suhtauduttiin kuitenkin arvostavasti. Muistan kerrankin, kun isä ja äiti hoputtivat lähtemään kylään, kun minulla oli runo kesken. He odottivat ovella niin kauan, että runo oli valmis! Se oli kannustavaa, hienoa suhtautumista.”

Kun Aulikki oli seitsemänvuotias, perhe muutti Kokemäelle, koska siellä oli oppikoulu. Vanhemmille oli tärkeää, että kaikki kuusi lasta saivat käydä oppikoulun, vaikka se vaatikin pennin venyttämistä yhden ihmisen palkalla.

Tytön kasvaessa halu taiteiden harrastamiseen lisääntyi. Kirjoittamisen lisäksi hän soitteli harmonia isän luokkahuoneessa. Koulun tyhjässä eteisessä oli iltaisin tilaa maalata ja piirtää. Samalla isossa perheessä kasvavanut tyttö sai hieman omaa tilaa.

Kesäisin Aulikki vieraili usein Sylvi-tädin, äidin sisaren luona. Hän oli syvästi kristitty, diakonissa koulutukseltaan. Aulikkikin rupesi pohtimaan jo melko varhain tulevaisuuttaan.

”Mietin vakavissani, alanko samaan työhön kuin tätini. Siihen aikaan diakonissat olivat perheettömiä, he antoivat naimattomuuslupauksen. Kun pojat alkoivat kiinnostaa, luovuin diakonissahaaveista”, Aulikki nauraa.

Aulikki kirjoitti ylioppilaaksi 60-luvun alussa. Hän pyrki Ateneumiin mutta ei päässyt – omaa tyhmyyttään, hän sanoo nyt.

”Katselin karsintakokeissa ympärilleni, ja kaikki näyttivät maalaavan jotakin abstraktia. Minä maalaistyttö kuvittelin, että niin täytyy tehdä, vaikka abstrakti ilmaisu oli minulle outoa. Ehkä tuo nuoruuden epäonnistuminen ohjasi minua myöhemmin pitämään kiinni itsenäisestä ajattelusta ja ilmaisusta.”

Samana vuonna Aulikki hakeutui opettajakoulutukseen. Opettajakorkeakoulun käytyään hän toimi yhden vuoden opettajana, mutta siihen loppui isän jälkien seuraaminen. Vaikka Aulikki pitikin lapsista, hän ei viihtynyt työssään, eikä varsinkaan sen ajan opettajanhuoneissa.

Vietnamin sota järkytti

Kenen joukoissa seisot, kenen lippua kannat
Ei synny rakkautta ilman oikeutta
ei synny oikeutta ilman taistelua
ei taistelua ilman yhteistä rintamaa.

”Hyvä ystäväni houkutteli minut mukaansa katsomaan Ylioppilasteatterin esitystä. Se oli mullistava kokemus. Harold Pinterin näytelmässä Black and White Kaisa Korhonen esitti ilotyttöä. Hän oli niin raju ja valovoimainen, että minulle syntyi vastustamaton halu päästä samaan teatteriin.”

Aulikki pyrki Ylioppilasteatteriin kolmen vaativan ohjaajan edessä: Kalle Holmbergin, Kaisa Korhosen ja Jukka Sipilän. Aulikin piti esittää merenneitoa, ja hän onnistuikin huljuttelemaan vartaloaan niin vakuuttavasti, että läpäisi kokeet.

Pian edessä oli jo uusia haasteita. Aulikki oli mukana laulamassa Ylioppilasteatterin kuuluisissa Orvokkikabareissa ja Lapualaisoopperassa. Samoihin aikoihin alkoi syntyä omia laulutekstejä, joita Kaj Chydenius sävelsi.

”Suomessa käynnistyi valtava murros. Maalta tulleen sukupolven oli pakko ottaa etäisyyttä agraarikulttuurin arvomaailmaan. Samoilla arvoilla ja asenteilla ei enää selvitty. Ylioppilasteatterin piiristä löysin dynaamisia ystäviä, jotka kapinoivat ja kyselivät saman murroksen keskellä. Kysymykset liittyivät naisen ja miehen rooleihin, sotaan, vääryyksiin ja ihmisoikeuksiin. Ja tietenkin rakkauteen.”

Aulikilla ei ollut selvää käsitystä vasemmistolaisuudesta, mutta hän ei mielestään lukeutunut myöskään porvareihin. Erityisen tärkeää hänestä oli naisen ja miehen tasa-arvo. Piti päästä irti asenteesta, että naiset olisivat alempiarvoisia ja holhottavia toisen luokan kansalaisia. 60-luvullahan nainen ei päässyt edes ravintolaan ilman miesseuraa.

”Kuuluin Yhdistys 9:ään, jonka toiminnassa oli mukana myös miehiä. He ymmärsivät, että sukupuolten tasa-arvosta hyötyvät miehet ja lapset. On mieluista seurata, miten miehet nykyisin osaavat paitsi ottaa vastuuta, myös iloita lapsistaan.”

”Meitä 60-luvun kapinallisia kutsuttiin kulttuuriradikaaleiksi. Sen ajan radikalismi ei ollut niin puoluepoliittista ja sitoutunutta kuin myöhemmin 70-luvulla. Vanhemmilleni aiheutin varmasti harmaita hiuksia, mutta välit säilyivät. Äitini pahoitti tosin kovasti mielensä, kun erosin kirkosta.”

Eniten Aulikin maailmankatsomukseen vaikutti Vietnamin sota. Se järkytti ja pakotti pohtimaan laajemmin sodan syitä ja seurauksia. Hän koki, että oli pakko ottaa kantaa ja valita puolensa niin sodan kuin koko maailmanpolitiikankin suhteen.
”Kirjoitin sodanvastaisia lauluja ja olin mukana Vietnamin sodan vastaisissa mielenosoituksissa. Kenen joukoissa seisot syntyi näiden tuntojen pohjalta vuonna 1969.”

Vaikea rakkaussuhde

Sinua sinua rakastan
yö painaa päähäni pimeän seppeleen
jotta en sinua näkisi.

Monilahjakkaan nuoren naisen ensimmäinen kirja Hevosen kuolema ilmestyi vuonna 1966. Samana vuonna Aulikki tapasi ohjaaja Mikko Niskasen.

”Syntyi rakkaustarina, joka kesti kolme vuotta. Se ei ollut helppo suhde. Mikko oli tulisielu, lahjakas ja levoton. Minä olin häntä 14 vuotta nuorempi, vielä melkein vasikkaiässä.”
Aulikki näytteli muun muassa Niskasen ohjaamissa filmeissä Elokuva jalostavasta rakkaudesta ja Lapualaismorsian.

”Se oli hurjaa aikaa. Emme asuneet saman katon alla, mutta kaikkien myrskyjen jälkeen palasimme aina yhteen. Mikossa oli suurta herkkyyttä ja mielenpaloa, jonka tunsin itsessänikin.”

Elämäkerrassaan Piispa Henrikin sormi kirjailija kuvaa tunteitaan sarjakuvien kautta: ”Rakkaus tuo elämään ukkosmyrskyn, piinan ja hurmion. Olen mustasukkainen. Niin monet kauniit naiset piirittävät ohjaajaa...”

Aulikki kirjoitti elokuvaan Asfalttilampaat yhden Suomen kauneimmista rakkauslauluista, Sinua sinua rakastan. Sen sävelsi Kaj Chydenius. Laulu olisi pitänyt kirjoittaa elokuvan päähenkilölle, mutta runoilija kirjoitti sen suoraan omista tunteistaan ja sielunmaisemastaan.

Syntyi lisää lauluja ja kirjoja. Tykkimiehen syli, Emilia ja Suomi, Isosisko ja pikkuveli. Syntyi loistavan tv-näytelmän Aliisan käsikirjoitus. Syntyi lukuisia laulutekstejä: Kuka kertoisi minulle, Siirtotyöläinen, Puhu minulle rakkaudesta.

Aulikki palkittiin monesti. Hän sai muun muassa J.H. Erkon palkinnon, pohjoismaisen näytelmäpalkinnon ja kahdesti valtion kirjallisuuspalkinnon.

Laulu tyttären häihin

Vilukukka, jos varjojen huomaan
sun silmiisi hiipineen,
sun katseesi loistoa suojaan
pois suutelen kyyneleen.

Maaliskuussa 1970 Aulikki tapasi nuoren vallankumouksellisen nimeltään Alpo Halonen. Pari avioitui vuonna 1972. Aino-tytär syntyi seuraavana vuonna ja Antti vuonna 1976. Aino avioitui elokuvatekijä Heikki Ahoniuksen kanssa ja heille syntyi Aulikin silmäterä, nyt 12-vuotias Otto eli Omppu.

Ainon ja Heikin häissä Aulikki esitti säveltämänsä ja sanoittamansa kappaleen Vilukukka.
”Siinä sävelessä oli kai aavistus tulevasta surusta. Vävyltä jouduttiin leikkaamaan aivokasvain kolme kertaa. Lopulta uusi leikkaus ei enää ollut mahdollinen.”

Tänä syksynä valmistuneessa Vesku-dokumentissa on kohtaus, jossa Vesa-Matti Loiri levyttää Vilukukkaa. Aulikki kertoo ajatelleensa jo laulua tehdessään, että haluaisi lähettää sen Veskulle.

”Laulu lepäsi kuitenkin useita vuosia, mikä oli hyvä asia. Pari vuotta sitten tein uuden version. Siinä on sama kipeys, mutta se ei ole niin hajanainen kuin alkuperäinen.” Aulikki iloitsee siitä, että Vesku levytti kappaleen.

”Mikko Niskanen sanoi aina, että taitelijan pitää antaa kaikki, takataskuja myöten. Vesku on artisti, joka antaa itsensä kokonaan. Sen kuulee myös tämän laulun tulkinnasta.”

Ahneus vie ihmisarvon

Mun lempieläin on se lumikko
Joka asui halkopinossa
Ja pääkalloperhosen kotelo
Ja toukka niska vinossa

”Olen kirjoittanut uutta laulurunoutta erityisesti Vuokko Hovattaa varten. Lauluja on hänen Lempieläimiä- ja Liaani-levyillään.”

Aulikki laulaa vielä silloin tällöin itsekin – viimeksi Kaisa Korhosen kanssa Tampereen Teatterikesässä.

”Suhtaudun intohimoisesti myös piirtämiseen ja maalaamiseen. Taiteellisessa mielessä koen itseni hybridiksi. Haluan liikkua yli aitojen sen mukaan, miltä itsestäni tuntuu.”

Aulikki Oksanen asuu miehensä kanssa Vuosaaren taiteilijatalossa Helsingissä. Alpo on ammatiltaan muurari, mutta hän on aktiivisesti mukana tukemassa kulttuurihankkeita, kuten Vuosaaren kesäteatteria. Kulttuurituottajana työskentelevä Aino-tytär on työskennellyt samaisen kesäteatterin tuottajana jo useampana kesänä.
”Antti ja hänen vaimonsa Eeva ovat puolestaan työskennelleet viimeksi Boliviassa intiaanien Compa-kulttuurikeskuksessa. On upeaa, että nuorempi polvi ottaa vastuuta muustakin kuin omista asioistaan. Kulttuuri, koulutus ja ihmisoikeudet ovat loputon työkenttä, mutta juuri sillä kentällä ratkaistaan koko maailman kohtalo.”

Aulikki on edelleen vakaumuksellinen vasemmistolainen, mutta ei puoluepoliittisesti sitoutunut.

”Toivoisin, että nykyisessä mediakaaoksessa ihmiset jaksaisivat ottaa selvää faktoista. Kunpa he luottaisivat omaan ajatteluunsa ja vaatisivat yhdessä oikeuksiaan. Ihmisen pahimmat viholliset ovat sota, rasismi ja loputon ahneus. Ne vievät meiltä ihmisarvon ja sivistyksen.”

Hän palaa vielä lapsuuteensa ja Pylkönmäen ihaniin maisemiin.
”Siellä kuljeskeli aikoinaan Pallukka-Olga. Hän oli synkkä hahmo, jota me lapset pelkäsimme. Hänellä oli pitkä loikkohame, pieksut jalassa ja puukko vyöllä.”

”Kun Olga tuli sisään, äiti keitti heti kahvinkorviketta ja pani pöytään kallisarvoisen sokeritopan, johon lapset eivät saaneet koskea. Äiti murensi hänelle topasta muruja sokerisaksilla. Olga rakasti sokeria ja sai panna muruja kuppiinsa niin paljon kuin halusi.”

”Äiti kohteli Pallukka-Olgaa kauniisti ja huomaavaisesti. Sitä kautta hän opetti meille, että jokaisella ihmisellä on oma ihmisarvonsa.”