Arto Halonen: "Lapsi lisäsi huolta maailmasta"

Elokuvan juoni menee näin: Kristus herää henkiin katsomaan, millainen maailma on jouluna. Ihmisillä on niin kova kiire ja stressi, että he kokevat hänet häiriöksi joka paikassa. Jeesus yrittää päästä lämmittelemään kerrostalon rappukäytävään, mutta paikalle soitetaan poliisi, joka pamputtaa häirikön kuoliaaksi. Loppukuvassa Kristus jää makaamaan maahan krusifiksiasentoon.

Elokuvan nimi on Kristuksen juhla, ja ohjaaja on alle parikymppinen Arto Halonen. Lyhytelokuva on hänen uransa alusta.
”Ensimmäiset lyhytelokuvani olivat hirveän pateettisia. Toivottavasti kukaan ei pääse koskaan näkemään niitä. Jos minä käsittelen maailman epäkohtia nykyiselläänkin, niin silloin nuorena ne tulivat alleviivaten ja ylikorostettuina”, Arto Halonen muistelee hymyillen.

”Pienempikin opetus olisi riittänyt”

Arto Halonen varttui Joensuussa. Jo ala-asteella hän käsikirjoitti ja ohjasi koulunäytelmiä. Halonen oli tuolloin luokan pomo, itsevarma ja hallitseva.

”En kiusannut ketään yksittäistä oppilasta, mutta jos kysytään aikalaisilta, niin ehkä moni on kokenut, että olen kiusannut heitä luokan kingi -asenteellani. Monestihan ihmiset kokevat asiat eri tavoin.”

Yläasteella kaikki muuttui. Kaveriporukka käänsi Artolle selkänsä, ja hänestä tuli kiusattu. Kiusaaminen oli lähinnä verbaalista, eikä hänellä pian ollut koulussa
yhtään ystävää.

”Oli ehkä hyväkin, että sain tällaisen opetuksen. Se herätti minut. Mutta kun kiusaaminen oli järjestelmällistä ja kesti useamman vuoden, niin se oli potenssiin kymmenen liikaa. Pienempikin opetus olisi riittänyt.”

Halonen kertoo, että meni vuosia ennen kuin hän pystyi puhumaan kiusaamiskokemuksistaan. Prinsessa-elokuvan yhteydessä on tuntunut luontevalta hieman avata omaa historiaa, koska uusin elokuvakin käsittelee erilaisuutta ja eristämistä.

”Prinsessa-elokuvaan liittyy myös mediasosiaalikasvatukseen linkittyvä koulukampanja. Kouluissa käsitellään erilaisuutta, yhteisöllisyyttä ja eristämisongelmia tämän leffan kautta. Siinä on eduksi, että on omakohtaisia kokemuksia.”

Kuinka Halonen sitten itse selvisi kiusaamisesta?
”Ratkaisevaa oli kyky katsoa eteenpäin. Oivalsin, että kun yläaste päättyy, niin kiusaaminen väistämättä loppuu tai ainakin muuttuu.”
”Ymmärrän hyvin, että tuskallisessa tilanteessa monilla ei ole uskoa tai kykyä katsoa eteenpäin, mutta se auttaisi. Ainakin omalla kohdallani auttoi usko siihen,
että asiat voivat olla tulevaisuudessa paremmin.”

”Kuljin ohjaajaksi omia teitäni”

Halonen oli aina ollut kiinnostunut taiteista ja kokeillut monia taiteen lajeja koulunäytelmistä runojen kirjoittamiseen ja musiikkiin. Kiusaaminen oli kuitenkin nakertanut nuoren pojan itsetuntoa niin, ettei hänellä ollut koulun päätyttyä rohkeutta hakeutua taiteellisen ammatin polulle. Halonen kokeili ammattikoulua, kävi armeijan ja päätyi kauppaopistoon. Vapaa-ajalla löytyi sitten se jokin.

”Kauppaopiston ensimmäisenä vuonna tein ensimmäisen leffan, joka vei mennessään. Tekemisessä oli tietty luontevuus ja intohimo. Tajusin, että tämä oli se, mitä olin kaivannut.”

Kahden seuraavan vuoden aikana valmistui kaksitoista lyhytelokuvaa ja yhteiskuntakriittinen ajattelu heräsi. Elokuva elokuvalta myös itseluottamus kasvoi.
Taideteolliseen korkeakouluun Halonen haki yhden kerran, mutta ei päässyt. Pääsykokeissa hän tipahti yhdellä pisteellä jatkosta. Se oli nuoresta miehestä niin epäoikeudenmukaista, että hän ei enää pyrkinyt toista kertaa. Sen sijaan hän päätti, että hänestä tulee ohjaaja joka tapauksessa. Elokuvia syntyi pienten apurahojen turvin ja kokemusta kertyi yritysten ja erehdysten kautta. Hän ryhtyi opettamaan Joensuussa elokuvan tekoa myös nuorille ja lapsille.

Opettaessaan muita hän sai itsekin oppia lisää, kun asioista oli pakko ottaa selvää. Halonen kutsui useita alan ammattilaisia pitämään vierailuluentoja ja kuunteli korvat höröllään siinä samalla. Se oli hänen elokuvakoulunsa.

”Koulutuksessa on aina olemassa se vaara, että jotkut näkemykset urautuvat. Joillekin koulutus sopii, ja he löytävät omat näkemyksensä. Minulle on tehnyt hyvää, että olen joutunut kulkemaan oman tieni. En ole ollut liiallisten vaikutteiden alaisena ja olen pystynyt käsittelemään omaa persoonallisuuttani.”

”Maailma muuttuu ahneemmaksi”

Elokuvia ei tehdä rahan vuoksi – ei ainakaan Suomessa – eikä ainakaan dokumenttielokuvia. Jokin muu syy täytyy olla, että omistaa koko elämänsä elokuvalle. Arto Halonen on monissa dokumentti- ja fiktioelokuvissaan nostanut päähenkilöksi haavoittuvassa asemassa olevan ihmisen. Onko hänellä missio toimia heikompien puolestapuhujana?

”Ei suoranaisesti. Haluan pikemminkin tuoda töitteni kautta esiin epäkohtia ja yrittää vaikuttaa niihin. Toki näihin epäkohtiin valitettavan usein liittyy ihmisten väärä kohtelu ja sitä kautta heikompien polkeminen”, Arto Halonen miettii.

”Usein laajakin aihe on hyvä kertoa yksittäisen ihmisen kautta. Niin ongelman syvyyden saa paremmin esille.”

Halonen ei halua määritellä itselleen missiota eikä tahdo pyöriä töissään vain yhden teeman tai kysymyksen ympärillä. Taiteilija pyrkii aina uudistumaan.
”Yritän etsiä kiinnostavia juttuja, jotka samalla kehittäisivät minua ja omaa ajatteluani.”

Yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus saa Halosen syttymään. Maailmanlaajuinen voitontavoittelu ja ihmisoikeusrikkomukset eivät aiheina jätä rauhaan.

”Yhteiskuntamme on kaksinaismoralistinen. Meidät kasvatetaan menestymään, olemaan parempia kuin muut ja polkemaan toisia jalkoihin, vaikka sitä ei sanota ääneen. Jotta olisit parempi, sinun pitää aina voittaa joku. Palkintoja ei riitä kaikille.”
”Olen siitä kovin huolissani. Maailma muuttuu koko ajan negatiivisemmaksi ja ahneemmaksi.”

Elokuvien tekeminen on vaikuttamisen lisäksi itsetutkistelua. Halonen näkee itsekkyyden siemenet myös itsessään. Meissä jokaisessa taistelee keskenään ahneus ja pyyteettömyys.

”Toivon, että osaisin kehittyä havaintojeni kautta, mutta en voi olla varma, että jonkin asian esiin nostaminen muuttaisi minua. Muuttuminen on vaikeaa. Silti nämä elokuvaprojektit pakottavat minut käsittelemään myös sisälläni olevia ongelmiani.” 

”Siinä hetkessä syttyi jumalkipinä”

Elokuvan idea voi lähteä liikkeelle monin eri tavoin. Usea aihe on saanut alkunsa esimerkiksi sanomalehden pikku-uutisesta. Siitä lähti Prinsessakin. Tärkeintä on, että aihe sytyttää ohjaajan.

”Näin kerran Kuubassa erään kaverin esiintyvän akrobaattisesti bensatynnyreiden kanssa. Siinä esiintymisen hetkessä syttyi ikään kuin jumalkipinä, vaikka esiintyjä muuten oli yksinkertaisen ja vaatimattoman oloinen ihminen.”

”Jokin siinä hetkessä syttyi, ja ajattelin, että haluan siirtää sen kokemuksen muillekin. Oli hienoa havaita jotain niin suurta jossain niin vaatimattomassa.”
Useimmiten Halosen elokuvien aiheet linkittyvät jollain tavalla hänen omaan kehitykseensä. Eri aikoina kiinnostavat eri aiheet, mutta jotkut teemat palaavat aina uudelleen. Halonen kertoo, että usein hän törmää sattumalta aiheeseen, joka ei jätä häntä rauhaan.

Toisinaan häntä myös pyydetään ohjaamaan jonkun muun aihe. Silloin elokuvantekijä joutuu pohtimaan, sytyttääkö aihe hänet vai onko parempi jättää työ muille.
”Koska olemme täällä niin lyhyen ajan, miksei aikaansa käyttäisi intohimoiseen tekemiseen ja tärkeisiin aiheisiin, joista haluaa puhua. Minulle on ollut alusta asti tärkeää, että yritän tekemiselläni myös vaikuttaa. Yritän kehittyä taiteilijana, mutta myös välittäjänä ja vaikuttajana.”

”Kaikki voi päättyä katastrofiin”

Halonen näkee maailman epäoikeudenmukaisuuden, ja vielä huonompaan suuntaan ollaan hänen mielestään menossa. Kai ohjaaja edes itse uskoo siihen, että elokuvalla voi muuttaa maailmaa?
”Tässä mediatulvassa on hirveän vaikea tavoittaa ihmisiä ja muuttaa mitään. Mutta jos jollain pystyy vaikuttamaan, niin tiedolla. Koska elokuvissa tietoon liittyvät usein myös tunteet, niin elokuva voi pysäyttää ja vaikuttaa.”

”Olen itsekin vaikuttunut monista elokuvista”, Arto Halonen toteaa.

Halosen yksi menestyneimmistä dokumenttielokuvista on ollut Pyhän kirjan varjo, jossa jäljitettiin länsimaisten yritysten yhteistyötä Turkmenistanin diktatuurin kanssa. Elokuva nostatti kiivaan keskustelun monikansallisten yritysten moraalittomuudesta ja osallisuudesta ihmisoikeusrikkomuksiin.

Hetken näytti siltä, että dokumentilla olisi konkreettistakin vaikutusta suuryritysten toimintaan, mutta tekijälle oli pettymys, kun mikään ei lopulta tuntunut muuttuvan.

”Pitää vain ymmärtää se, että muutokset ovat hankalia. On myös hyväksyttävä yhtenä vaihtoehtona se, että kaikki päättyy täydelliseen katastrofiin. Siitä huolimatta on osattava iloita ja ottaa maailmasta irti se positiivinen, mikä on tarjolla.”

Halonen paneutui Pyhän kirjan varjon jälkeen Pekka Strengistä kertovaan dokumenttiin Magneettimies. Suuren ja mahtipontisen työn jälkeen oli terapeuttista keskittyä intiimiin aiheeseen. Dokumentissa monet eri-ikäiset ihmiset kertovat Strengin musiikin merkityksestä omaan elämäänsä.

Myös ohjaaja pani itsensä peliin astumalla kameran eteen melko paljaana ja haavoittuvaisena.

”Kyynistymisen välttäminen on hankalaa. Olen nähnyt paljon lahjakkaita ihmisiä, varsinkin taiteilijoita, joilla on ollut valtavia resursseja ja mahdollisuuksia, mutta he eivät ole pystyneet välttämään katkeroitumista.”

Arto Halosen mielestä paras lääke kyynistymiseen on se, että ei ota liian vakavasti omia tekemisiään.
”Niin loukatuksi tulemisen tunne jää mahdollisimman pieneksi.”

”Lapsen saaminen on hieno kokemus”

Arto Halosesta tuli isä viime keväänä, 46-vuotiaana. Hän ehti omistautua täysin työlleen reilut parikymmentä vuotta. Ehtikö siinä elokuvien tekemisen lomassa edes haaveilla perheestä?

”Toinen puoli minusta on aina kaivannut tällaista pysähtymistä ja perhettä. Mutta olennaista on se, että pitää olla kokonaisvaltainen tunne ja että löytää oikean ihmisen, jonka kanssa haaveen pystyy toteuttamaan. Lapsen saaminen on ollut todella hieno kokemus.”

Lapsen äiti ja Halosen puoliso on laulaja ja sanoittaja­ Terhi Kokkonen. Nyt ohjaajan elämän arvojärjestys on muuttunut, ja hän tasapainottaa aikansa työn ja perheen kesken.
”En tiedä, onko se ollut oikea tapa, että täyttää elämänsä työllä. Ehkä tämä on ihmisläheisempi ja normaalimpi tapa elää, että tekee töitä vähemmän. On
ollut hienoa löytää tällainen vaihe elämässä”, Halonen pohtii.

Kuinka isyys sitten muuttaa sitä, miten maailmaa ja suomalaista yhteiskuntaa katsoo?
”Tietysti mietin, minkälaiseksi maail­ma muuttuu, kun lapsi kasvaa. Oma lapsi tekee ajattelun entistä konkreettisemmaksi ja ehkä huoli joistain asioista on jopa suurempi sen vuoksi.”
”Meillä on kuitenkin edelleen paljon asioita, jotka ovat paremmin kuin joissain muissa maissa. Näitä asioita voisi kehittää. Valitettavasti monet hyvätkin asiat ovat silti lakastumassa, esimerkiksi tasavertaisuus ja oikeudenmukaiset lähtökohdat kaikille.”
”Koen kilpailun kovenemisen ja kiireen lisääntymisen todella suurena vaarana yhteisössämme.”

Halonen pääsee jälleen omimpaan aiheeseensa: yhteiskunnalliseen epäoikeudenmukaisuuteen ja yksilön itsekkyyteen. 
”Onhan maailmassa paljon ihmisiä, jotka tiedostavat ongelmat ja puhuvat toisenlaisen maailman puolesta. Kaikki toivo ei ole mennyttä, täällä on välähdyksiä ja mahdollisuuksia.”