Anu ja Topi Pentikin kaksi maailmaa

Anu ja Topi Pentikäinen ovat eläneet vuosikymmeniä yrittäjän arkea, jossa yritys ja sen tarpeet ovat menneet kaiken muun edelle. Nyt on tullut viimein aika huoahtaa, vai onko sittenkään? Uusi koti on valmis, mutta Anun unelmat jatkavat lentoaan. "Eihän Anua voi mikään pysäyttää", sanoo Topi yli 40 yhteisen vuoden kokemuksella.

Posiontiellä riittää poroja. Aurinko paistaa mäntymetsien yllä, eivätkä rauhallisesti pitkin maanteitä jolkottavat koparajalat ole autojen kiireistä tietääkseen.

Porot ovat tuttu näky myös pitkällä kapealla niemellä, joka pistää Kitkajärveen. Niemellä on Anu ja Topi Pentikäisen uusi koti ja Anun yrttija salaattitarha, jonka hän joka ilta suojaa poroilta pelotenarulla.

Tämä on Anun ja Topin maanpäällinen paratiisi. Paratiisi, jonne on päästy kulkemalla totisten vaikeuksien kautta.

Seitsemän kilometrin päässä täältä, Posion Pentik-mäeltä, löytyy osana museota Anun ja Topin ensimmäinen hirsikoti ja sen hirsipöydältä rosoinen ja massiivinen kynttilänjalka nimeltään Kaamoskivet. Kaamoskivien ja nahkatöiden valmistamisesta alkoi Pentik-tarina.

Vuonna 1969 Posiolle Siilinjärveltä muuttanut opettajapariskunta, Topi voimistelunlopettaja ja Anu askarteluohjaaja, alkoi muuntaa Anun unelmia ja kädentaitoja liiketoiminnaksi, yritykseksi, joka nykyisin työllistää 300 ihmistä ja jonka liikevaihto on 35 miljoonaa euroa.

Kuka olisi uskonut? Eikä moni uskonutkaan. Ei silloin alussa eikä välillä myöhemminkään.

”Piti myydä kaikki mitä oli”

Vaikka alkuvuodet olivat huikeaa nousua ja uuden luomista, rahapulaa ja kriisejä koettiin. Pahimpaan aikaan Topi kahlasi pimeässä illassa ulkona lumessa huutamassa tuskaansa taivaisiin.

Taas selvittiin, mutta 90-luvun alun lama oli kaataa koko fi rman. Anun äänessä ei ole pienintäkään haikeutta, vain toteamusta, kun hän sanoo:

– Jotta fi rma säilyisi, piti silloin myydä kaikki, mitä oli. Talot, autot, hevoset. Kaikki. Välillä ei ollut rahaa edes ruokaan, kun ei voinut ottaa fi rmasta itselleen palkkaa.

Vaikeista ajoista puhuminen on Anulle ja Topille luontevaa. Se oli osa elämää – silloin. Nyt kaikki on paremmin kuin koskaan. Sisustusbuumin myötä löytynyt oma sisustusbrändi myymälöineen on osoittautunut kantavaksi ideaksi. Nyt on ollut mahdollisuus ajatella vähän itseäkin, vaikka se alkuun tuntui oudolta.

– Raha merkitsee eniten silloin, kun sitä ei ole ja sitä kipeästi tarvitsee. Nyt se ei enää ole niin tärkeää. Silti kynnys ryhtyä antamaan itselleen pelkän yrityksen sijasta on ollut korkea, Topi pohtii.

– Voihan sitä moni ajatella, että tämä menestys tuli vähän myöhään. Mutta ehkä se oli parempi näin. Nyt osaa suhteuttaa asioita eikä anna minkään kihota liikaa päähän. Ehkä me tarvitsimme kaikki nämä vaikeudet, Topi toteaa rauhallisesti.

Koirien Topi

Jos Topi onkin itse rauhallisuus, hänen ympärillään kiehuu ja liehuu. Neljä erirotuista ja -luonteista koiraa, Elli, Lilli, Doris ja Sanni, muodostavat seurueen, joka kulkee isännän mukana kaikkialla. Jokaisella karvaisella neuvonantajalla on myös oma nukkumatuolinsa Pentik-yhtiöiden hallituksen puheenjohtajan eli Topin työhuoneessa.

– Topille koirat ovat elämän ehto, Anu sanoo.

Koirista on Topilla myös omat tarinansa.

Ellillä, bassetilla, on tapana nukkua tietyssä sängyssä Topin tai kenen tahansa jalkopäässä peiton alla. Nukahtamisrituaaleihin kuuluu petikaverin jalkojen nuoleminen. Lilli, saksanseisoja, oli neljä päivää karkuretkellään yli 30 asteen pakkasessa, ja Topi uskoi sen jo menehtyneen.

– Kiertelin monta päivää autolla sitä etsimässä. Olin levittänyt Lillin kuvia kaikkialle, ja sitten tuli soitto naiselta, joka oli poiminut laihtuneen Lillin tieltä autoonsa.

Topi on puolieläkeläinen. Käytännön vastuu fi rmasta on nyt pojalla Pasilla, joka on toimitusjohtaja ja asuu Helsingissä. Raisa-tyttären mies Harri Bergman saatiin myös fi rmaan töihin varatoimitusjohtajaksi ja logistiikan osaajaksi. Nelilapsinen perhe muutti Rovaniemeltä Posiolle pienen suostuttelun jälkeen, mutta viihtyy nyt hyvin. Perheyritykselle on tärkeää, että suvussa on yhteistyötä ja voimaa. Uusi logistiikkakeskus, ”Suomen uudenaikaisin”, Anu esittelee, on vuoden vanha.

Anun pitkä ”työpäivä”

Anu on miltei ikiliikkuja. Hän herää kello viideltä, käy aamu-uinnilla Kitkassa ja on tehtaalla jo ennen kuutta. Anun on ihan pakko päästä kokeilemaan heti käytännössä edellisen illan aikana leikkaamiaan sabluunoja, kaavoja, joiden avulla keramiikka saa koristeensa ja värinsä.

– Anulle keramiikkaharrastus on henki ja elämä, tietää puolestaan Topi.

– Ei siltä voi sitä pois ottaa, vaikka ei meillä yhteistä vapaa-aikaa juuri ole. Hyvällä säällä käymme sentään veneilemässä ja yhteisillä työmatkoilla.

Anu ja Topi sanovat jo sopeutuneensa toistensa erilaisiin rytmeihin.

– Sehän on järjestelykysymys. Topi haluaa nukkua myöhempään, joten meillä on tapana tavata myymälän kahviossa keväällä kello yhdeksän ja talvella kello kymmenen aikoihin aamukahvilla. Siinä saamme päivitetyksi tehtaan asioita ja omiakin. Se on meidän laatuaikaamme, Anu sanoo.

Vaikka Anukin on virallisesti osaaikaeläkkeellä ja voi keskittyä nyt taiteelliseen tekemiseensä, hänen ”työpäivänsä” on pitkä.

– Topi soittelee viimeistään seitsemän maissa illalla, että tulisin kotiin tekemään ruokaa. Se on hänen tapansa saada minut pois tehtaalta, Anu naurahtaa.

– Mutta olen nyt niin hirveän innostunut tästä omasta keramiikasta, että teen sitä kaiket päivät. En huomaa ajan kulua. Tämä ei tunnu työltä eikä sitä olekaan. Voin vihdoinkin tehdä vain sitä mitä haluan ajattelematta, miten se myy.

Oma galleria

Pentik-mäellä rakennetaan. Taas. Valmistumassa on Anun pitkäaikainen unelma, oma taidekeskus ja galleria, Pentik Studio. Ainutlaatuinen näky suomalaismaisemassa on gallerian ulkoseinä, joka on kokonaan suurikuvioista, värikästä mosaiikkia. Palat on saatu oman tuotannon hukkakappaleista vasaralla rikkomalla. Mäelle johtavaa tietä reunustaa myös parikymmentä metriä pitkä mosaiikkimuuri. Kuin itse Gaudi olisi asettunut mäntyjen keskelle.

Galleria valmistuu keväällä 2009, ja ensimmäinen näyttely käsittää lähes 300 Anun uniikkityötä. Niitä Anu nyt tekee sammumattomalla innolla. Seuraavaksi suunnitteilla on 10 kansainvälisen keraamikon töitä.

– Jatkossakin tämä tulee esittelemään ennen kaikkea keramiikkataidetta, ja täällä voi pitää symposiumeja ja... Anu innostuu.

Anulla on muitakin suuria suunnitelmia Posion keskustan kaunistamiseksi ja turistien elämysten lisäämiseksi.

– Tuonne on tulossa muun muassa suuri keraaminen kuikan muna, Anu esittelee.

– Olen saanut Posiolta ja näiltä ihmisiltä niin paljon, että nyt on minun vuoroni antaa tälle yhteisölle. Haluan valmistaa heille tulevaisuutta. Se, että voimme tarjota ihmisille töitä, merkitsee, että he voivat pysyä kotipaikkakunnallaan.

Mustaa ja valkoista

Voi sanoa, että Anun ja Topin elämässä ovat vaihdelleet mustat ja valkoiset jaksot. Myös uusi koti on yhdistelmä mustaa ja valkoista. Paikalla alunperin sijainnut kelohonkahuvila on päällystetty mustiksi maalatuilla puupalasilla, jotta se soveltuisi yhteen uuden osan kanssa. Hirsitalon kylkeen rakennettu uusi talo on valkoista seinäpintaa ja lasia. Talon on suunnitellut arkkitehti Niko Tiula Anun toiveiden mukaan. Ekologinen ajattelu on mukana. Talossa on maalämpö.

– Ajattelen, että tämä on minun viimeinen taloni ja että tulen täällä leikkaamaan sabluunoja lopun ikääni, Anu sanoo.

Uudessa osassa sijaitsevat keittiö sekä makuuhuone ja Anun avara ateljee. Lasiseinät ulottuvat lattiasta kattoon, ja luonto mustikka-, puolukka- ja sammalmättäineen on vahvasti läsnä sisälläkin. Lähes 120 kilometrin pituinen Kitka siintelee puiden välistä molemmin puolin taloa.

– Tätä taloa on tavallaan suunniteltu koko elämä. Täällä meidän on niin hyvä olla, ettei täältä kaipaa mihinkään sanoo Anu.

– Paitsi Sallaan, lisää Topi. Siellä Topilla on pieni piilopirtti, joka houkuttaa aika ajoin vielä rauhallisempaan elämään, pois tehtaan piiristä.

– Jos vain saisi tuon Anunkin sinne vähän useammin.

Hirsiosa kolmine makuuhuoneineen on koirien ja Topin valtakuntaa, Topin ”datša”. Uusi puoli eli Anun studio on koiravapaa alue. Valoisassa keittiössä syödään yhdessä, hirsitalon suuressa olohuoneessa vietetään joskus iltaa takan loimussa tai sukujuhlia pitkän pöydän ääressä.

Niemen ostaminen oli Topin sitkeä idea, joka ensin ei saanut muulta perheeltä vastakaikua. Mutta kun kaupat oli tehty ja Topi oli ulkomaanmatkalla, Anu pani hirsitalossa toimeksi. Omin käsin hän valkaisi kuultomaalilla seinät ja uusi koko sisustuksen kahdessa viikossa. Kun Topi mistään tietämättä tuli talolle, häntä odotti siellä uuden sisustuksen lisäksi pöydälle katettu samppanjaillallinen ja piilostaan Topin reaktioita seurannut Anu.

– Se oli upea ilta.

Muutos kasvattaa

Uusi talo on Anun ja Topin kuudes koti Posiolla. Firman tarpeet ovat aina ajaneet omien tarpeiden edelle, ja kodit on otettu hyötykäyttöön. Viidenteen taloon asettui Raisan perhe. Anu ja Topi iloitsevat, että lapsenlapset ovat lähellä ja käyvät usein. Anu ei ole pitänyt muuttoja pahana. Kun vanha on jäänyt taakse, on tullut siivotuksi vanhat asiat pois ja on saattanut aloittaa uudelta tasolta.

– Haluan aina olla tulevassa ajassa, en vanhassa. Vanhaa pitää säilyttää, mutta ei saa olla vanhan orja. On terveellistä muuttaa elämäänsä, siinä kasvaa, sanoo Anu.

Topi puhuu omasta kasvustaan hirsitalon takan ääressä. Hänelle Anun vapauden tarve ja jatkuva uuteen kurkottaminen on välillä ollut vaikea kestää. ”Anu synnyttää ja hylkää”, ajatteli Topi joskus katkerana.

– Olen ollut riippuvainen ja hirveän mustasukkainen. Sen pimeän puolen peittäminen, ettei kukaan muu näkisi, ahdisti ja vei energiaa. Viimein aloin ymmärtää, että jos ei hallitse itseään, ei voi hallita tällaista yritystä. Puhuin Anun kanssa. Siitä lähti avautuminen, itsensä tunnistaminen ja muuttuminen. Se vanha Topi oli herkkä ja lapsenomainen. Sen onnekseni säilytin, sillä se on osa luovuutta, mutta sain lisää itsetuntoa ja rohkeutta.

– On ollut pelottaavaakin lähteä toteuttamaan huimia hankkeita vailla minkäänlaista tietämystä yrittäjänä olemisesta. Siinäkin on pitänyt kasvaa. On pitänyt oppia ajattelemaan ja uskaltamaan suuria.

Jos Anu on ollut Pentikin sielu ja henki, Topi on ollut se ruumis, joka on hoitanut arjen ja käytännön.

– Olen edustanut fi rmassa turvallisuutta ja järkevyyttä, Topi sanoo.

Sen Anu myöntää täysin.

– Vaikka Topi aina ensin vastustaa kaikkea uutta, hän ajan myötä ryhtyy kuitenkin toimimaan ja toteuttamaan.

Halu selviytyä

Kitkan kirkas ja hyinen vesi kohisee veneen kokassa, kun Topi vie seuruettamme pienelle ajelulle teräsrunkoisella venellään. Kulku on leppoisaa ja hytissä lämpiää sauna. Järven selkää myöten näkyy niemien lomitse kymmenien kilometrien päähän. Topi katsoo vaaroja ympärillään ja sanoo, ettei silloin alkuun viihtynyt Posiolla.

– Maisema oli niin erilainen kuin Kuopiossa, niin karu. Ei yhtään lehtipuita. Nyt niitäkin on jo alkanut näkyä. Kai ilmasto on sen verran lämmennyt. Nyt en osaisi enää asua kaupungissa. Tarvitsen tätä rauhaa.

Anu, Kuusankoskella kasvanut, tuli Posiolle kuin kotiinsa.

– Luonto täällä antaa minulle inspiraatiota. Tulen kotiin, katson Kitkan pintaa ja aaltojen liikettä tai auringonlaskuja ja olen taas täynnä energiaa ja ideoita. Ja jos ne jäävät vähemmälle, nollaan pääni tehtaalla. Menen ja teen pari päivää käsillä rutiineja, kiinnitän vaikka kupin sankoja, ja luovuus lähtee liikkeelle uudestaan.

Pienenä Anu maalasi itsensä kokonaan savella kiireestä kantapäähän. Intohimo saveen ja sen muovaamiseen on entisestään vain vahvistunut.

– Minun pitäisi varmaan elää 130- vuotiaaksi, että ehtisin tehdä sen kaiken mitä haluan.

Topi kertoo, että näytön paikka käynnistää Anun. Anussa on ollut voimaa.

– Kriisineuvottelussa pankin kanssa sanoin, että luottakaa meihin, me kyllä hoidamme tämän fi rman kuntoon, Anu sanoo. – Vaikeassa paikassa rauhoitan itseni täysin. En anna hätäännyksen päästä valloilleen. En osaa enkä ole halunnut koskaan hellittää. Halu selviytyä on minussa vahva.

Ehkä tässä puhuu se Anu, joka menetti oman äitinsä ollessaan kuusivuotias. Anusta tuli pienille sisaruksilleen pikkuäiti, joka isän kanssa hoiti perheen ja talouden. Eikä lannistunut mistään.

Kaikki hyvin

Anun ja Topin erilaisuus on ollut voimavara mutta myös kriisien tuoja. Se pieni hento vaalea keijukainen, jonka Topi vuonna 1967 löysi Kuilun tanssi-lavalta ja johon hän salamarakastui, oli kaikkea muuta kuin hento sisäisesti.

– Olemme siinä iässä, että olemme vihdoin hyväksyneet toisemme. Meidän sielumme purkautuvat eri tavalla. Minä en ole enää sellainen, että pitäisi jatkuvasti tehdä, haluan myös vain olla ja lukea. En edes osaa tehdä mitään käsilläni. Mutta jos meitä olisi ollut kaksi samanlaista, olisimme leiponeet savea pienimuotoisesti vielä tänäänkin. Bisnesvisiot olivat minulla valmiina jo vuonna 1974, Topi sanoo.

– Olen ollut Anun muusa lähes neljäkymmentä vuotta ja saanut seurata Anun kehittymistä taiteilijana. Minusta on upeaa, että saan olla mukana tässä luovuuden ympyrässä koko ajan.

Entä sitten Anu? Mikä Topissa sai Anun aikoinaan kääntämään selkänsä silloiselle poikaystävälle ja valitsemaan Topin?

– Topissa ihastutti se, että hän oli luonnollinen, avoin ja valloittava persoona. Ja sellainen hän on vieläkin. Kolmen viikon kuluttua tapaamisesta menimme kihloihin ja siitä kolmen kuukauden päästä naimisiin.

Vuosi oli 1965. Anu oli silloin 23, samoin Topi. Tytär Raisa syntyi seuraavana vuonna, ja parin vuoden päästä Pasi. Yhdessä on nyt oltu 43 vuotta.

– Kai meitä on pitänyt yhdessä yhteinen pyrkimys ja se, että Topi on muuttunut. Voin nyt katsoa mieheeni ylöspäin. Sekin on Topissa hyvä puoli, että saan olla oma itseni.

– Meille molemmille tärkeää on myös tunne, että kaikki voivat nyt hyvin, niin me itse, yritys kuin muukin perhe. Toisinkin olisi voinut käydä, sanoo Anu ja katsoo takan tuleen.

teksti Liisa Jäppinen – kuvat Anna Huovinen

Artikkeli on julkaistu Eeva -lehdessä 10/2008.