Annakaisa ja Ulpu Iivari perivät äidiltään sanojen voiman

Sisaruus kannattelee Ulpu ja Annakaisa Iivaria, vaikka heidän ikäeronsa on suuri ja elämänvaiheensa erilaisia. Toinen on seitsenlapsisen perheen esikoinen, toinen kuopus. Siskosten tarinassa keskiöön nousee kuitenkin kolmas henkilö – heidän äitinsä. Äiti tartutti lapsiinsa luovuuden ja kirjoittamisen intohimon.

Jokin aika sitten Ulpu Iivari havahtui kesken konsertin. Vieressä istuva pikkusisko ei ollutkaan mikään lapsi enää, ei, vaan aikuinen nainen. Isommille sisaruksille hän oli aina ollut se perheen pienin ja nuorin, joka syntyi Sallan Naruskalla asuneen perheen hännänhuipuksi, seitsemänneksi lapseksi.

– Olen kuullut, että sisaruksilla säilyy sama nokkimisjärjestys hautaan asti, vaikka he olisivat yhdeksänkymppisiä, Annakaisa Iivari kuittaa naureskellen isonsiskon havainnon.
Pitkään kansanedustajana ja europarlamentaarikkona toiminut Ulpu Iivari on palannut nuoruuden ammattiinsa, kirjoittajaksi.
Ja niin on tehnyt pikkusiskokin. Annakaisa Iivari työskentelee sosiaali- ja terveysministeriössä neuvottelevana virkamiehenä, mutta vapaalla on syntynyt viihteellisempää tekstiä. Maaliskuussa ilmestyvässä romaanissaan Juhannus italialaiseen tapaan Annakaisa vie lukijat espoolaisperheiden mukana Italian Toscanaan.
– Annakaisa on aina ollut meidän muiden mielestä se, joka tekee, mitä haluaa, Ulpu kuvailee.
– Ja sinä olet se vastuullinen, joka siivoaa juhlien jäljet, pikkusisko vastaa.

Kuvitteellinen Italian-matka alkoi syntyä Annakaisan mielessä sinä kesänä, kun hän ei poikkeuksellisesti lähtenytkään miehensä, kahden teini-ikäisen lapsensa ja ystäviensä kanssa Etelä-Eurooppaan lomailemaan, vaan jäi kotimaahan.

– Piti päästä matkalle edes henkisesti. Kirjoittaminen oli kiehtovaa, kun tarina alkoi vetää. Se oli hauska leikki, johon uppouduin, Annakaisa sanoo.

Lapsuutensa hän vietti kynä kädessä, ja oppi lukemaan ja kirjoittamaan varhain. Kuusivuotiaana hän näki sota-aikana Sallaan maahan pudonneen venäläisen lentokoneen, ja se kirvoitti pikkutytön mielikuvituksen lentoon.

– Eläydyin lentäjän elämään niin, että kirjoitin paksuun vihkoon Vasili Kononovin tarinan, vaikka en tainnut päästä hänen lapsuuttaan pidemmälle. Lainasin kirjaan nimet senaikaisilta venäläisiltä jääkiekkoilijoilta.

Toisella kuri, toisella Disney

Ulpu ja Annakaisa Iivarilla on ikäeroa 18 vuotta. Seitsemästä sisaruksesta kuusi on tyttöjä, veli on keskimmäinen.

– Me synnyimme Annakaisan kanssa aika erilaiseen perheeseen, Ulpu sanoo.

Toinen tuli maailmaan vuosikymmenellä, jolloin Suomi alkoi sodan ja ankarien kokemusten jälkeen nousta pikkuhiljaa jaloilleen. Vuonna 1966 syntyneen Annakaisan nuoruuteen kuuluivat peruskoulu, televisio ja Disneyn piirretyt.

– Ulpulla oli varmasti kotona enemmän velvollisuuksia ja kuria. Minä sain olla ihan vapaasti. Minun tai muiden nuorimpien lasten tekemisiä ei rajoitettu millään tavalla. Kun sisaret halusivat rakentaa yhdestä huoneesta psykedeelisen, äiti antoi luvan sahata huonekalut kahtia ja maalata seinät räikein värein.

Ulpu vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Sallassa ja Sodankylässä. Naruskan kylää hän pitää kotimaisemanaan, vaikka muuttikin sieltä jo pienenä.

– Synnyin keväällä 1948 parakissa, jossa sodan jälkeen lapsia tuli maailmaan nopealla tahdilla.

Naruskan kotiin ei aluksi ollut tietä, vaan sinne kuljettiin veneellä jokea pitkin. Isän kotipaikka oli jäänyt sodassa rajan taakse Neuvostoliiton puolelle.

Annakaisan syntyessä Ulpu teki jo lähtöä Lapista Helsinkiin.

– Olin uudesta vauvasta innoissani. Hän oli niin kaunis, helppo ja hyväntuulinen lapsi, mutta surin, ehtisinkö koskaan oikein tutustua nuorimpaan sisareeni, Ulpu sanoo.

Tuttavuutta tehtiin ainakin sinä viikkona, kun vanhemmat lähtivät matkalle ja isosisko jäi lapsenvahdiksi.

– Syötin Annakaisalle niin paljon banaanimössöä, että hän pulskistui.

Perheessä piano, muttei sähköä

Äiti oli haaveillut laulajan ammatista, mutta päätynyt Lappiin poromiehen vaimoksi ja opettajaksi. Sota-aika murensi monen nuoren unelmat.

Taiteellisuudesta ja luovuudestaan hän ei luopunut, vaikka pyöritti suurperheen arkea.

– Meillä ei ollut jouluisin paljon rahaa ostoksiin, mutta kirjoittelimme toisillemme joululahjaksi tarinoita. Äiti luki usein isälle kirjoja ääneen, Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaankin.

Annakaisa muistaa istuneensa usein äidin opettajanpöydän alla, kun tämä luki käsityötunnilla ompeleville ja kutoville lapsille tarinoita.

– Jos piirsin, soitin tai luin, minun ei tarvinnut tehdä kotitöitä. Äidin mukaan ehtisin tehdä niitä myöhemminkin, Annakaisa sanoo.

Näin kävikin. Kotoa lähtiessään kuopus ei osannut laittaa ruokaa, mutta tarjoaa nyt vieraille valmistamiaan illallisia paahtovanukkaineen.

Ulpun lapsuudessa kotona ei ollut sähköä eikä sinne talvisin johtanut aurattua tietä, mutta äidin mielestä oli tärkeää, että perheessä oli piano.

Yhdestäkään lapsesta ei tullut muusikkoa tai laulajaa, vaikka äiti niin toivoi.

– Äiti piirsi ja maalasi, joskus keittiön seinään ja usein ikkunoihin.

Annakaisa sai maalata huonekalujen alapintoihin. Siellä piirustukset säilyivät äidin mielestä hyvin.

Isän kanssa kuljettiin poroerotuksessa ja kalassa, ja eräretkillä.

– Isä vei hillaan pitkän matkan päähän ja kaikkein hankalimpiin maastoihin, koska lähisuot piti jättää vaikeasti liikkuville, Annakaisa sanoo.

Ulpu muistaa isästä toisenkin puolen.

– Isä oli huikentelevainen. Hän oli sotainvalidi, joka piti hyvästä ruuasta ja jolla piti olla aina uusi auto. Jyväskylän Sokoksen ruokaosastolla hänet tunnettiin myöhemmällä iällään herkkuja rakastavana miehenä.

Samettimekko ja helmet kaulassa kotiin

Sisarusten keskuudessa on Annakaisa Iivarin mukaan ”erilaisia jengejä”. On se sisko, jolta kysäistään, saako homeista hilloa syödä. (”Kuorit vain homeen päältä pois ja kiehautat hillon uudelleen”, vastasi Ulpu.) On toinen sisko, joka neuvoo, pitäisikö luomea mennä näyttämään lääkärille. Sitten ovat ne lähinnä omaa ikää olevat sisarukset, joiden kanssa peilataan perhe-elämän käänteitä.

– Me olemme alkaneet nyt olla enemmän yhdessä. Käymme konserteissa ja toisinaan lounaalla, Ulpu sanoo nuorimpaan sisareensa katsoen.

– Ulpu on ollut aina todella antelias. Hän on tukenut ja kannustanut meidän muidenkin lapsia. Tyttäreni hän vei jokin aika sitten oopperaan, Annakaisa sanoo.

Omassa lapsuudessaan hän pääsi toisinaan isonsiskon luokse kyläilemään. Tämä työskenteli niihin aikoihin Helsingin Sanomien kulttuuritoimittajana.

– Tulin pohjoisesta sarkavaatteissa ja palasin Helsingistä kotiin samettimekossa ja helmet kaulassa, Annakaisa sanoo.

Ulpu kuvailee itseään tädiksi, joka hankkii sisartenlapsille aina joko vaatteita tai kirjoja, ne Pessit ja Illusiat, tai opettaa eri maiden ruokakulttuureja viemällä heidät ravintoloihin syömään.

Omia lapsia hänellä on yksi ja lapsenlapsia jo kolme.

Äidiltä ilmeet ja boheemius

Ulpu Iivari pitää itseään ikuisena opettajan tyttärenä.

– Tunnistan itsessäni äidin ilmeitä, ja se on ärsyttävääkin. Rakastan äitiäni suuresti, mutta turhauttaa, että on elänyt omaa elämäänsä yli 60 vuotta ja kaiken tämän jälkeen on – kuin oma äitinsä, Ulpu sanoo.

Nuoruudessaan hänkin kirjoitti, mutta halusi 60-luvun hengen mukaisesti valistaa. Nuoremmille sisaruksille syntyi silloin historiallisia katsauksia Suomen ulkomaankaupan kehityksestä.

– Saimme kotona topeliaanista kasvatusta vähän liiankin kanssa. Jouluna opettajan perheestä kuului käydä köyhissä kodeissa ja antaa oma, kaikkein kaunein nukke lapselle, jolla ei ollut mitään. Ja opettajan lapsena sai rokotusjonossa seisoa aina ensimmäisenä ennen muita ja olla itkemättä, Ulpu jatkaa.

Rahaa ei ollut paljon, muttei tunnettu köyhyyttäkään.

– Kun äiti täytti 60 vuotta, hän sai valita lahjaksi levysoittimen tai uuden pesukoneen rikkoutuneen tilalle. Hän valitsi levysoittimen.

Monilapsisessa perheessä osa lapsista lähti maailmalle aikaisin.

– Sisko pääsi viisitoistavuotiaana Savonlinnaan taidelukioon, ja minä olin samanikäisenä kesätöissä eteläsuomalaisessa kesähoitolassa. Luotettiin, että pärjäämme, Ulpu sanoo.

Annakaisa kuvailee äitiä henkiseksi, luovaksi ja unelmoivaksi.

– Kovassa arjessakin hän säilytti kyvyn lumoutua. Hän saattoi jäädä kauppamatkalle ihailemaan kevätpuroa ja unohtaa ostoksensa matkan varrelle. Olen perinyt äidiltä tietynlaisen boheemiuden. Voin lähteä ulos ovesta takki nurinpäin, enkä huomaa mitään kummallista, nuorin tytär sanoo.

– Ja sinäkin käytät rahasi matkustamiseen, Ulpu huomauttaa.

Niin tehtiin lapsuudenkodissakin. Kun vähänkin oli varaa, Moskvitshin keula käännettiin kohti etelää.

Naruskan-tiellä kurkkua kuristaa

Ulpu Iivari eli lapsuutensa Lapissa, mutta Annakaisan sielunmaisema on toisaalla. Hän oli yhdeksänvuotias, kun perhe muutti Sodankylästä äidin kotiseudulle Keski-Suomeen.

– Meidän boheemi perheemme ei tainnut oikein sopia kuvaan sopusointuisesta ja esimerkillisestä opettajan perheestä. Sosiaaliset paineet olivat kovia, ja äiti tunsi riittämättömyyttä. Hän ratkaisi ongelmansa vaihtamalla paikkakuntaa. Hänen mielestään piti saada uusi alku, Ulpu sanoo.

Keski-Suomessa vanhemmat kokeilivat uutta uraa matkailuyrittäjinä. Veli omistaa nyt Sallan kotipaikan, ja sinne keräännytään joskus juhannukseksi.

– Aina kun käännytään Naruskan-tielle, kurkkuani kuristaa äidin kokema yksinäisyys ja sinne asutettujen ihmisten kohtalo, vaikka haamut mielessäni ovatkin jo alkaneet päästää otteestaan. Tunteet eivät ole yhtä pinnalla kuin ennen, Ulpu sanoo.

Lapsuuteen liittyi onnettomiakin hetkiä. Vanhin lapsi vaistosi äidin suuren yksinäisyyden ja sen, kuinka hän kaipasi pois.

Annakaisa näkee Lapin ristiriitaisuuksien paikkana. Hieno luonto yhdistyy siellä niin moniin onnettomiin ihmiskohtaloihin.

Sisaruus on turvaverkko

Sisaruus yhdistää, ja muodostaa ympärille oman turvaverkkonsa. Sisaruus on molempien mielestä erilaista kuin ystävyys.

– Kun on iso sisarusparvi, jollain on aina jotain murhetta. Aina on myös joku, joka on voimissaan ja jonka puoleen voi kääntyä, Ulpu sanoo.

– Ja toista ymmärtää puolestakin sanasta. Sisaret ovat niin läheisiä, etteivät ketkään muut pääse samaan. He hyväksyvät, vaikka käyttäytyisi hölmösti, Annakaisa lisää.

Jos omat asiat menevät solmuun, sisarusten kesken voi luottaa siihen, että ”kyllä ne jotain keksivät”.

– Olemme kasvaneet siihen, että perhe on se, josta haetaan tukea, Ulpu sanoo.

Kun äidin syöpä uusiutui, hän kieltäytyi kaikista hoidoista ja halusi lasten huolehtivan hänestä kotona. Niin tehtiinkin.

– Pohjoisessa asuva sisar on meidän kaikkien tukipylväs.

Äiti kuoli 2001, isä pari vuotta myöhemmin.

Sukujuhlia ruokatarjoiluineen pidetään pari kertaa vuodessa, ja niissä roolit ovat selkeät. On ”isojen tyttöjen” työt ja ”pienten tyttöjen” tehtävät. Keskimmäinen lapsi, veli, pitää puheet.

– Me isot tytöt teemme ruokaa, pikkutytöt seurustelevat vieraiden kanssa ja viihdyttävät soittamalla. Me olemme niitä marttoja, nuorimmat marioita, Ulpu sanoo.

– Veljessämme on suvun pojille miesmallia. Hän tekee metsäretkellä tulen, hankkii riistaa ja pyytää kalaa.

Ulpulla on paikka pöydän päässä.

– Olen perheen vanhin, ja minusta se on vähän juhlallistakin.

Romaanin päähenkilö kokkaa kuin Ulpu

Annakaisa kaipaa välillä lapsuudenkodin vahvaa taikapiiriä. Äidillä oli hallussaan sanojen voima. Ulkoisesti ei tapahtunut paljon, mutta äiti sai luontoelämyksetkin tuntumaan merkityksellisiltä.

Lukioaikaan nuorimmainen suunnitteli ryhtyvänsä isona kuvataiteilijaksi. Taidekoulussa suunnitelmat muuttuivat. Annakaisa halusikin tehdä jotain, joka tuntui yhteiskunnallisesti hyödyllisemmältä. Sosiaali- ja terveysministeriössä hänen tehtävänsä liittyvät tietoteknologiapalveluihin.

– Viihdyn ministeriössä vähän pelottavankin hyvin. Olen ollut eri tehtävissä 19 vuotta. Taiteesta nautin edelleen ja teen sitä mielelläni myös itse.

Italialaismaisemiin sijoittuvan romaaninsa hän sanoo sopivan arjen näännyttämille ihmisille, jotka kaipaavat jotain virkistävää – kuin pienen matkan tai hyvän aterian.

– Kirjassani on tilannekomiikkaa, ajankuvausta ja karikatyyrejä naisista ja miehistä, jotka hölmöilevät. Taidan olla huonon maun ystävä, Annakaisa arvelee.

Romaaninsa päähenkilöön Annakaisa arvelee poimineensa piirteitä Ulpusta, koska molemmat ovat hyviä laittamaan ruokaa ja haluavat päättää, mitä tarjotaan.

– Toiset tollot eivät vaan ymmärrä ruuan tärkeyttä, Annakaisa nauraa.

Ulpu on keskittynyt viime vuosina asiaproosaan. Tuoreimmissa kirjoissaan hän on perehtynyt suuriin ikäluokkiin ja rakentanut henkilökuvaa Ulf Sundqvistista.

Seuraavaksi Ulpulta on syntymässä jotakin henkilökohtaista ja kaunokirjallista. Annakaisa suunnittelee kirjoittavansa yhteiskuntasatiiria. Esikoinen ja kuopus ovat kirjailijoina ajautumassa toistensa tonteille.

Teksti Pirjo Houni Kuvat Juha Juntto