Anna-Leena Härkönen: "Tabuista täytyy puhua"

Anna-Leena Härkösen uusin romaani Onnen tunti kertoo sijaisvanhemmuudesta. Kirjailija kertoo, että aihe tuli vastaan lehtien palstoilta ja alkoi vaivata mieltä.
”Se vaati saada tulla kirjoitetuksi”, hän sanoo ja naurahtaa.

Kirjoitustyö kesti liki kolme vuotta. Prosessin aikana Anna-Leena huomasi miettivänsä, olisiko hänestä itsestään sijaisvanhemmaksi.
”Täytin jopa Pelastakaa Lapset ry:n kaavakkeita, joissa on kysymyksiä hakijoille. En koskaan näyttänyt vastauksiani kenellekään, mutta tulin siihen tulokseen, ettei
minusta ehkä olisi siihen. Olen liian urakeskeinen ihminen, en kovinkaan perheorientoitunut tai perinteinen äitityyppi.”

Lisäksi hän pohti, uskaltaisiko sijaislapseen kiintyä. Sitä pohtii romaanin päähenkilökin, yhden lapsen äiti ja uusperheellinen Tuula.

Anna-Leenan mielestä sijaisvanhempien pitäisi saada jokin vakuus siitä, että vaikka lapsi palautettaisiin biologisten vanhempiensa hoiviin, yhteys voisi jatkua.
”Pyrkimys on, että sijaisvanhemmat pysyisivät tukiperheenä, mutta sitä ei käsittääkseni kuitenkaan pystytä lupaamaan. Tästä varmaan seuraa, ettei sijaisperheeksi ryhtyminen houkuttele niin paljon kuin adoptiovanhemmuus.”
Rankka aihe tuli välillä niin lähelle, että yöunet kärsivät.
”Olin kestoahdistunut. Nukkuminen oli välillä vaikeaa. Keväällä rupesin käyttämään melatoniinia, ja nyt olen saanut yöuneni takaisin.”

Masennus ei leikin asia

Anna-Leena Härkönen ei ole ennenkään karttanut kirjoissaan vaikeita aiheita eikä pelännyt laittaa itseään likoon. Esimerkiksi masennusta hän on käsitellyt useissa teoksissaan. Yksi niistä on hänen toinen romaaninsa, Sotilaan tarina, joka pohjautuu omiin teatterikoulukokemuksiin.

”Kirja on fiktiivinen, mutta siinä on paljon niitä tunnelmia, joita koin teatterikoulussa yhden opiskeluvuoteni aikana. Se oli ihan helvettiä. Se, mitä nuorille ihmisille koulussa tehtiin, oli epäinhimillistä ja rikollista, eikä sitä voi puolustella millään. Jos en olisi lähtenyt sieltä, olisin tuskin enää hengissä.”

Anna-Leena koki Teatterikorkeakoulun kaaoksen niin raskaasti, että masentui. Osansa oli myös esikoisromaani Häräntappoaseen menestystä seuranneilla suorituspaineilla. Stressiä oli liikaa. Nuori, herkkä ihminen lyyhistyi sen alle.

”En ikinä unohda, millaista oli olla oikeasti masentunut. Jaksoin hädin tuskin mennä suihkuun, makasin vain sängyssä. Siksi suutun aina, jos masennuksesta puhutaan vähättelevästi. Masentuneelle sanotaan, että ota itseäsi niskasta kiinni. Minulla masennus kesti lopulta vain puoli vuotta, mutta tiedän mitä se on. Monet elävät siinä piinassa vuosikausia.”

Romaanissaan Heikosti positiivinen Anna-Leena Härkönen käsitteli synnytysmasennusta, johon hän itse suistui lapsensa syntymän jälkeen.

”Kärsin univeloista jo raskauden aikana, ja kun vauva syntyi, romahdin. Olin väsynyt ja aivan sekaisin. Pelkäsin, että menen psykoosiin ja varmaan hetkellisesti
kävinkin siinä.”
Anna-Leena puhuu imetysterrorista, joka ei näytä laantumisen merkkejä vieläkään.

”Minä olin sen uhri. Imetyksestä tuli valtava stressin aihe jo valmiiksi väsyneelle ihmiselle. Maitoa ei tullut, mutta sitä piti yrittää epätoivon vimmalla lypsää. Lääkäri patisti, että koeta nyt vielä, kun imetyksessä on niin tärkeää läheisyys vauvan kanssa. Vasta myöhemmin tajusin, että vauvaa voi pitää lähellä, vaikka ruokkisikin sitä pullosta.”

Noilta ajoilta Anna-Leena muistaa äärettömän huonouden tunteen, joka tuli, kun imetys ei ottanut onnistuakseen.

”Sukulaisia tuli käymään, ja minä yritin pumpata maitoa heidän silmiensä edessä. Sitten joku sanoi, että anna jo olla, yrität nyt liikaa. Anna vauvalle pulloa, rauhoitu ja lepää. Se tuntui vapauttavalta.”

Hän hymähtää puheille, joiden mukaan ”vielä sinä niitä vauva-aikoja kaipaat”.

”En varmasti kaipaa. Pienen vauvan kanssa valvominen on hirvittävää. Eikä sitäkään saisi ääneen sanoa. Minulla oli sentään mies, jonka kanssa yritimme yhdessä opetella vauvanhoitoa. Silti romahdin. Miten ihmeessä olisin selvinnyt, jos olisin ollut yksinhuoltaja?”

Lohtua ja terapiaa

Anna-Leena Härkönen on usein saanut kuulla lukijoilta, että hänen kirjansa ovat koskettaneet voimakkaasti. Kirjat ovat auttaneet ja lohduttaneet. Onko kirjailija siten myös auttaja?

”En varsinaisesti kirjoita auttaakseni lukijoita, se ei ole minulle motiivi kirjoittaa. Kirjoitan, koska olen kirjailija. Mutta minua kyllä ilahduttaa suuresti, jos kuulen, että joku lukija on saanut kirjastani lohtua.”

Kirjailijan sisaren itsemurhaa käsittelevä, vuonna 2005 ilmestynyt Loppuunkäsitelty on kerännyt runsaasti palautetta.
”Kerran eräs nainen tuli kertomaan minulle, että hän harkitsi pitkään itsemurhaa, mutta luettuaan kirjani päätti, ettei voi tehdä sitä omaisilleen.”

Anna-Leena Härkösen pikkusisko Killi teki itsemurhan joulukuussa 2003. Anna-Leena kirjoitti kirjaa seuraavan vuoden.

”Yhtä lailla kirja auttoi minua itseäni puhdistamaan mieleni ja pääsemään yli tapahtuneesta. Joissakin kirjallisissa piireissä halveksitaan tällaista terapiakirjallisuutta. Minun mielestäni siinä ei ole mitään vikaa. Miksei kirjallisuus voisi auttaa ja lohduttaa?”

Kirjoittaminen auttoi suruprosessissa. Ja myös aika.

”En itke enää Killin kuolemaa. Mutta joskus näen unta siitä, että itken. Fantasioin itkemisestä. Killi saattaa myös tulla uniini. Olen nähnyt monta kertaa unta, jossa hän sanoo, ettei olekaan kuollut, että tämä oli huijausta. Hän jatkaa elämäänsä jossain ulkomailla. Ilmeisesti käyn kuitenkin vielä jollain tasolla surutyötä läpi.”

Läheisen kuolema on saanut Anna-Leenan pohtimaan sitäkin, mitä kuolema on.
”Tunnen yhä vahvemmin, että siellä toisella puolella on jotain hyvää. Tai ehkä haluan vain uskoa niin. Helvettiin en enää usko. Tyhjyyskään, siis se että lakkaa olemasta, ei tunnu niin pahalta kuin ajatus, että joutuu kuoleman jälkeen iänkaikkiseen kadotukseen.”

Ikuisesta kadotuksesta Anna-Leena sai kuulla tarpeekseen lapsuudessaan. Hän on kotoisin Kempeleestä, missä lestadiolaisuus vaikuttaa vieläkin vahvasti.
”Oma kotini oli uskonnollinen mutta ei lestadiolainen. Silti lestadiolaisten vaikutus oli suuri. Heitä oli joka puolella, naapurissa ja koulussa. He uhkailivat kadotuksella ja helvetillä. Se oli hirveän ahdistavaa.”

Kirkko tekee hyvää työtä

Anna-Leena Härkönen kertoo kuuluvansa kirkkoon, mutta uskonnollisuus ei ole läsnä hänen arkipäivässään.
”Uskon kyllä johonkin korkeampaan voimaan, jota voisi sanoa Jumalaksi. Haluan uskoa, vaikka en tietenkään voi olla varma, onko mitään. Lapsuudesta on jäänyt selkäytimeen, että jos herään painajaisunesta, laitan kädet ristiin. Jos pelkään nukahtaa uudelleen, luen iltarukouksen. Sen olen opettanut lapsellenikin. Iltarukous tuo turvallisuuden tunnetta. Muuten en rukoile enkä käy kirkossa. En myöskään kaipaa mitään hengellistä kotia.”

Uskonnollinen fanatismi on Anna-Leenalle kauhistus.

”En usko missään tapauksessa siihen, että jokin oppi on oikeampi kuin jokin toinen. En voi sietää sitä, että uskovaiset tappelevat keskenään.”

Hänestä on käsittämätöntä, että monet ihmiset vetoavat Raamattuun perustellessaan mielipiteitään.
”Raamattuhan on kirjoituskokoelma, jonka tekstit on kirjoitettu kauan sitten. Ne ovat sidoksissa omaan aikaansa ja silloiseen maailmankuvaan. Minulle on täysi mysteeri, että nykypäivän aikuinen ihminen perustelee näkemyksiään sillä, että kun Raamatussakin sanotaan näin”, hän ihmettelee.

”Homokeskustelun aikana mietin hetken, eroaisinko kirkosta. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että eihän ole luterilaisen kirkon vika, jos muutamat sen jäsenet ovat fanaattisia ja puhuvat hölmöyksiä. Kirkko pyrkii luomaan yhteisöllisyyttä ja on onnistunutkin siinä. Kirkko antaa tiettyä turvaa ja intiimiyttä, mitä moni kaipaa. Kirkko tekee paljon hyvää, samoin Pelastusarmeija. Olen lapsena ollut heidän leireillään ja vieläkin käyn joskus moikkaamassa tuttuja päämajassa. Pelastusarmeija tekee mahtavaa, käytännön auttamistyötä. Sitä arvostan.”

Kärsimys ei jalosta

Anna-Leena Härkönen, 46, on ollut julkisuudessa yli kolmekymmentä vuotta. Ensimmäisen kerran hän esiintyi televisiossa vuonna 1978 Eeli Aallon ohjaamassa tv-kertomuksessa Anna-Leenan joulu. Se pohjautui 12-vuotiaan Anna-Leenan omaan käsikirjoitukseen ja kertoi Härkösen perheen jouluaatosta.

Nuorena Anna-Leena näytteli ja kirjoitti näytelmiä Oulun nuorisoteatterissa. Ohjaaja Mikko Niskanen bongasi hänet Seinäjoen Harrastajateatterikesässä ja pyysi pääosaan elokuvaansa Mona ja palavan rakkauden aika. Samana kesänä, vuonna 1983, Anna-Leena pääsi Teatterikorkeakouluun ja sai tietää, että hänen lukiossa kirjoittamansa romaani julkaistaan. Häräntappoase voitti J.H. Erkon palkinnon vuonna 1984, ja sitä luetaan yhä.

Harva debytoi niin nuorena ja kahdella eri alalla. Nuoruutta muistellessaan Anna-Leena sanoo kuitenkin napakasti:
”En haluaisi elää niitä vuosia uudelleen. En haluaisi enää edes olla alle kolmekymmenvuotias. Nuoruus on rankkaa. Pahinta on se lähes sairaalloinen hyväksytyksi tulemisen tarve. Hyväksykää minut, ottakaa minut mukaan. Tietysti haluan vieläkin, että ihmiset tykkäisivät. Onhan se kivaa. Mutta jos minusta ei tykätä, niin maailma ei enää kaadu siihen.”

Aikuiselämässäkin on ollut vastoinkäymisiä, nousuja ja laskuja, kriisejä ja onnellisia käänteitä. Monista vaikeista vaiheista kirjailija on ammentanut materiaalia teoksiinsa. Se on ollut myös tapa selvitä.

”Olen tullut siihen tulokseen, että kärsimys ei jalosta. Ei kasvata eikä kypsytä. Elämä on epäreilua. Toisilla on helpompaa ja toisilla paljon vaikeampaa, ja silti kaikkien on jaksettava. Minä olen lopulta päässyt aika vähällä.”

Yhtenä esimerkkinä oman elämänsä isoista vastoinkäymisistä hän mainitsee avioeron.
”Minua loukkaa se, kun sanotaan, että ihmiset eroavat liian helposti. Ei se pidä paikkaansa. Ero on niin hirvittävä, pelottava ja repivä asia, ettei sitä kukaan turhanpäiväisesti tee.”

Omaan eroonsa hän sanoo saaneensa voimaa tunteesta, että on tehnyt kaikkensa.

”Kun tietää, että avioliiton eteen on yritetty tosissaan, että on yhdessä tehty kaikkemme, tulee mielenrauha. Enää ei ole mitään, mikä voisi pelastaa tämän. Kun sen tietää, pääsee paremmin yli. On tunne, että kaikki kivet on käännetty.”

Tabuista täytyy puhua

Anna-Leena Härkönen ei ole koskaan pelännyt laittaa itseään likoon kirjoissaan. Mistä kirjailija kampeaa rohkeutensa?

Anna-Leena katsoo hetken kaukaisuuteen, punnitsee sanojaan.
”Ehkä minua ajaa tarve olla äärimmäisyyteen asti rehellinen. Kirjoissani on yleisesti perusasenne, missio, että tunteista voitaisiin puhua niiden oikeilla nimillä. Vaikka ne olisivat kuinka tabuja, kuten esimerkiksi äidin viha. Raivo, mitä joskus voi tuntea esimerkiksi omaa lastaan kohtaan. Sehän on tabu. Minusta on tavattoman tärkeää, että kaikista tabuista voitaisiin puhua ääneen.”

Hän antaa esimerkin: ”Pienen lapsen äiti voi sanoa ystävättärelleen, että joskus tekisi mieli heittää tuo lapsi seinään. Tuntuu hyvältä, kun toinen äiti sanoo siihen, että niin kuule tekisi minunkin. Todennäköisesti nämä äidit eivät tule ikinä heittämään lapsiaan seinään, sillä raivo on saatu jo sanoin purettua.”

Voimaa antavat myös tärkeät ihmiset. Lapsi, aviomies ja ystävät.

”Erityisesti äidin rakkaudessa lapseensa on jotain alkukantaista, mikä menee kaiken edelle”, Anna-Leena pohtii.

Hän sanoo olevansa myös parisuhdeihminen, ehdottomasti, vaikka elääkin eri kaupungissa kuin aviomiehensä, kirjailija Riku Korhonen.
”Se sopii meille hyvin. Työskentelemme molemmat kotona. Jos asuisimme yhdessä, toisen pitäisi hankkia työhuone kodin ulkopuolelta. Tarvitsen paljon yksinäisyyttä, en kaipaa toista rinnalle koko ajan. Junamatkat toisen luo eivät vielä kyllästytä, ja yksin nukkuminenkin menettelee.”

Matkustamista Anna-Leena sanoo tärkeimmäksi harrastuksekseen.
”Voin käydä matkoilla useita kertoja vuodessa, jos vain on rahaa. Kun tekee töitä kotona, ainoa tapa päästä töistä eroon on lähteä matkalle. Lempipaikkojani ovat Kreikka ja Thaimaa.”

Uiminen on hyvä keino rentoutua.
”Uin mieluiten uima-altaissa, koska niissä on lämmitetty vesi. Vesi jotenkin rauhoittaa minua.”
Yksi asia ei ole Anna-Leenalle tärkeä: luonto.
”Ei todellakaan. Luonnolla ei ole minulle mitään merkitystä”, Anna-Leena sanoo helakasti nauraen. ”Päinvastoin, pelkään eläimiä. Rakastan asua kaupungin keskustassa. Luonto ei merkitse mitään, mutta Espa merkitsee!”

Armollisuus vapauttaa

Anna-Leena Härkösen elämän täyttää työ. Hän suhtautuu jokaiseen työtehtäväänsä kuin elämän ja kuoleman kysymykseen.
”Työ on tehtävä aina kunnolla, tosissaan. Muuten sitä ei kannata tehdä ollenkaan. Olen kova stressaamaan työasioissa, ja parhaiten niissä auttaa se, että valmistautuu niin hyvin kuin voi.”

Anna-Leena tunnustaa, että kun hän suhtautuu työhönsä äärettömän kurinalaisesti ja tunnollisesti, kärsivällisyyttä ei riitä välttämättä muille elämänalueille.
”En voi sietää esimerkiksi jonottamista yhtään”, hän hymähtää.

Kun työ on elämän ja kuoleman kysymys, hermot kiristyvät välillä, vaikka kuinka tekisi parhaansa. Onnen tunti on tekijänsä kuudestoista teos, mutta sekään ei syntynyt ilman paineita.

”Välillä tuli epäilys, osaanko ja pystynkö tähän. Aihe oli vieras, en tiennyt sijaisvanhemmuudesta juuri mitään. Taustatyötä piti tehdä paljon. Keräsin lehtileikkeitä, haastattelin vanhempia ja sosiaalityöntekijöitä. Kirjoitusvaiheessa oli omat vaikeutensa. Onneksi aviomieheni ja kirjailijaystäväni kannustivat ja tukivat. Vertaistuki on minulle tärkeää.”

Kirjoittaminen ei suinkaan ollut pelkkää tuskaa.
”Tunsin suurta iloa esimerkiksi, kun olin keksinyt ehjän lauseen kuvaamaan jotain tiettyä tunnetilaa. Tai kun ratkaisin juonellisen ongelman. Romaania kirjoittaessa joutuu välillä miettimään, miten saa palapelin koottua. Oivallukset ovat ilon hetkiä.”

Vaikka uusi romaani on fiktiivinen teos, kirjailija on kirjoittanut päähenkilöön ripauksen omaa itseään.
”Tuulassa on samaa täydellisyyden tavoittelua kuin itsessäni. Hänellä on koko ajan tietty riittämättömyyden tunne vanhempana. Nykyään vanhemmuudesta on tehty extremelaji, jossa on melkeinpä mahdotonta onnistua. Koko ajan tuntuu, että pitäisi olla lapselle viihdyttäjä ja muistaa terveellinen ruoka ja vitamiinit ja ksylitolipastillit ja virikkeet. Tulee tunne, ettei siitä hommasta selviä kukaan.”

Kirjasta voi löytää myös sanoman.
”Se on armollisuus. Päähenkilö oppii olemaan armollinen sekä itselleen että sijaislastensa biologiselle äidille, jota hän pitää aluksi hirviönä. Hän tajuaa, että meille kaikille voisi käydä samoin. Että kukaan meistä ei ole toista huonompi.”