"Olen aina ollut helposti innostuva, ahne työlle ja elämälle. Siksi olen monesti yliarvioinut voimavarani ja taistellut vuosia uupumuksen ja unettomuuden rajamailla”, Virva Asp, 52, kertoo.
Keuruun kulttuurisihteerinä työskentelevä Virva asuu puolisonsa Tommi Aspin ja kahden kissansa kanssa sinisessä hirsitalossa keskellä metsää, Asuntajärven rannalla. Virva on aina seuraillut mielellään luonnon eläimiä, kuten joutsenparin jokavuotisia pesäpuuhia tai taannoin susilauman kisailuja. Nyt luonnon havainnointiin on entistä enemmän aikaa, sillä Virvalla on uusi harrastus: hän ei harrasta mitään. Nainen harmittelee vain, ettei ymmärtänyt aloittaa sitä ennen kuin oli pakko.
Virva Asp jakaa elämänsä kahteen osaan – ennen ja jälkeen heinäkuun seitsemännen päivän vuonna 2010. Tuolloin takana oli vuoden kiireisin viikko konsertteineen, illanviettoineen ja palavereineen. Kova helle oli vienyt osansa kulttuurisihteerin voimista. Kun hän ajoi työpäivän jälkeen kohti kotia, olo oli flunssaisen
sumuinen, sydämessä tuntui rytmihäiriöitä, ja päätä särki jo viidettä päivää.
”Migreenin vuoksi päänsäryt olivat tuttuja, mutta tämä oli erilaista. Olin ollut nukahtaa viikonlopun juhlakonsertissa, Sibeliuksen Finlandian soidessa. Tajunnantasoni ei ollut normaali.”
Todennäköisesti aivovaltimo Virvan päässä oli jo osittain tukkeutumassa, mutta hän ei osannut kiinnittää huomiota hälytysmerkkeihin.
Kotiin saavuttuaan Virva Asp soitti muutaman työpuhelun ja lohdutteli seuraavana päivänä leikkaukseen menevää ystäväänsä. Puhelun lopuksi hän tokaisi, että kuka tietää, minkälainen aikapommi sitä itse kunkin sisällä tikittää. Aivan kuin hän olisi alitajuisesti tiennyt tilansa.
Korkokenkä ja lenkkitossu
”Illalla saunan jälkeen minulle tuli hetkellisesti outo, epätodellinen olo, jonka laitoin helteen syyksi. Ymmärsin jälkeenpäin, että aivojeni oikealla puolella oli valtimo juuri tukkeutunut.”
Oudosta olostaan huolimatta Virva lähti ulos kastelemaan kuivuudesta kärsiviä kukkia. Toiseen jalkaansa hän laittoi korkeakorkoisen avokkaan ja toiseen miehensä lenkkitossun. Hän tuskastui, kun ei ilman apua löytänyt seinästä vesihanaa. Miehelleen Virva kuitenkin vakuutti olevansa kunnossa.
Lopulta nainen ei löytänyt edes kukkapenkkiä kotipihalta. Hän palasi sisälle ja istahti nojatuoliin.
”Aloin oksentaa käsille, jaloille, tuolille, lattialle. Vasen käteni valahti velttona syliini ja peukalo liikkui aavemaisesti omia aikojaan. Silloin kaikki kirkastui päässäni:
minullahan on joku aivoista johtuva kohtaus!”
Tommi Asp tajusi tilanteen vakavuuden ja soitti hätäkeskukseen, josta annettiin ohjeita ambulanssin tuloon asti. Siihen kului ensioireiden alkamisesta korkeintaan viisi minuuttia.
”Ymmärrän nyt, että tässä vaiheessa en olisi enää itse kyennyt hälyttämään apua. Hapenpuute pienessä kohdassa aivoja aiheutti toimintakyvyn lamaantumisen.”
Ambulanssi saapui nopeasti. Ensihoitajat totesivat vakavina, että Virvan vasen puoli oli halvaantunut. He aloittivat nopeat hoitotoimenpiteet, joihin saivat ohjeita Keski-Suomen keskussairaalasta. Valot vilkkuen auto lähti vauhdilla kohti Jyväskylää. Liuotushoidon aloittamiseksi jokainen minuutti oli kultaakin kalliimpi. Aivoinfarktin hoidon aloittamisessa puhutaan aikaikkunasta, joka sulkeutuu kolmessa neljässä tunnissa.
Aivoverenvuoto vai infarkti?
Ambulanssissa Virva Asp osallistui kaikella käytettävissä olevalla kapasiteetillaan itsensä pelastamiseen. Aivojen terveet osat aloittivat selviytymiskamppailun. Hän ei muista milloinkaan olleensa niin tietoisesti läsnä, järkevä ja peloton.
”Olin kuin itseni yläpuolella. Ajattelin realistisemmin ja selkeämmin kuin koskaan. Halusin tietää, mikä on verenpaineeni, viittaavatko oireet aivoverenvuotoon vai -infarktiin, onko Jyväskylässä tietokonetomografia vai magneettikuvauslaite”, Virva muistelee elämänsä tärkeintä matkaa.
Ambulanssi saapui ensiapuosastolle 45 minuutin kuluttua hälytyksestä. Virva muistaa yhä jokaisen hetken, sanan, miehensä avuttoman katseen, tietokoneet, lempeät kädet ja lääkärin intensiivisen läsnäolon. Jälkeenpäin hän kuuli, että monet olivat rukoilleet hänen puolestaan kriittisillä hetkillä.
Kuvauksessa paljastui tukos aivojen oikeanpuolen keskivaltimossa, alueella, jossa sijaitsee muun muassa liikekeskus. Liuotushoito aloitettiin heti. Lääkäri kertoi myös hoidon pienestä riskistä, aivoverenvuodosta.
”Tunsin konkreettisesti pienenä kiskaisuna hetken, jolloin tukos liukeni. Liuotuksen jälkeen otetuissa kuvissa näkyi pieni aivoverenvuoto, joka oli tyrehtynyt itsekseen. Miten onnekas olinkaan!”
”Huomasin ilokseni liikettä varpaissani. Ajattelin parantuneeni, kun raajani toimivat. Olin väärässä, sillä infarkti on paljon muutakin”, Virva kertoo.
Hän valvoi teho-osastolla sen yön ja monta seuraavaakin, sillä terve aivopuolisko ei suostunut lepäämään. Velvollisuudentuntoinen ja työriippuvainen nainen alkoi
liikuntakyvyttömänä ja happiviikset nenällään järjestellä työasioita. Hoitajat puuttuivat asiaan ja rajoittivat puheluita.
Sekaisin pelosta
”Kuulin neurologilta lähtötilanteeni olleen niin vakava, että ilman nopeita toimia olisin jäänyt pyörätuoliin loppuiäkseni. Pyörittelin mielessäni kauhukuvia. Entä jos mieheni ei olisi ollut kotona, tai infarkti olisi tapahtunut yöllä heräämättäni, tai olisin menettänyt puhekykyni? Monessa kohtaa yksikin sattumus olisi muuttanut elämäni toiseksi”, Virva Asp pohdiskelee vakavana.
Sairaalassa tehtyjen neuropsykologisten testien tulokset olivat Virvalle järkytys. Kykyprofiilin mukaan hän oli lahjakkaan tasolla yleistiedossa ja verbaalisissa taidoissa. Sen sijaan konstruktiivinen päättelykyky, lähimuisti, hahmotus ja tarkkaavaisuus olivat heikon tasolla.
Virva Asp ei tunnistanut kellonaikoja eikä osannut piirtää neliötä edes mallista. Hän ei silti suostunut olemaan niin sairas kuin oletettiin.
”Yritimme yhdessä potilashuoneen muiden naisten kanssa säilyttää autonomiamme ja naiseutemme auttamalla toisiamme laittautumaan kauniiksi vierailijoiden tullessa. Joltakin oli mennyt puhe-, toiselta liikuntakyky. Sairaalasta päästyäni kävin kampaajalla ja kesän alennusmyynneissä heti, kun jalat kantoivat.”
Muut kiireet olivat kuitenkin kerrasta ohi. Ylikuormittuneet aivot eivät kestäneet ärsykkeitä. Jopa ystävien ja sukulaisten myötätuntoiset yhteydenotot tuntuivat liialta. Virva määräsi itselleen hiljaisuutta moneksi kuukaudeksi.
Suorituskeskeiseen elämään tottunut nainen oli poissa töistä yli vuoden, josta puoli vuotta kului avokuntoutuksessa. Hän muistelee lämmöllä neuropsykologi Seija
Äystöä, jonka kokonaisvaltaisessa kuntoutuksessa lähdettiin välillä raskaittenkin harjoitusten kautta palauttamaan toimintakykyä. Jokainen edistysaskel antoi voimia jatkaa. Virva oli ensi hetkistä alkaen ollut varma toipumisestaan.
”Aivoalueita kuormittamalla hermopäätteiden verenkierto lisääntyy, ja syntyy uusia, korvaavia yhteyksiä. Huomasin melkein päivittäin, miten tiiviin harjoittelun myötä taidot palautuivat. Lokakuussa osasin jo piirtää kuution ilman mallia”, Virva Asp ihmettelee aivojen uusiutumiskykyä.
Kun fyysiset ja neurologiset oireet alkoivat väistyä, tilalle tuli pelko uudesta halvaantumisesta. Virvan elimistö oli jäänyt tilaan, jossa aivot syöttivät signaaleja vaarasta ja hädästä. Hän laittoi kellon soimaan öisin parin tunnin välein testatakseen, että oli kunnossa. Virva oli aina ollut herkkä huolestumaan, ja nyt tuo ominaisuus korostui. Oli tullut aika käsitellä traumaattinen kokemus perin juurin.
”Olin sekaisin pelosta. En uskaltanut enää kävellä kaupungilla. Aivot menivät aivan ulalle autoista, liikkuvista ihmisistä, portaista, valoista ja äänistä. Tuntui, ettei päässäni ollut enää suodattimia, jotka olisivat hillinneet ärsykkeiden tulvaa.”
Paniikkihäiriölääkitys normalisoi tilanteen kuukaudessa. Tärkeä etappi oli päivä, jolloin Virva sai takaisin ajolupansa puoli vuotta sairastumisen jälkeen. Tervehtymisen merkkinä hän pitää myös värien sietokyvyn palautumista. Kotoa löytyy valkoisen lisäksi jo ruskean sävyjä ja iloista punaista, jota nainen on alkanut pukea mielellään ylleenkin.
Tehokkuuden hinta
Tervehtymisen edetessä Virva Asp ymmärsi, miten raskasta hänen kamppailunsa seuraaminen oli ollut puolisolle ja kahdelle aikuiselle lapselle. Mies joutui hoitamaan monet käytännön työt. Virva uskoo toipumisvaiheessa sairastaneensa myös masennuksen, vaikka tunnisti sen vasta jälkeenpäin.
”Elämämme ei enää palaudu entiselleen. Eräs muutos on ruokailutottumusteni vaihtuminen aiempaa terveellisemmiksi. Hyytymistekijätestit, kolesterolitaso, kaulasuonten kuvaukset ja sydäntutkimukset eivät antaneet mitään viitettä sairastumiseni syystä. Sen sijaan ylipainolla, stressillä ja flimmeriksi nimetyllä sydämen hyvälaatuisella eteisvärinällä on pitkittyneenä saattanut olla osansa asiassa”, Virva miettii.
”En luullakseni sairastunut liiasta työteosta, vaan siksi, että unohdin itseni vuodesta toiseen. Voimani ehtyivät huomaamatta. Kukaan muu ei voinut minua pelastaa, vaan minun täytyi itse voittaa sairauteni. Tärkeintä oli unohtaa koko sairaus. Aloitin paluun arkeen pesemällä mattoja, lenkkeilemällä ja vain olemalla.”
Noin 14 600–17 000 suomalaista sairastuu aivoinfarktiin vuosittain ja vain pieni osa heistä pystyy palaamaan entisiin tehtäviinsä. Potilaat ovat yhä nuorempia, työssä käyviä ja pärjääviä ihmisiä, jotka tipahtavat äkkiarvaamatta hektisestä elämänmenosta. Onneksi neuropsykologinen kuntoutus ja terapiat kehittyvät jatkuvasti.
”Olen vakuuttunut siitä, että jatkuva stressi on ihmiselle äärimmäisen haitallista. Yhteiskunta maksaa kiireestä ja tehokkuudesta kalliin hinnan, jonka panoksena on koko ihmiselämä.”
Sata miljardia linnunrataa
Aivohalvauksen hoitoketju toimi Virva Aspin tapauksessa parhaalla mahdollisella tavalla. Virva kiittelee tuesta myös omaa työterveyshuoltoaan. Työhönpaluu viime elokuussa on ollut hänelle terapiaa, vaikka asiantuntijat epäilivät sen onnistumista. Työyhteisössä on tehty järjestelyitä, jotta kulttuurisihteeri selviäisi epäsäännöllisen toimenkuvansa kanssa.
Virva suuntaa katsettaan jo Keuruun kesäiseen Soiton paikka -festivaaliin, mutta enää hän ei tuo töitä kotiin. Työpäivän päätteeksi hän sammuttaa itsensä eli tuijottelee tuleen, istuskelee lempinojatuolissaan, kutoo ja suo itselleen luvan olla laiska.
”Järkyttävyydestään huolimatta en antaisi tätä kokemusta pois, sillä löysin sen kautta elämänilon. Oli suunnaton siunaus saada irrottautua kaikesta ja tehdä
inventaariota monella tasolla. Aikaisemmin näin elämäni janana, joka eteni loputtomasti. Nyt näen, että on tämä hetki ja se, jolloin kuolen. Aika niiden välissä hupenee vääjäämättä.”
”Aivot ovat ihmeellinen koneisto, josta haluan pitää hyvää huolta. Sairauslomalla opettelin puhumaan sujuvaa englantia, sillä tajusin, että päässäni on paljon käyttämätöntä kapasiteettia. En silti enää ylitä itseäni, vaan annan itselleni armoa ja tiedän rajani.”
Virva suosittelee muillekin hidasta kotoilua sekä eristäytynyttä ja yksinkertaista elämää luonnon keskellä. Verkkaisesta elämästä nauttivat myös kissat Musta-Aino ja Siiri, jotka venyttelevät divaanilla. Niiden emäntä loikoilee toisella divaanilla ja katselee kynttilöiden liekkejä. Hän päästää mielellään arjen nyöreistä irti ja antaa ajatuksensa karata korkeuksiin.
”Kuulin, että maailmankaikkeudessa on sata miljardia linnunrataa ja niissä kaikissa on sata miljardia planeettaa. Mietin, missä Luoja on. Täytyy olla jotakin ihmisjärkeä isompaa, jonka määrittämiseen sanat eivät riitä. Tästä perspektiivistä katsottuna kokemukseni taitaa olla kovin vaatimaton, mutta minun maailmani se muutti täysin.”
