"Äiti on kuin kolmas lapseni"

Marjukka Karttusen, 44, puhelin on täynnä kuvia. Yrittäjänaisten Keskusliiton toimitusjohtaja kuvaa työreissuillaankin. Tuoreimmat otokset kertovat kuitenkin hyvin henkilökohtaisista hetkistä. Niissä hymyilevät Marjukka Karttusen äiti ja kuusivuotias kuopus Anni-Vanessa.

Kuvat on otettu seniorikodissa, jossa Marjukan 77-vuotias äiti asuu. Äiti ei ollut kuviin tyytyväinen.

”Hän olisi halunnut laittautua paremmin kuvausta varten”, Marjukka Karttunen sanoo.

Marjukka Karttusen äiti oli aikanaan tumma kaunotar ennen kuin luonto värjäsi hiukset harmaiksi. Yksinhuoltajaäidin ainoalle lapselle äiti oli kuin kallio. Vahva, sitkeä ja itsenäinen. Asetelma ei kääntynyt Marjukan nuoruudessa koskaan toisinpäin. Niin, että tytär olisi ollut tuki ja äiti tarvitsija.

”Siinäkin vaiheessa, kun äiti ei enää osannut auttaa minua läksyissä, hän viipaloi minulle hedelmiä, jotta sain keskittyä opiskeluun rauhassa.”

Kun Marjukka Karttunen venähti kaksikymmentä senttiä äitiään pidemmäksi, äiti alkoi nimittää kaksikkoa majakaksi ja perävaunuksi. Äiti omistautui pitkälti tyttärelleen ja tämän Touko-pojalle myös niinä vuosina, jolloin Marjukka Karttunen oli yksinhuoltaja ja aloitteli työtään kansanedustajana.

Turusta Helsinkiin suunnattiin usein kolmikkona.
”Minä pystyin sanomaan äidille, että sinun on lähdettävä mukaan, vaikka hänellä olisi ollut muutakin menoa”, Marjukka Karttunen kertoo.

Pikku hiljaa kaksikon roolit ovat kääntyneet päälaelleen. Marjukka Karttusen äidillä todettiin alkava Alzheimerin tauti vuonna 2008. Koska sairaus havaittiin varhain, sen etenemistä pystytään hidastamaan lääkityksellä.

Muistisairaiden omaiset huomaavat läheisessään tapahtuvan muutoksen usein aiemmin kuin nämä itse. Karttustenkin kohdalla Marjukka oli se, joka varasi äidilleen lääkärin ja lähti tämän tueksi vastaanotolle.

”Kokeiden perusteella näytti, että äiti on terve kuin pukki, mutta minä pyysin, että hänelle tehtäisiin muistitesti”, Marjukka Karttunen kertoo.
”Äiti otti sairastumisen rauhallisesti. Hän oli toki itsekin huomannut oireita.”

”Et voi tehdä minulle näin”

Marjukka Karttunen ei ehkä olisi tajunnut äitinsä sairastumista yhtä varhain, jos tappio kevään 2007 eduskuntavaaleissa ei olisi pysäyttänyt häntä itseään.
”Alussa käperryin huonommuudentunteeseen. Jos puolisoni ei olisi ollut rinnallani ja muistuttanut kaikesta hyvästä, olisin tuskin pystynyt lähtemään edes kotoa kauppaan.”

Alkusokin jälkeen Marjukan teki mieli lomalle.
”Lähdin Kanarialle äitini ja pienen Anni-Vanessan kanssa. Matkalla huomasin, että äiti ei ollut ennallaan, kun hän käveli kesken loman hotellihuoneemme ohi ja kysyi, onko meillä yksi vai kaksi huonetta.”
Mummia ja Anni-Vanessaa ei voinut jättää kaksin edes lenkin ajaksi. Marjukka Karttunen tajusi, että vastuu äiti-tytär-suhteessa oli siirtymässä hänelle.

”Äiti oli ollut aina tukeni ja turvani – se vahva, joka ei ollut ikinä tarvinnut apuani. Osa minusta ajatteli, että äiti, sinä et voi tehdä minulle näin, lopeta”, Marjukka Karttunen myöntää.
Hän sai vertaistukea Muistiliiton omaiskoulutuksessa.

”Vaikka sairaus on varmasti raskainta muistisairaan puolisolle, suosittelen omaiskoulutusta myös muille läheisille. Siitä on mielettömästi apua, kun muutkin tunnustavat joskus turhautuvansa muistisairaan kanssa”, Marjukka Karttunen sanoo.

”Pistin äidin koville”

Marjukka Karttunen taisteli äitinsä sairastuttua niin tämän puolesta kuin hänen kanssaankin. Äiti ei olisi halunnut lähteä muistoja täynnä olevasta kodistaan.
”Pistin äidin koville ja olin jopa häijy. Kysyin, onko ihmisen hyvä olla, jos hän istuu vain yksin kotona.”

Myös Muistiliitosta neuvottiin, että jos muistisairas henkilö aikoo muuttaa, se kannattaa tehdä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.
Äitiä taivutellessaan Marjukka Karttunen tiesi, ettei Turun kaupungilla ollut tarjolla sellaista asumismuotoa, joka olisi sopinut hänen äidilleen. 
”Äiti muutti lopulta yksityiseen seniorikotiin, mutta tiedän, ettei se ole kaikille edes vaihtoehto. Monen eläkeläisen, varsinkin pitkään kotona lasten kanssa olleiden naisten, eläkkeet ovat todella pieniä”, Marjukka Karttunen muistuttaa.
Marjukka Karttuselle on jäänyt mieleen karuja lukuja omaiskoulutuksen ajalta: Vuosittain noin 13 000 suomalaista sairastuu muistisairauksiin. Kaikkiaan meillä on jo noin 120 000 muistisairasta.
”Tuntuu kamalalta ajatella tilanteita, joissa omaiset asuvat kaukana tai heitä ei ole. Entä, jos muistisairaan puoliso on vanha ja sairas?”
Marjukka Karttusen äiti on soittanut hänelle tänäänkin useaan otteeseen. Marjukka on ottanut oikeudekseen vastata äitinsä puheluihin aina, myös kesken kokousten.
”Äiti tarvitsee turvallisuudentunnetta”, hän perustelee.
Karttusen äidin tarina on tavanomainen, mitä yhteiskunnan apuun tulee.
”Potilaiden diagnoosi ja lääkitys järjestyvät, mutta kuntoutus laiminlyödään. Muistisairaiden annetaan kadota, karkailla ja rikkoa lonkkiaan. Esimerkiksi se, että ruokapalvelu tuo ruuat ovelle, ei riitä, vaan hoitajilla pitäisi olla aikaa seurata, että vanhus syö ruokansa”, Marjukka Karttunen sanoo.

Hän on valmistautunut siihen, että voi tulla aika, jolloin hänen äitinsä ei tunnista tytärtään.
”Haluaisin jakaa enemmän asioita äidin kanssa. Kaikkein surullisimmalta tuntuu se, että en voi jutella hänen kanssaan enää ihan kaikesta.”

”Äiti halusi keskittyä meihin kahteen”

Marjukka Karttusen äiti on aina ollut reissunainen.
”Minusta tuntuu välillä haikealta, kun näen äidin ikätovereita vaikkapa sauvakävelemässä tai matkoilla, joilla äitikin taatusti kiertäisi mielellään edelleen.”
Äiti lähetti tyttärelleen kuvan viidakkosafarilta vielä vuoden 2007 eduskuntavaalikampanjan aikaan. Hän oli ennättänyt matkata kaikki maailman meretkin jo ennen tyttären syntymää.

”Kun olin pieni, äiti työskenteli tarjoilijana ruotsinlaivalla, joten olimme yhdessä kotona kaksi viikkoa kuukaudesta. Minä olin tätini perheen luona ne viikot, jotka äiti oli töissä.”

Silti Marjukka ei kokenut missään vaiheessa jäävänsä äidin huomiosta paitsi. Tyttö yritti myös innostaa äitiään käymään treffeillä. Hänestä olisi ollut kiva saada isäpuoli ja sisaruksia.
”Äiti oli kuitenkin ehdoton: hän halusi keskittyä meihin kahteen. Vasta jälkeenpäin tajuan, kuinka päättäväinen hän oli. Silloin, kun minä synnyin, monet joutuivat valitsemaan toisin. Lehdissä näkyi ilmoituksia, joissa yksinäiset naiset hakivat vanhempia vauvoilleen.”

Marjukka Karttusen äiti vaihtoi ammattiakin tyttärensä ehdoilla.
”Hän jäi pois ruotsinlaivalta ja kouluttautui kodinhoitajaksi, kun olin tulossa murrosikään. Kai äiti halusi pitää minua paremmin silmällä koko ajan”, Marjukka muistelee nauraen.
Äidin uusi ammatti toi mukanaan uudet tarinat. Karttuset keskustelivat paljon arvokkaasta vanhuudesta.
”Äiti kiersi pääasiassa vanhusten kodeissa. Siihen aikaan kodinhoitajilla oli mahdollisuus viipyä kaksi tuntia jokaisen asiakkaan luona. Äiti kertoi, kuinka moni
yksinäinen vanhus heräsi kuin uuteen elämään, kun häntä silitteli ja vei vaikkapa torikahveille”, Marjukka Karttunen sanoo.

Nyt, kun Marjukan äiti elää itse vanhuuttaan, hän ilahtuu vanhojen ystävien, sisarensa ja Marjukan ja tämän perheen vierailuista.

”Äiti lähtee mielellään vaikkapa viinilasilliselle Aurajoen rantaan. Minä olen usein kuunteleva osapuoli. Äiti muistelee seikkailujaan merillä ja kertoo, mitä me teimme Aurajoen rannoilla, kun minä olin pieni.”

”Käyn äidin luona kerran viikossa ajan kanssa. Toki välillä piipahtelenkin, jos äiti vaikka soittaa ja kertoo, että hänen lääkkeensä ovat lopussa”, Karttunen kertoo.
Rajanveto sen suhteen, kuinka paljon hän voi olla läsnä äitinsä elämässä, ei ole helppoa.

”Joskus on sanottava, että ei käy. Esimerkiksi kerran, kun olimme perheen kanssa lentokentän turvatarkastuksessa ja äiti soitti, että juuri minun pitäisi tulla etsimään hänen silmälasinsa, jouduin tuottamaan pettymyksen”, Marjukka Karttunen kertoo.

”Olenko tarpeeksi äidin kanssa?”

Välillä tytär potee syyllisyyttä ja riittämättömyyden tunnetta. 
”Tuntuu kuin olisin kahden tulen välissä. Äidistä on tullut minulle melkein kuin kolmas lapsi. Mietin, olenko tarpeeksi äidin kanssa. Äiti kaipaa edelleen matkoille, ja olen luvannut, että syksyllä lähdemme reissuun. Mukaan tulee vain osa perhettä, jotta voin keskittyä äitiini kunnolla.”

Marjukka Karttunen käy Turusta töissä Helsingissä. Arki sujuu rutiinien avulla.

”Voisin yöpyä Helsingissäkin välillä, mutta mitä minä siellä yksin tekisin? En raaski jäädä pois perheen pienistäkään iloista ja suruista. Lapseni odottavat äitiään, ja uskon, että se, jos en tulisikaan illalla kotiin, olisi vieraannuttavaa myös parisuhteen kannalta.”

Marjukka ei ole vain osittain läsnä silloin, kun hän on yhdessä lastensa ja puolisonsa Ville Parpolan kanssa.

”Meillä ei esimerkiksi katsota televisiota, vaan kokoonnutaan yhdessä keittiönpöydän ääreen, myös arkena.”

Karttunen on muiden rooliensa lisäksi myös Turun kaupunginvaltuutettu.
”En jaksaisi, jos en kuntoilisi säännöllisesti. Liikkuminen onnistuu, kun päätän, että lähden liikkeelle aamukymmeneltä sekä lauantaina että sunnuntaina.”

”Olen muuttunut armeliaammaksi”

Viime vuodet ovat olleet ruuhkavuosiaan elävälle Marjukka Karttuselle myös henkisesti kasvun paikka.
”Mielessäni on tapahtunut jotain merkillistä. Olen muuttunut armeliaammaksi äidin suhteen. En pillastu, vaikka toinen kysyisi samaa asiaa viidettä kertaa.”
”Joskus menee tosin niinkin päin, että saamme hyvät naurut, kun minä olen unohtanut jotain, minkä äiti muistaa paremmin.”
Marjukka Karttuselle tuottaa iloa se, että hänen äitinsä ja lapsensa ovat keskenään läheisiä.
”Kohta 14 vuotta täyttävällä Toukolla ja äidilläni on aivan erityisen lämmin suhde. Anni-Vanessa taas on niin oman mumminsa kuin muiden senioritalon mummien lemmikki.”

Myös Marjukasta itsestään on tullut uudella tavalla erityinen: hänen esittelemissään valokuvissa kaulailevat pikkusisko ja sen veli!
Marjukka on tiennyt aina, että hänen jo edesmenneellä isällään on kaksi Skotlannissa asuvaa poikaa.

”Minua parikymmentä vuotta vanhemmat velipuoleni eivät sen sijaan tienneet minun olemassaolostani. Uskalsin kirjoittaa heille vasta kolme vuotta sitten, kun omassa elämässäni ei ollut kiireitä. Sitä ennen minun oli käytävä läpi paljon asioita; kuten mitä, jos veljet eivät haluaisikaan tavata minua. Mietin myös, voisimmeko tosiaan tuntea jotain välillämme.”

Se, kuinka läheisiltä Charles ja Lawrence ovat alkaneet tuntua, yllätti.
”He soittivat minulle heti kirjeet saatuaan. Nykyisin, jos menee pari viikkoa ja tajuan, että en ole ollut yhteydessä Skotlantiin, sähköpostissani odottaa sieltä lähetetty, samansisältöinen viesti. Ihan kuin meidän välillämme olisi telepatiaa.”

Myös Marjukan äiti on iloinen siitä, että hänen tyttärellään on nyt läheinen yhteys veljiinsä.
Samalla Anni-Vanessan ja Toukon serkkumäärä tuplaantui kahdesta neljään.
Karttunen vietti juuri perheineen viikon veljiensä luona.
”Anni-Vanessalle jäi kauhea ikävä enomiehiä, vaikka heillä ei ole vielä yhteistä kieltä.”

Karttusesta on tullut isoveljiensä myötä myös täti.
”Olen Aunt Marge heidän lapsilleen. Seuraavaksi odotan kutsua veljentyttäreni häihin”, Marjukka Karttunen iloitsee. Ja suunnittelee jo oman pesueensa hääpukeutumista, niin kuin täti vain voi.