Minna Rissanen meni naimisiin ihanan miehen kanssa. Vähitellen kävi ilmi, että miehellä oli narsistinen persoonallisuushäiriö. Hän alisti vaimonsa täydellisesti ja mursi tämän itsetunnon. Tervehtyminen oli pitkä prosessi.
Minna Rissanen, 42, näyttää kahta valokuvaa. Ensimmäinen on hääkuva. Kaunis ja säteilevä nuori morsian on täynnä elämäniloa ja toivoa. Vierellä hymyilee rennosti ja itsevarmasti komea sulhanen.
Toinen kuva on otettu yhdeksän vuotta myöhemmin kahvipöydän ääressä. Etualalla istuu mies. Hänet tunnistaa heti samasta itsevarmasta ja rennosta olemuksesta. Hymy ei ole muuttunut lainkaan.
Vieressä istuu säikähtäneen näköinen nuori nainen hartiat lysyssä. Lyhyt tukka on kammattu päätä myöten, ei meikin hiventäkään – koko olemus heijastaa arkuutta. Tuntuu kuin nainen voisi koska tahansa hypähtää tuolista ja piiloutua pöydän alle.
– Mies oli tuossa vaiheessa murtanut itsetuntoni kokonaan, ja se tosiaan näkyy tästä kuvasta, sanoo Minna.
Kaikki alkoi niin kuin miljoonat rakkaustarinat ovat alkaneet. Mies ja nainen tapasivat, ihastuivat, rakastuivat ja avioituivat. Tässä tapauksessa avioliitto solmittiin tosin aika nopeasti, jo puolen vuoden seurustelun jälkeen vuonna 1992.
– Äitini sairasteli koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Isä oli vuorotöissä eikä juuri ehtinyt viettää aikaa meidän lasten kanssa. Olin jo 14-vuotiaana ”pikkuäiti” niin nuoremmalle siskolleni kuin tavallaan äidillenikin.
– Kaipasin kovasti rakkautta ja hyväksyntää mieheltä. Kun tapasin tulevan mieheni, hän oli kaikkea sitä, mitä janosin. Hän oli empaattinen, ensimmäinen mies, joka otti tunteeni huomioon. Olin myyty, Minna hymähtää.
Mies oli kiehtova persoona, vahva, erittäin älykäs, kiihkeä keskustelija, luova ja rohkea. Minna oli äärettömän onnellinen.
Mies otti haltuunsa kaiken
– Kahden viikon kuluttua häistä se onni loppui.
Minna kuului hengelliseen lauluryhmään ja oli ryhmän mukana viikonlopun keikalla.
– Palattuani mies tarttui hiuksiini, heitti maahan ja veti pitkin lattiaa. Hän ilmoitti, ettei jaa minua kenenkään kanssa ja että nyt ne laulujutut on loppu, sinä kuulut minulle ja vain minulle.
Minna oli sokissa. Hän törmäsi ensimmäistä kertaa elämässään fyysiseen väkivaltaan ja tekijänä oli ihminen, joka edusti hänelle kaikkea hyvää ja ihanaa. Sokkitila aiheutti puhekyvyn menetyksen. Minna aukoi suutaan ja yritti puhua mutta ei saanut pihahdustakaan kuuluville.
– Mieskin ilmeisesti häkeltyi. Hän soitti terveyskeskukseen ja tiedusteli, mitä tehdä, kun oli vaimon kanssa hieman riitaa ja tältä meni puhekyky. Sieltä neuvottiin rauhoittamaan tilanne. Puhekykyni palasi pikkuhiljaa.
Minna rakasti miestään edelleen suuresti. Hän koetti keksiä kaikenlaisia selityksiä tämän käytökselle. Vuosien piina oli kuitenkin vasta alussa. Minna ei osannut täsmälleen sanoa, mikä miestä oikein vaivasi. Hänelle selvisi vasta myöhemmin, että tällä oli narsistinen persoonallisuushäiriö.
Narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivä on itsekeskeinen, manipuloiva, alistava ja tunteeton. Häneltä puuttuu kyky empatiaan.
Minna opiskeli sairaanhoitajaksi. Ystävät ihastelivat, kun puoliso osti hänelle valmistujaislahjaksi merkkivaatteen. Minnakin ihasteli, sillä hän tunsi itsensä imarrelluksi, kun mies halusi ostaa hänelle kauniita vaatteita.
Vähitellen puoliso kuitenkin otti haltuunsa kaiken: Hän ilmoitti ostavansa vaatteet, koska Minnalla ei ollut mitään makua. Samalla perusteella hän valitsi uudet huonekalut ja verhot. Hän päätti, mitä syödään, ja maksoi laskut. Vaimolta vietiin kaikki rahat, pankkikortit ja tunnusluvut.
– Hän sanoi, etten hallitse kokonaisuuksia. Sain aina kympin taskuun ”namirahaksi”. Hän tuhosi itsetuntoni joka ikisellä elämänalueella. Hän alkoi vihjailla myös ystävieni ja sukulaisteni vioista ja puhua heistä pahaa.
Joskus Minna havahtui ihmettelemään, miten hänestä oli tullut niin huono. Hän oli pitänyt itseään aktiivisena, sosiaalisena, sanavalmiina ja ulospäin suuntautuneena ihmisenä, jolla oli paljon ystäviä. Yhtäkkiä hän ei ymmärtänytkään enää mistään mitään. Hän oli miehen mielestä onneton ja tyhmä raukka, joka ei selviäisi elämästä ilman miestään.
– Miehen maalaama kuva minusta oli ihan erilainen kuin se, jonka itse näin. Olinhan sentään kantanut vastuuta ensin äidistä ja myöhemmin alaikäisestä sisarestani sekä sairaanhoitajana hoitanut vakavasti sairaita potilaita.
Aviopuolison mielivalta ja väkivaltaiset purkaukset kohdistuivat myös muihin perheenjäseniin ja läheisiin kuin Minnaan. Minna koetti olla ärsyttämättä miestään millään tavoin, jotta tilanteet pysyisivät rauhallisina. Hän opetteli hallitsemaan kasvojensa ilmeen. Hän yritti olla väritön, hajuton ja mauton, jottei mies vain hermostuisi mistään. Aina hän ei kuitenkaan kyennyt hillitsemään kasvojensa ilmettä.
– Tiesin jo oven avauksesta, millä tuulella hän tulisi sisään. Koetin olla täysin ilmeetön, mutta joskus hän pystyi lukemaan kasvoistani jotakin. Hän saattoi silloin lyödä minua käsivarteen ja sanoa: ”Mene häpeämään tuonne yläkertaan!”
Turvakodin kautta eroon
Minnan ja lasten tulevaisuus näytti toivottomalta. Heidän pelastuksekseen koitui – paradoksaalista kyllä – se, että mies rupesi juomaan. Kesällä 2002 tämä lupasi humalapäissään, että muu perhe saa mennä kyläilemään läheiseen kaupunkiin.
Selvittyään hän uhkasi tulla perässä, jolloin Minna hakeutui lasten kanssa turvakotiin.
Turvakodin työntekijöiden kannustamana ja kolmen muuttomiehen voimin Minna lähti parin päivän päästä tyhjentämään kotiaan. Hän otti tärkeimmät tavarat mukaan ja koetti lasten kanssa aloittaa uuden elämän.
– Osoitteemme oli salainen, mutta mies kävi heti selvittämässä sen. Vaihdoimme toiseen asuntoon, ja hän sai tietoonsa senkin osoitteen. Hän soitteli epämääräisen uhkaavia puheluita: ”Miten sinä jaksat elää nykyistä elämääsi? Muista, että minä en ole ainoa syyllinen.”
Eräänä iltana hän pääsi asuntoon. Lapset itkivät Minnan helmoissa peloissaan. Mies luennoi, kuinka heidän äitinsä on paha ihminen ja hänen suurin vihollisensa, jolle hän vielä kostaa.
– Hän poistui kuitenkin käymättä meihin käsiksi. Päätin, että nyt riitti. Olin siihen asti tavallaan suojellut häntä, enkä ollut kertonut koko totuutta liitostamme. Nyt kerroin turvakodin työntekijöille kaiken sen sadismin ja väkivallan, minkä uhreina olimme olleet.
Minna päätti vaihtaa paikkakuntaa päästäkseen kiinni uuteen elämään. Eräänä kesäkuisena lauantaina hän saapui Oulun rautatieasemalle neljän kapsäkin ja kolmen lapsen kanssa.
– Minulla ei ollut työpaikkaa, ei ystäviä tai sukulaisia, kaikki henkilötiedot piti kätkeä, edes lehteä en uskaltanut tilata. Elin jatkuvassa pelossa, vaikka olin vaihtanut sukunimenikin. Pelkäsin, että mies voi koska vain seisoa oven takana. En uskaltanut matkustaa edes siskoni häihin.
Menneisyyden käsittely vei kauan
Euforista vapauden tunnetta seurasi valtaisa masennus ja katkeruus. Minna ahdistui, ettei hänestä ole edes äidiksi. Hän aloitti terapian. Terapeutti totesi, että hän oli ollut naimisissa erittäin vakavasti häiriintyneen narsistin kanssa.
– Terapiasta oli apua, mutta se ei parantanut minua. Tultuani kymmenen vuoden jälkeen pimeästä luolasta valoon olin aivan hajalla. Minulla ei ollut niin paljon sanoja, että olisin voinut puhua itseni terveeksi.
– Olin menettänyt luottamukseni ihmisiin ja erityisesti miehiin. Syyllisyyden tunteeni oli sairaalloisen voimakas. Jos esimerkiksi menin uusien ihmisten seuraan ja vaistosin jotakin vaivaantuneisuutta, tiesin heti, että minusta se johtuu. Mies oli opettanut, että olin syyllinen huonosti nukuttuun yöhön tai jopa rankkasateeseen.
– Koska olin kehittänyt itselleni kyvyn tulkita elekieltä – sehän oli muodostunut minulle elinehdoksi – seurasin ihmisiä tarkoin. Se oli väsyttävää ja kuluttavaa. Olin täysin iloton ja niin olivat myös lapset. Emme pystyneet nauttimaan mistään.
Minna ei pysty estämään itkuaan muistellessaan vaikeata elämänvaihettaan. Hän sanoo, että pahinta oli syyllisyyden tunne.
– Valintojeni vuoksi niin moni viaton, myös lapseni, sai kärsiä. Itselläni ei koskaan ollut helppoa, nuorenakaan. Ajattelin, että olen kirottu. Olin niin huono äitikin – joko vain makasin tai huusin lapsille.
Viimein Minna laittoi kätensä ristiin ja pyysi: ”Voi Jumala, en enää ihmisvoimin tästä kykene nousemaan, auta minua.”
Minna koki, että Jumala auttoi. Hän sai voimia jatkaa. Takana oli niin kipeitä hetkiä, että hän oli pelännyt mielenterveytensä puolesta. Hän päätti nyt käydä mielessään läpi koko elämänsä, alusta loppuun.
– Lähdin lapsuudesta liikkeelle. Kävin läpi seurustelun ja rakastumisen ajan. Muistelin avioliittovuosia järjestelmällisesti, yritin jättää syrjään kaoottisuuden, joka oli leimannut kaikkea.
Minna selvitti itselleen, miten hän oli joutunut tuollaiseen liittoon ja antanut miehen nujertaa hänet täysin avuttomaksi.
– Ensimmäinen syy oli rakkaudenkaipuuni, jonka mies aluksi täytti. Toinen syy oli liiallinen avoimuuteni – mutta kuka ei poikaystävälleen olisi avoin? Tässä avioliitossa vain kävi niin, että kun mies kiristi, uhkaili ja pelotteli minua, hän käytti säälittä hyväkseen kaikkia tietojaan perheeni taustasta ja minun virheistäni.
Minna työsti ja työsti asioita päässään. Se oli pitkä prosessi, mutta pikkuhiljaa hän sai voimansa ja elämänhalunsa takaisin. Hän naurahtaa muistavansa, kuinka kerran poimi marjoja pensaasta. Joku mies kulki ohi, ja Minna hymyili tälle aivan spontaanisti. Hän kirjoitti päivämäärän muistiin – se oli yksi rajapyykki selviytymisen tiellä.
Syyllisyydestä vapautuminen eheytti
Toipuminen alkoi vuonna 2003. Syksyllä 2005 Minnalle tuli puhelinsoitto: mies oli kuollut.
– Tajusin, että vihdoinkin kaikki on todella ohi. Ensin tuli onnen tunne, jota seurasi masennus. Vähitellen pystyin antamaan miehelle anteeksi – se joudutti omaakin paranemistani. Kaikkein vaikeinta oli antaa anteeksi itselleen. Nyt olen siihen pystynyt.
Sisäinen paraneminen heijastui myös ulkoiseen olemukseen: Minna kiinnostui uudelleen ulkonäöstään, alkoi ostaa vaatteita ja meikata. Hän opiskelee nyt yliopistossa ja on ollut mukana tukemassa narsistien uhreja. Hän harrastaa musiikkia ja tekee myös itse lauluja.
– Olen käynyt pitkän taistelun ja nyt olen voiton puolella. Suurin voitto on se, että olen löytänyt itseni. Olen taas se Minna, joka uskaltaa niin itkeä kuin nauraakin. Olen myös saanut valtavasti sisua hirveistä kokemuksistani. Minussa oli niin paljon rikki, mutta nyt rupean olemaan ehyt.
Istumme hetken hiljaa. Ulkona on kova pakkanen. Talven valta alkaa kuitenkin taittua. Siitä on merkkinä aurinko, joka on noussut tänään taas hieman korkeammalle.
Minna katsoo sitä ja sanoo hiljaa:
– Sain elämäni takaisin.
Teksti Eija Huusari Kuvat Timo Heikkala
